Miksi japanilaisissa animaatioissa huudetaan? Mitä niissä edes tapahtuu? Miksi kaikki näyttää aina samalta? Kulttuuricocktailin toimittaja Ippi Arjanne ärsyyntyi anime-elokuvien outoudesta ja päätti alkaa ymmärtää niitä.
Jos minun pitäisi suositella yhtä anime-elokuvaa ystävälleni, en haluaisi suositella mitään.
En siksi, että upeita leffoja olisi niin paljon, vaan siksi, ettei mikään ole niin hyvä, että sitä voisi vilpittömästi suositella. Tai että tämä on tosi hyvä, paitsi että juoni on sekava, henkilöitä liikaa, dialogi ärsyttävää ja tätä kaikkea on aivan liian kauan. Mutta muuten voin suositella – ja vesipisarat olivat tosi kauniita!
Kun näin lapsena Naapurini Totoron (1988), rakastin sitä. Kylpeminen ja metsässä olevat alttarit kummastuttivat ja tuntuivat erikoisilta, mutta taikametsä ja söpöt eläinhahmot iskivät sydämeen. Riisikin näytti paljon paremmalta kuin kotona.
Muutamaa lapsuudessa koettua Studio Ghibli -elokuvaa lukuun ottamatta en ole animea katsonut. Viime vuosien animehitit ja Netflixin tarjonta saivat minut kuitenkin pohtimaan revanssia. Sarjojakin tietysti olisi, mutta ne tuntuivat liian suurelta harppaukselta. Niinpä päätin aloittaa animenkatseluhaasteen: yksi leffa kuukaudessa.
Olin leffaprojektista hirveän innoissani. Muutaman elokuvan jälkeen into alkoi muuttua turhautumiseksi. Miksi en taaskaan tykännyt tästä? Tai oli se ihan kiva, mutta miksi vain ihan kiva?
Kuva vilisee asioita, joita en ymmärrä. En puhu nyt keiton syömisestä puikoilla, vaan esimerkiksi elokuvan teemasta, juonenkuljetuksesta ja hahmojen ulkonäöstä. Totesin, että pelkkä innostus ei enää riitä, tarvitaan kovempia keinoja. Tietoa.
Suomessa kasvaneena minut on marinoitu ja haudutettu länsimaisen kerronnan, estetiikan ja viihteen perinteessä. Tämä on erinomainen lähtökohta pettymykselle anime-elokuvaa katsoessa. Pettymys syntyy siitä, kun odottaa asialta jotain, mitä se ei ole.
Tässä jutussa yritän pestä tuota marinadia ja hinkata pois syvälle imeytyneitä stereotypioita seitsemän eri teeman kautta.
Stereotypioiden takana on paljon, mitä haluaisin nähdä ja ymmärtää. En tavoittele anime-elokuvien dosentuuria, vaan elokuvailtaa, jossa en vilkuilisi kelloa.
Jutun loppuun on koottu haastateltavieni elokuvasuosituksia, jotka on suunnattu kaltaisilleni kokeilunhaluisille noviiseille, joiden ymmärrys anime-elokuvista on vähintäänkin rajoittunutta.
1. Miksi anime näyttää erilaiselta kuin länsimaiset piirretyt?
Länsimaisen ihmisen käsitys anime-elokuvista nojaa lähes koko painollaan yhden animaatiostudion varaan. Tokiolaisen Studio Ghiblin perusti vuonna 1985 kolme miestä: ohjaaja-animaattorit Hayao Miyazaki ja Isao Takahata sekä tuottaja Toshio Suzuki.
Ghiblin monopoliaseman tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoo jotain muuta anime-elokuvaa kuin Ghibliä ja huomaa yllättyvänsä, kun elokuva ei näytäkään samalta.
Japanin kaikesta anime-elokuvatuotannosta vain pieni murunen päätyy pohjolaan asti, mutta nykyään ensi-iltoja ei tarvitse enää odottaa vuosia.
Ghibli-elokuvat ja niiden menestys ovat osoittaneet suunnan sille, mitä kannattaa tuoda elokuvateattereihin, sanoo Eija Niskanen. Hän on Aasiaan erikoistunut elokuva- ja animaatiotutkija Helsingin yliopistosta. Tv-animaatio taas on saanut hakea rauhassa omaa suuntaansa ilman Ghiblin painavia vaikutteita.
Ghiblin tyylin ensiaskeleet taas on otettu tv-animessa World Masterpiece Theater (1969-1997), joka oli kokoelma länsimaisista lastenkirjaklassikoista sovitettuja televisiosarjoja. Niitä olivat tekemässä myös Miyazaki ja Takahata.
Viidestä myydyimmästä anime-elokuvasta kolme on ohjannut Hayao Miyazaki, eli niin sanotusti Ghiblin kasvot. Studion lännenvalloitusta on auttanut etenkin Henkien kätkemästä vuonna 2003 saatu parhaan animaation Oscar-palkinto. Myös kotimaassaan Miyazaki on erittäin suosittu.
Miyazakin luomisprosessiin kuuluu, että hän voi piirtää elokuvaa puoleen väliin tietämättä vielä, miten se loppuu. Tämä kertonee jotain hänen asemastaan rahoittajien silmissä.
Huippuvuosinaan 2000-luvun taitteessa Miyazaki julisti, ettei tee animea, vaan animaatiota. Julistuksellaan hän ilmeisesti halusi tehdä pesäeron tv-animen ja omien elokuviensa välille.
Tämä irtisanoutuminen on sikäli tarpeetonta, että anime ei ole genre, vaan japanilaisten käyttämä sana animaatiolle. Länsimaissa se on vakiintunut tarkoittamaan nimenomaan japanilaista animaatiota.
Anime voi siis olla lempeä lastenelokuva, aikuisten draamasarja tai suunnattu vaikka nuorille tytöille. Toisin sanoen olen valehdellut väittäessäni, etten koskaan ole katsonut animesarjoja, kun Muumit, Tao Tao ja Hopeanuoli ovat olleet kovassa käytössä aikoinaan.
Niskasen mukaan suurin syy Studio Ghiblin monopoliasemaan on kohderyhmän laajuus: elokuvat vetoavat yleisöön ikään ja sukupuoleen katsomatta. Menestysreseptiin kuuluu vielä ei-niin-salainen ase, nostalgia, joka vetää aikuisia studion elokuvien pariin, vaikka animen katsominen olisi jäänyt nuoruuteen.
Vaikka monet Studio Ghiblin elokuvat näyttävät länsimaalaisen silmiin hyvin japanilaisilta, niissä on itse asiassa paljon eurooppalaisia piirteitä, kuten lokaatioita. Niistä ei ole kuitenkaan tehty erillisiä “länsi-versioita”, vaan olen nähnyt saman Totoron kuin japanilaisetkin.
2. Mitä muuta on kuin Ghibli?
79-vuotiaan Miyazakin lukuisat eläkkeellejäämiset ovat hidastaneet julkaisutahtia ja tehneet tilaa myös muille toimijoille. Tilaa ovat ottaneet etenkin ohjaajat Makoto Shinkai ja Mamoru Hosoda, joiden elokuvia on näytetty myös Suomessa.
Vallanvaihto alkaa näkyä myös lippuluukulla. Makoto Shinkain Your name (2016) kiilasi Henkien kätkemän ohi ykköspaikalle eniten tuottaneissa anime-elokuvissa, ja animesarjaan pohjaava Demon Slayer: Infinity train (2020) rikkoi lokakuussa ensi-iltaviikonlopun katsojaennätyksen Japanissa.
– Nämä elokuvat ovat antaneet opetuksen, että on muitakin kanavia suosioon kuin Ghiblin tyylin matkiminen, sanoo Mangakartta-podcastin Petteri Uusitalo, joka toimi myös kahdeksan vuotta Anime-lehden päätoimittajana.
Miyazaki kertoi kolme vuotta sitten palaavansa eläkkeeltä kahden elokuvan pariin. Studio Ghiblin nimissä julkaistavissa elokuvissa on mukana myös Miyazakin poika, ohjaaja Goro Miyazaki. Toinen elokuvista, vuoden lopussa ensi-iltansa saava Earwig and the witch on Ghiblin ensimmäinen CG-animoitu elokuva ja aiheuttanut faneissa sen mukaista närää.
Studio Ghiblin perinteiset opit eivät kuitenkaan heti haalistu. Esimerkiksi Mary ja noidankukka (2017) näyttää tutulta ja kohtalaisen helposti lähestyttävältä – eli erehdyttävästi ghiblimäiseltä. Elokuvan takana on Studio Ponoc, jonka perustivat kaksi entistä ghibliläistä viitisen vuotta sitten.
Myös Ayumu Watanaben tuoreen Children of the sean (2019) taustajoukoista löytyy entinen Ghiblin tuottaja, ja musiikin on säveltänyt Ghiblin luottosäveltäjä Joe Hisaishi. Myös muun muassa Mirai (2018) ja Poika ja peto (2015) -elokuvien ohjaaja Mamoru Hosoda on ollut studiolla töissä.
3. Miksi kaikki hahmot näyttävät samalta?
Suuret, säihkyvät silmät, kapea leuka, huomaamaton nenä, paksu tukka ja nuoren ihmisen hyvin solakka olemus. Tämä on stereotypiani animehahmosta ja toteutuu kyllä monessa elokuvassa. Kovin ahtaalta näyttää animehahmon muotti, vaikka vain paperin tai näytön reuna olisi rajana sille, mitä voi piirtää.
Suurin osa näistä määreistä pätee kyllä myös amerikkalaiseen animaatioon. Siellä tosin on enemmän eläinhahmoja.
Vaikka anime-elokuvan pääosassa olisi lapsi tai teini-ikäinen, siitä ei voi päätellä, että elokuva olisi lapsille. Uusitalon mukaan eläinhahmot on totuttu yhdistämään ensisijaisesti lastenohjelmiin, mutta nykyisin eläimiä näkyy myös aikuisten animeteoksissa.
Suurimmaksi vaikuttajaksi animehahmojen ulkonäössä on nostettu Osamu Tezuka, jota on kutsuttu myös Japanin Walt Disneyksi. Ihmishahmojen lisäksi hän piirsi myös eläimiä, joista yksi on jalostunut läntiseksi sukupolvikokemukseksi, Leijonakuninkaaksi. Tezukakin otti luonnollisesti vaikutteita aikansa menestyshahmoista, kuten Bambista ja Betty Boopista, suurisilmäisiä molemmat.
Ghiblin elokuvissa hahmot näyttävät kuitenkin hämmentävän samoilta. Eija Niskasen mukaan tätä ratkaisua ei voi perustella nopeudella tai budjetilla.
– Hahmon luominen on varmasti se helpoin työ. Kun luo liikettä, niin sehän se homma on.
Studio Ghibli on ollut ensimmäisiä animestudioita, joissa on kasattu kiinteä animaattoriryhmä projektikohtaisten työntekijöiden sijaan, Eija Niskanen kertoo. Kolmenkymmenen vuoden aikana kynänjälki on ymmärrettävästi löytänyt uomansa. Tämä selittää myös osittain hahmojen yhdennäköisyyttä.
Hitsautunut tiimi työskentelee kuitenkin näkemyksellisen johtajan, Miyazakin, alaisuudessa, Uusitalo lisää.
– Kaikkien on pakko piirtää niin kuin pomo piirtää.
Perinteisyys on myös Japanissa arvossaan. Vanhat asut, ruoat ja tavat kulkevat tiukasti mukana nykyajan vauhdissa. Tämä näkyy myös suhtautumisessa ideoiden kierrättämiseen. Hahmot ja myös tarinat on luotu jalostettaviksi, ei kertakäyttöisiksi, selittää Petteri Uusitalo.
4. Miksi te ylireagoitte?
Tyttö huutaa pojalle metrin päästä tuoneensa hänelle lounaan. Kyllä hän kuulee, miksi sinä huudat, ja vielä noin korkealta! Ymmärrän, että tyttö yrittää varmaankin peitellä huolestuneisuuttaan tällä reippaudella, mutta hämmennyn silti.
Tätä vyyhtiä pitää purkaa useasta suunnasta.
Japanissa tervehdykset kuuluu esittää reippaalla äänellä. Käytöskulttuuri on muutenkin erilaista, ja tilannesidonnaisia sääntöjä esimerkiksi tunteiden näyttämiseen on paljon. Toki kaavoja ja sosiaalisia normeja on myös meillä, mutta niitä ei luonnollisesti huomaa, koska on niihin niin tottunut.
Naisten korkeaa ääntä selittävät myös kulttuuriset normit. Ylärekisteri on varattu naisen äänelle, ja sieltä on sopivaa laskeutua vasta vanhemmalla iällä.
Huutamisen vastapainoksi animelle on tyypillistä, että tunteita kuvataan sanattomasti erilaisilla ilmeillä. Etenkin silmien merkitys ilmaisussa korostuu, sillä silmät ovat japanilaisessa kulttuurissa suuta tärkeämmät. Esimerkiksi pitkää katsekontaktia pidetään epäkunnioittavana.
Tunteita ja niiden intensiteettiä voidaan esittää hyvin hillitysti esimerkiksi pelkkien silmien pilkkeen avulla tai suurentamalla hitaasti still-kuvaa. Näitä konsteja hyödynnetään etenkin tv-animaatiossa. Niskasen mukaan tunteiden esittämiseen vaikuttavat myös animaatiotekniikka, tuotantotapa ja budjetti.
Kun jokainen kuva piirretään, jokaisen ilmeen kaikkien sävyjen näyttäminen olisi työlästä – tämän kanssa kamppailevat ennen kaikkea viikoittain ilmestyvät animesarjatuotannot. CG-animointia käytetään pääosin taustojen luomiseen.
Kun osa välipiirroksista jätetään pois, kutsutaan tekniikkaa termillä “limited animation”.
– Ghiblit ovat poikkeus, koska niissä tehdään disneymäisesti täysliikettä, Niskanen huomauttaa.
Petteri Uusitalon mukaan kyse on nykyään enemmän tyylikeinosta kuin rahasta.
– Länsimaisessa animaatiossa liikkeen realismia ja kuvien suurta määrää pidetään animaation laadun merkkinä, Uusitalo kiteyttää.
Kun sekunnissa näytetään 24 kuvan sijaan 8–12 piirrosta, liikkeeseen saadaan nopeutta ja äkkinäisyyttä tai esimerkiksi huumoria. Eli ehkä näkemäni huutolounaskohtauksen olikin tarkoitus olla hauska?
Myös ylinäytteleminen kuuluu asiaan, niin animaatiossa kuin näytellyssäkin fiktiossa.
Ääninäyttelemiseen vaikuttaa myös niinkin yksinkertaisen kuuloinen asia kuin työjärjestys.
Länsimaisessa animaatiossa ääninäytteleminen tehdään luonnosten pohjalta, ja vasta sitten hahmot animoidaan loppuun. Siksi huulten liikkeet ovat englanninkielisissä Disney-animaatioissa niin saumattomia.
Japanissa marssijärjestys on useimmiten toinen, eli ääninäyttelijät näyttelevät vasta lopulliseen animaatioon. Ääninäyttelemisen tehtävä on siis karrikoidusti kuorruttaa kakku ja piilottaa sen mahdolliset epätasaisuudet.
Näin ollen todellinen näyttelijä onkin animaattori, jonka tulkintaa näyttelijä seuraa, eikä toisin päin.
5. Mistä näitä jumalia sikiää?
Olen ihmetellyt sitä, miten vähän elokuvissa olevia jumalia selitetään ja miten epähartaalla tavalla niitä kohdataan. Maallisuus ja henget ovat hämmentävän samalla viivalla – siis tällaisen länsimaisen katsojan silmiin.
Eija Niskanen nostaa parhaaksi esimerkiksi Studio Ghiblin Prinsessa Mononoken (1997), jonka mytologiaa hän on myös tutkinut. Elokuvassa luonto ja sen jumalat sekä emishi-kansa taistelevat elintilasta keskenään.
Elokuva vilisee erilaisia jumalia, joista osan juuret ovat mytologiassa ja osa on keksitty elokuvaa varten. Ohjaaja Miyazaki on hyvin kiinnostunut luonnosta, historiasta ja arkeologiasta – hänen elokuvissaan ei näy juurikaan esimerkiksi näyttöjä saati älypuhelimia.
Luonnonhenkien suuri määrä on peräisin shintolaisuudesta, johon luetaan suurin osa Japanissa syntyneistä kansanuskomuksista ja vuosituhansia vanhoista taruista. Shintolaisuuden ytimessä on se, että jumaluutta on kaikkialla luonnossa.
Shintolaisuuden rinnalla Japanissa kulkevat buddhalaisuus ja nykyaikainen maallisuus. Uskontojen sekoittaminen on tavallista – ja uskonto on oikeastaan väärä sana, sillä Japanissa uskoa ei nähdä samalla tavalla järjestäytyneenä kuin lännessä.
Vaikka taruihin ja jumaliin ei japanilaisessa arjessa niin uskottaisikaan, ne tunnetaan erilaisten kertomusten ja esimerkiksi juhlapyhien kautta. Uskomukset kulkevat arjessa pieninä tekoina, katukuvassa näkyvinä buddhalaisina temppeleinä ja shintolaisina pyhäkköinä, kotialttareina ja esimerkiksi juhlapyhien muodossa.
Ja kun tästä kulttuurista käsin tehdään elokuvaa, mytologiat vuotavat myös valkokankaalle. Esimerkiksi Studio Ghiblin elokuvassa Marnie – tyttö ikkunassa (2014) juhlitaan kahta merkkipäivää. Kiinalaiseen taruun pohjautuvaa tanabataa vietetään loppukesästä, kun erotetut rakastavaiset, tähdet Altair ja Vega kohtaavat linnunradan samalla puolella. Obon-juhlassa kunnioitetaan esi-isien henkiä buddhalaisen uskon mukaisesti.
6. Eikö luonto olekaan hyvien puolella?
Näkemissäni anime-elokuvissa olen ihastellut sitä, miten luontoa kuvataan. Pilvet, meri ja metsät ovat hypnoottisen kauniita, ja luonnolla henkineen on elokuvissa erilainen rooli kuin länsimaissa.
Luonto on enemmän aktiivinen toimija kuin pelkkä näyttämö. Makoto Shinkain Weathering with youn (2019) juoni perustuu synkkään ja sateiseen heinäkuuhun, jota yritetään kirkastaa jumalallisin voimin.
Luonto vaikuttaa toisinaan uhkaavalta ja vahvalta myrskyineen ja metsänhenkineen. Vaikka luonto on pyhää, se ei tarkoita, etteikö sitä saisi hallita kuten bonsai-puuta.
Japani on ahtaiden miljoonakaupunkien ja vihreyden saari, joka on pinta-alaltaan hieman Saksaa suurempi. Noin 70% sen pinta-alasta on vuoristoa ja erittäin vaikeakulkuista, ryteikköistä metsää. Japani sijaitsee maankuoren laattojen yhtymäkohdassa, minkä takia maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja tsunamit ovat osa japanilaisten elämää.
Sadekausi ajoittuu kesälle, ja tulvia ja mutavyöryjä on etenkin loppukesästä. Saarta runnovat myös taifuunit eli trooppiset hirmumyrskyt.
Ei liene ihme, että japanilaisten suhde luontoon on erilainen kuin meillä.
Vaikka suomalaiset ja japanilaiset ovat molemmat metsien kansoja, Suomessa metsä nähdään ystävällisenä, turvallisena ja hyödyllisenä, sanoo Ayana Palander, japanilainen, Suomessa asuva mediakoordinaattori ja kääntäjä.
Harmoniaan pyrkivälle yhteiskunnalle tärkein arvo luonnossa ei ole sen koskemattomuus, vaan sopuisa yhteiselo, sillä ihminenkin on osa luontoa.
7. Milloin tämä loppuu?
Studio Ghiblin elokuvissa on omanlaisensa tempo, mutta kellonaika on alkanut kiinnostaa minua muidenkin studioiden ja ohjaajien teoksissa. Jotkut kuvailevat tunnelmaa ja juonenkuljetusta rauhalliseksi ja maagiseksi, itse käyttäisin sanoja hidas, epälooginen ja poukkoileva.
Meinasin nukahtaa jopa Katsuhiro Ōtomon cyberpunk-kulttielokuvassa Akira (1988), joka on kahden tunnin täydeltä räiskintää, huutoa ja toimintaa.
Scifi-paahtoa tai ei, ongelma on sama: juonen lanka lipeää käsistäni kerta toisensa jälkeen, tai sivuraiteita tulee niin monta, että unohdan, missä junassa olen ja miksi.
– Päähenkilöitä ja elementtejä on hirveästi. Juonta on vaikea kertoa, kun on niin monta tahoa, jotka vaikuttavat tarinaan, sanoo Eija Niskanen.
Japanilainen tarinankerronta ei ole rakentunut samoille perustuksille kuin länsimainen. Aristoteelisen kolminäytöksisen draamankaaren sijaan japanilaista kerrontaa ohjaa termi kishōtenketsu. Neliosainen tarina ei roiku konfliktin varassa, eikä päähenkilö välttämättä kulje myyttistä “sankarin matkaa” muuttuakseen tarinan kuluessa, kuten länsimaisissa tarinoissa.
Lisäksi anime-elokuvista moni perustuu manga- tai animesarjaan. Pitkän ja vivahteikkaan sarjan puristaminen onnistuneesti pariin tuntiin on kunnianhimoinen tavoite, johon ovat pyrkineet esimerkiksi Akiran ja Children of the sean tekijät.
Se, mistä olen täysin pinnistelemättä pitänyt, on häilyvä käsitys hyvästä ja pahasta. Länsimaisessa tarinassa hyviksen ja pahiksen erottaa metrien päästä takaapäin ja silmät sidottuna, mutta näkemissäni anime-elokuvissa jako ei ole niin yksiselitteinen.
Iloisesti ulkopuolella
Hienoin asia animessa on Petteri Uusitalon mielestä erilaisuus sen kaikissa muodoissaan. Rauhallisuus, tarinat, arjen realiteetit ja lokaatiot ovat erilaisia kuin mihin on itse koto-Suomessa tottunut – mutta jotka eivät ole myöskään angloamerikkalaisia tarinoita, joiden vieraus on meille jo lähes tavallista.
– Ja se, että anime kuvaa tätä kaikkea itsestäänselvyytenä ja sisältä käsin, ei eksotisoiden.
Sanat ovat rohkaisevia ja helpottavia. En kertakaikkiaan voi tajuta kaikkea, sillä lillun edelleen marinadissani. En välttämättä koskaan rakasta yhtäkään anime-elokuvaa niin kuin rakastan länsimaisia lempparileffojani, mutta minun ei tarvitsekaan. Vähän niin kuin ulkomaanmatkalla kaikki se erilaisuus on virkistävää ja inspiroivaa, mutta on ihanaa tulla kotiin.
Voisipa nähdä länsimaisia klassikkoelokuvia japanilaisen silmin. Mitäköhän silloin ihmettelisi? Animaatioissa pärjäisi ainakin vähemmällä määrällä prinsessoja.
Tähän juttuun on haastateltu Helsingin yliopiston elokuva- ja animaatiotutkijaa Eija Niskasta sekä Petteri Uusitaloa, joka toimi kahdeksan vuotta Anime-lehden päätoimittajana ja on kirjoittanut Pelaaja.fi-julkaisuun Idän lumo -blogia. Nykyisin hän juontaa Mangakartta-podcastiä.
Taustaksi olen haastatellut Tokiossa asuvaa japanin kielen ja kulttuurin asiantuntijaa Pyry Kontiota, Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Anna Rantasilaa, sekä Suomeen muuttanutta japanilaista Ayana Palanderia, joka työskentelee kääntäjänä, mediakoordinaattorina ja toimittajana Suomessa ja Japanissa.
Neljä anime-elokuvaa, joita keltanokkakin uskaltaa lähestyä
Eija Niskanen suosittelee Isao Takahatan elokuvaa Only yesterday (1991). “Elokuva kertoo hienosti tytön ja naisen tarinan.”
Petteri Uusitalon mielestä Your name on paras hänen näkemänsä anime-elokuva. Parhaat animeteokset löytyvät hänen mielestään “tottakai tv-sarjapuolelta, mutta se oli anime-elokuvien aika matalalla standardilla paras”.
Villinä korttina siis yksi sarjasuositus: March Comes in Like a Lion. ”Koskettava draamasarja masennuksen kanssa kamppailusta ja siitä parantumisesta. Käyttää huikean voimakkaasti animen visuaalisia keinoja kuvaamaan hahmojen mielenmaisemaa.”
Pyry Kontion suositus on mangasarjaan perustuva Sunao Katabuchin ohjaus In this corner of the world (2016). “Historiallinen draama toisen maailmansodan aikaisen nuoren naisen elämästä ja kärsimyksistä.”
Ayana Palander suosittelee Prinsessa Mononokea. Se tuo mieleen erityisen tunnelman, joka japanilaisessa aarniometsässä sijaitsee. “Suomalaiset ja japanilaiset ovat metsän kansoja, mutta elokuva valottaa metsän merkityksen eroja.”
Juttua muokattu 29.12. klo 13.33. Otsikko vaihdettu.
