Hyppää pääsisältöön
Otsikkokuva: YleX Kommentti
Otsikkokuva: YleX Kommentti

Cardi B hindujumalana, Rihanna “kiinalaisprinsessana” – tällaista on popin orientalismi, jonka toivoisin jo vähitellen loppuvan

Raja kulttuurien välisen vaihdon ja kulttuurisen hyväksikäytön välillä on hiuksenhieno, ja valitettavasti länsimaisessa popmusiikissa kallistutaan usein jälkimmäisen puolelle, kirjoittaa YleX:n toimittajaharjoittelija Alice Jäske.

Monikätinen hindujumalatar on Suomessakin lähes kaikille tuttua kuvastoa. Ja kun kerran Durga-niminen jumalatar tunnetaan niin hyvin ympäri maapallon, eikö tämän avulla kannattaisi yrittää myydä esimerkiksi lenkkareita?

Ehkä jokin tällainen ajatus on ollut pohjilla, kun räppäri Cardi B:n ja Reebokin uutta kenkämainosta suuunniteltiin. Siinä Cardi B on stailattu monikätiseksi Durgaksi. Hän pitää sylissään lenkkaria.

Mainos sai paljon kritiikkiä osakseen – ei vähiten siksi, että hindutemppelissä ei saa pitää kenkiä jalassa – ja marraskuussa räppäri pyysi sitä anteeksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa kerta, kun länsimainen huippusuosittu pop-artisti “hakee inspiraatiota” Aasiasta tai Lähi-idästä.

Muistatteko Katy Perryn Kleopatrana Dark Horse -videossa? Entä Coldplayn ja Rihannan Princess of China sekä 30 Seconds to Marsin From Yesterday -musiikkivideot tai Gwen Stefanin esiintymiset Harajuku girls -taustatanssijoiden kanssa? Listaa voisi jatkaa, mutta pointti on sama: länsimaiset artistit pukeutuvat stereotyyppisen orientteihin asuihin, olipa kyseessä sitten suloinen koulutyttöpuku tai samurain haarniska.

Nuorempana olin jopa innoissani itäaasialaisesta kuvastosta musiikkivideoissa, sillä taiwaninsuomalaisena ne toivat minulle mieleen tutun ja rakkaan kulttuurin. Nyttemmin tällainen aasialaisuuden näkyminen länsimaisten pop-artistien teoksissa kuitenkin lähinnä ärsyttää, ja seuraavaksi perustelen, miksi.

Yksinkertaistamisen ja toiseuttamisen avulla perusteltiin vallankäyttöä kolonialismin ja imperialismin aikana.― Tiina Airaksinen

Varmaan kaikki ovat ainakin kuulleet termin kulttuurinen omiminen. On ihan totta, että kulttuurit ovat aina vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Aasialaisessa popissakin lainataan länsimaista kuvastoa ja otetaan musiikillisia vaikutteita muualta. Tässä itsessään ei ole mitään pahaa tai väärää.

Kulttuurisella omimisella tarkoitan kuitenkin toisen kulttuurin elementtien hyväksikäyttämistä, usein irroittamalla ne pois kontekstistaan ja ymmärtämättä kulttuurista taustaa niiden takana (lenkkarit, hindutemppelit, Cardi B!). Elementin päätarkoitus on tuoda ihailua, arvostusta tai taloudellista voittoa sen käyttäjälle.

Sen sijaan hindulaisille Cardi B:n lenkkarimainoksesta tuskin on iloa.

Kuvitus: Nelli Kenttä, Gwen Stefanin kuva: APO. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Kulttuurisen omimisen lisäksi lännen ja Aasian suhteisiin liittyy termi nimeltä orientalismi, ja se voi olla monelle vieraampi sana.

Tutkija Edward Said tarkoittaa orientalismilla sitä, miten lännessä olemme mystifioineet ja toiseuttaneet Aasiaa ja Lähi-itää vuosisatojen ajan. Orientalismi on tapa katsoa itään eksotisoiden ja alentuvasti.

Tällä tavalla on pitkä historia.

– Yksinkertaistamisen ja toiseuttamisen avulla perusteltiin vallankäyttöä kolonialismin ja imperialismin aikana, toteaa Helsingin yliopiston Aasian tutkimuksen yliopistonlehtori Tiina Airaksinen. Kun siis aasialaiset ihmiset ja kansat nähtiin yksinkertaisina ja vähemmän kehittyneinä, eurooppalaiset pystyivät oikeuttamaan itselleen näiden kansojen alistamisen.

Tällaiset asenteet näkyvät yhä tänä päivänä, sillä aasialaisen kulttuuritaustan omaavia ihmisiä on voitu pilkata ja syrjiä heidän kulttuuristaan ja piirteistään vuosikaudet. Länsimaisille ihmisille samat asiat voivat kuitenkin olla jännittäviä leikittelyn elementtejä - ehkä siksi musiikkivideoissakin niin usein "leikitään" aasialaista.

Olen useamman kerran ollut tilanteessa, jossa joku on minut nähdessään vetänyt silmänsä vinoiksi ja sanonut nauraen "tsing tsang tsong". Siksi on ollut piinallista seurata monen julkkiksenkin levittämää fox eye -meikkaustrendiä, jossa silmät ehostetaan ja vedetään sormilla "aasialaisen" näköisiksi. Samanlainen piirre aiheuttaa joillekin syrjintää ja toisille ihailua.

Artistien musiikkivideot ja mainokset eivät ole ehkä tällaista avointa pilkkaa, mutta toimintatapa on silti kaikkea muuta kuin alkuperäistä kulttuuria arvostavaa. Silloin ollaan vahvistamassa vuosisatojen mittaista orientalismin narratiivia.

Yksi isoista ongelmista onkin se, että artistit usein poimivat vain heidän tarkoituksiinsa sopivia kulttuurisia elementtejä. Esimerkiksi Saara Aalto halusi muutama vuosi sitten “piristää” X Factor -esitystään japanilaisvaikutteilla pukeutumalla mustaan peruukkiin ja kimononkaltaiseen asuun. Aalto sanoi “odottaneensa koko elämänsä päästäkseen tekemään näyttäviä esityksiä”.

Japanilaisesta perinteestä omaan käyttöön sovelletut asut olivat siis Aallolle tapa tehdä omasta esityksestä mielenkiintoisempi, arvostetumpi.

Artistit saattavat myös sekoittaa eri kulttuurien elementtejä keskenään, ikään kuin kaikki aasialaiset kulttuurit olisivat yhtä samaa mystistä massaa. Coldplayn ja Rihannan Princess of China -videossa käytetään sekä monikätisten hindujumalien kuvastoa että kiinalaista kungfu-kuvastoa. 30 Seconds to Marsin From Yesterday -videossa taas Kiinan keisarillisessa palatsissa näkyy niin japanilaistyylisiä sotasopia kuin maskeja, jotka näyttävät muotokieleltään eurooppalaisilta.

Jos kaikki tämä hahmotetaan vain “normaaliksi kulttuurienväliseksi vaihdoksi”, silloin vähätellään niitä ihmisiä, joiden kulttuurista elementit on napattu ja joille nämä asut, maskit ja jumalat ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Vaikka artistit eivät välttämättä tee näitä valintoja pahuuttaan, eivät ne osoita kauhean suurta kiinnostusta saati kunnioitusta “lainattua” kulttuuria kohtaan.

Kuvitus: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Eikä kyse ole vain kunnioittamisesta tai siitä, mikä olisi hyvää ja arvostettavaa käytöstä. Orientalismi vaikuttaa oikeiden ihmisten elämään. Orientalistinen tapa kuvata aasialaisia naisia on johtanut esimerkiksi heidän hyperseksualisointiinsa, niin kutsuttuun “keltaiseen kuumeeseen” (yellow fever).

Brittiläinen elokuvantekijä Pratibha Parmar kuvaa esseessään asiaa hyvin. Hänen mukaansa media antaa aasialaisista naisista ristiriitaisen kuvan: toisaalta he ovat täysin alistuneita miehilleen, äänettömiä ja sorrettuja, toisaalta taas seksuaalisesti eroottisia olentoja. Hyvä esimerkki on klassikko-ooppera Madama Butterfly, jossa valkoinen mies ostaa lapsenkasvoisen 15-vuotiaan japanilaistytön “pikkulelukseen”.

Uskallan väittää stereotypioiden ja hyperseksualisoinnin vaikuttavan monen aasialaistaustaisen naisen elämään. Esimerkiksi minun oletetaan usein olevan kiltti ja alistuva. Toisaalta Thaimaan reissullani useampi luuli minun olevan prostituoitu, vaikka olin mielestäni pukeutunut aivan samalla tavalla kuin valkoiset ystäväni.

Nämä ovat inhottavia kokemuksia mutta eivät suinkaan mitään sattumaa. Ei ole tietenkään yllätys, että johonkin ihmisryhmään suhtaudutaan todellisessa elämässä tietynlaisen katseen kautta, jos samanlainen katse on popkulttuurissamme alati läsnä.

Ruoka on loistava esimerkki onnistuneesta kulttuurisesta vaihdosta. Siihen liittyviä kulttuuripiirteitä ei nähdä alisteisina, vaan joko yhdenvertaisina tai jopa parempana.― Tiina Airaksinen

Voivatko länsimaiset artistit sitten millään tavalla ottaa inspiraatiota Lähi-idän tai Aasian kulttuureista kunnioittavasti? Tämä on vaikea kysymys, johon minullakaan ei ole selkeää vastausta.

Toki toivoisin artistin aina ensin miettivän, miksi hän haluaa hyödyntää tiettyjä kulttuurisia elementtejä. Tuodakseen taiteeseensa vivahteen eksotiikkaa? Ei kiitos. Kertoakseen itselleen tärkeän tarinan, jossa kyseisellä kulttuurilla on suuri merkitys? Miksipäs ei!

Vaikka välillä kulttuurisen vaihdon ja omimisen teemat voivat tuntua vaikeilta, on hyvä muistaa, että toisinaan kaikki sujuu hyvin ja ongelmitta.

– Ruoka on loistava esimerkki onnistuneesta kulttuurisesta vaihdosta. Siihen liittyviä kulttuuripiirteitä ei nähdä alisteisina, vaan joko yhdenvertaisina tai jopa parempana, antaa Airaksinen esimerkin.

Ei tekisi myöskään pahaa konsultoida kyseisen kulttuurin edustajia siitä, kuinka asiat voi esittää kunnioittavasti. Heitä tarvitaan myös valokeilaan ja tuotantotiimeihin.

Elokuvamaailmassa tästä on jo hyviä esimerkkejä, kuten Parasite, Crazy Rich Asians ja The Farewell, joissa suurin osa työryhmästä koostuu aasialaisista. Muistan edelleen, kuinka voimauttavalta tuntui nähdä päähenkilönä Awkwafina, jonka hahmo The Farewellissä oli kyseenalaistava, itsenäinen ja kaikkea muuta kuin stereotyyppinen.

Haluan samanlaista kuvastoa myös popmusiikkiimme. On hienoa, että k-pop nousee Suomessakin, ja aasialaisia artisteja voisi länsimaissa nostaa esiin muualtakin kuin Koreasta. Ehkä se on ensimmäinen askel sille, että aasialaisuutta voi jonain päivänä ilmaista muutenkin kuin geishojen, monikätisten jumalattarien tai kungfun avulla.