Hyppää pääsisältöön

On yhteiskunnallisia keskusteluja, joihin suomalainen artisti hinkuu osaksi – toiset niistä kierretään kaukaa

Suomessa fanitetaan tolkun artisteja, jotka välttelevät tulenarkoja keskustelunaiheita. Tämän voi nähdä selkärangattomuutena – tai ihan hyvänä asiana.

Kirjoittajat: Anni Huttunen ja Anton Vanha-Majamaa

Toinen kesäkuuta Instagram täyttyi mustista neliöistä.

Edellisellä viikolla Minneapolisissa oli kuollut yhdysvaltalainen George Floyd. Pidätystilanteessa poliisi oli painanut hänen niskaansa niin kauan, että Floyd lakkasi hengittämästä. Järkytys levisi ympäri maailman.

Musiikkiala reagoi käynnistämällä Blackout Tuesday -tempauksen, jossa osoitettiin solidaarisuutta mustalla neliöllä ja vaiettiin päiväksi miettimään, mitä jatkossa voitaisiin tehdä paremmin. Blackout Tuesday levisi musiikkialalta nopeasti universaaliksi tuen osoitukseksi Black Lives Matter -liikkeelle.

Seuraavana päivänä yli 3000 ihmistä kokoontui Helsingissä Senaatintorille osoittamaan mieltä. Heidän joukossaan oli räppäri Mercedes Bentso.

Häntä ärsytti. Ei vain yhdysvaltalaisen poliisin väkivalta vaan myös suomalaiset.

Ärtymyksessä ei ollut kyse siitä, etteikö afroamerikkalaisten kohtaama rasismi ansaitsisi kulkuetta. Mutta milloin suomalaiset aktivoituisivat osoittamaan mieltä romanien puolesta?

Romaneihin suhtaudutaan laajasti epäillen niin työntekijöinä, asiakkaina kuin kansalaisinakin. Romanitaustaisen Mercedes Bentson mukaan romanien kohtaama rasismi Suomessa on melkein kuin hyväksyttyä.

– Euroopan romanit on polvillaan kadulla ja silti niiden päälle syljetään, Bentso kuvailee romaneihin kohdistuvan vihan syvyyttä YleX Etusivun Artistit & aatteet -juttusarjassa, jossa ruoditaan artistien esiin nostamia yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Suomessakin maan eturivin muusikot kuten Elastinen, Ellinoora, JVG, Mikael Gabriel ja Sanni julkaisivat mustat neliöt Black Lives Matter -hashtageineen.

Voi kuulostaa whataboutismilta yrittää kääntää keskustelu romaneihin, kun on saatu aikaan mielenosoitus mustien ihmisten puolesta. Mutta havainto on mielenkiintoinen: miksi suositut artistit ja musiikkiala lähtevät mukaan joihinkin yhteiskunnallisiin keskusteluihin laajana rintamana ja toisiin taas eivät millään?

Ja mikä on artistien rooli yhteiskunnallisissa kamppailuissa? Tuntuu ylevältä ajatella, että muusikot olisivat vahvoja mielipidevaikuttajia ja nostamassa taiteellaan rohkeasti esiin epäkohtia. Mutta onko sittenkin niin, että Suomessa artistit uskaltautuvat mukaan vain keskusteluihin, jotka on oikeastaan jo pureskeltu valmiiksi?

Kuva: All Over Press. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Cheekiä ei ehkä ajatella “kantaa ottavaksi” artistiksi, vaikka lyriikoiden höystäminen timanteilla ja luksusautoilla on toki kannanotto sellaisen maailman puolesta, jossa joillain on varaa timantteihin ja luksusautoihin.

Todetaan heti, että Suomesta kyllä löytyy artisteja, joiden työssä on selkeä yhteiskunnallinen painotus. Osaan heistä tutustuttiin Artistit & aatteet -sarjan haastatteluissa.

Ailú Vallen pohjoissaameksi tehdyssä musiikissa teemat pyörivät ihmisen luontosuhteen ja monimuotoisuuden tuhon ympärillä.

Räppäri Wil on käsitellyt musiikissaan perheväkivaltaa.

Jesse Markin taas laulaa rodullistetun ihmisen kokemasta ulkopuolisuuden tunteesta.

Mercedes Bentso on käsittelyt biiseissään lukuisia erilaisia teemoja lähisuhdeväkivallasta syrjäytymiseen.

Joillain musiikkialan rintamilla yhteiskunnallista säpinää näyttää siis olevan muulloinkin kuin Blackout Tuesdayna.

Feministinen rap iski suuren yleisön tietoisuuteen pari vuotta takaperin. Historiallisesti miesvaltaiseen skeneen puskivat Cardi B:n, Princess Nokian ja Lizzon kaltaiset tyypit.

Pitkään nainen oli ollut rapin maailmassa lähinnä miehisen halun kohde tisseineen ja pyllyineen. Nyt kehonkuva monipuolistui ja lyriikan tasolla nainen olikin yllättävän aktiivinen toimija.

Tämä kehitys näkyy myös suomalaisessa rapissa. Ei-miesten tekemän feministisen rapin aaltoa edustavat Suomessa esimerkiksi Adikia, F, Yeboyah, Sofa ja Mon Sala.

(Välillä on tosin vaikuttanut siltä, että rap luokitellaan feministiseksi ihan vain siksi, ettei esittäjä ole mies. YleX:n Artistit & aatteet -haastattelussa Adikia sanoo, että pelkkä sängystä nouseminen tuntuu joskus feministiseltä teolta.)

Ei ehkä kuitenkaan ole sattumaa, että feministinen rap on yhteiskunnallisen musiikin genre, joka saa jo jonkin verran näkyvyyttä ja huomiota osakseen. Feminismi on yksi tämän ja edellisen vuosikymmenen suurista yhteiskunnallisista keskusteluista. Jopa hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa puhutaan intersektionaalisuudesta. (Huom! Ei kuitenkaan intersektionaalisesta feminismistä.)

Feminismi on valtavirtaistunut, feministinen rap on valtavirtaistunut. Ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, kuinka paljon musiikki on edesauttanut feminismiä ja päinvastoin, koska musiikki on aina kietoutunut siihen yhteiskuntaan, jossa sitä tehdään.

On kuitenkin ilmeistä, että jos jostakin teemasta puhutaan, myös sitä käsittelevä musiikki alkaa kiinnostaa. Ja päinvastoin.

Arvojen, yhteiskunnallisten liikkeiden ja keskustelujen nousu valtavirtaan on mielenkiintoista: kun jokin mielipide tai arvo on tarpeeksi yleinen, alkaa tuntua siltä, kuin se ei olisi mielipide ollenkaan.

Adikia huomauttaa, että mainstreamiin breikkaavassa musiikissa on aina sisäänrakennettuna jonkinlainen arvomaailma (eikä se useimmilla ole kovinkaan feministinen).

Cheekiä ei ehkä ajatella “kantaa ottavaksi” artistiksi, vaikka lyriikoiden höystäminen timanteilla ja luksusautoilla on toki kannanotto sellaisen maailman puolesta, jossa joillain on varaa timantteihin ja luksusautoihin.

Kuva: Shutterstock. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

On vaikea kuvitella, että radiokanavat ottaisivat soittoon kappaleita, joissa halutaan kaataa vallitseva talousjärjestelmä.

Kun siis metsästetään yhteiskunnallisesti kantaa ottavia artisteja, huomio kiinnittyy herkemmin heihin, jotka haastavat valtarakenteita ja kyseenalaistavat vallalla olevia arvoja.

Kulutushysteria ja kapitalismi ovat monen aikamme ongelman juurisyitä, mutta valtavirtapopissa niitä ei juuri haasteta. Isot artistit elävät kuluttamisesta, oli kyse sitten oheistuotteista, kiertuelipuista tai striimeistä (joiden hiilijalanjälki on isompi kuin kuvittelitkaan!).

Helsinkiläinen Kohti tuhoa -yhtye sen sijaan soittaa punkia pienelle yleisölle. Yhtyeen jäsenet Helena Hiltunen ja Ville Valavuo arvioivat Artistit & aatteet -haastattelussa, että Spotifyn top 50 -listan artistien tekemisissä kuuluvat nuoruus ja rahan sekä blingin ihannointi.

Heidän musiikissaan kuuluu antikapitalistinen eetos. Kappaleiden nimiä ovat muun muassa Voittojen maksimointi, Raha ratkaisee, Pääomaa ja Mitä se maksaa.

Rakenteiden räjäyttäminen ei kuitenkaan ole valtavirtaa. Kuten ei ole myöskään Kohti tuhoa -yhtyeen musiikki. Vaikka artistin käsittelemät teemat ovat vain yksi osa suosioyhtälöä, on vaikea kuvitella, että radiokanavat ottaisivat soittoon kappaleita, joissa halutaan kaataa vallitseva talousjärjestelmä.

Järjestelmää kaikkein selkeimmin haastavien on tavallaan ymmärrettävästi vaikeaa nousta järjestelmän näkyvimmille paikoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivät isot artistit laulaisi lainkaan muusta kuin lemmestä ja luksusbrändeistä.

Kuva: EPA. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Itse asiassa olisi uutinen, jos suomalainen valtavirtapoppari avoimesti toivottaisi rasistit ja sovinistit tervetulleiksi keikoilleen.

Artistit & aatteet -haastattelussa Evelina toivottaa reteästi rasisteille ja sovinisteille tervemenoa ja toteaa, ettei tasa-arvoa vastustavien tarvitse vaivautua hänen keikoilleen saakka.

Rohkea linjanveto yhdeltä Suomen suosituimmista popartisteista? No, eipä oikeastaan.

2010-luvulla sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustaminen on valtavirtaistunut. HLBTIQA-ihmisiä juhlistava Pride kasvaa vuosi vuodelta ja suomalaisessa keskustelussa vähemmistöjen oikeuksia avoimesti polkevat alkavat olla harvassa.

Jos asian hyväksyvät suunnilleen kaikki paitsi Ylilaudan ja Twitterin äänekkäin trollimarginaali, kovin vahvasta kannanotosta ei ehkä voi puhua. Itse asiassa olisi uutinen, jos suomalainen valtavirtapoppari avoimesti toivottaisi rasistit ja sovinistit tervetulleiksi keikoilleen.

Suomalaiset isot artistit eivät pelkästään välttele yhteiskunnallisia kysymyksiä. Evelinakin on tehnyt musiikkia ympäristökriisistä, Chisun Momentum123-levyllä käsiteltiin ilmastonmuutosta, Antti Tuiskun biisin minäkertojalla on “miehii ja naisii”.

Valtavirrassa teemat ovat kuitenkin pääosin, no, valtavirtaa. Vahvoja kannanottoja pyritään pikemminkin välttelemään.

Vaikka YleX:n Artistit & aatteet -haastateltavat olivat itse nostaneet työssään epäkohtia esiin, jokainen oli sitä mieltä, ettei artistilla ole varsinaista vastuuta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Maailmalla asia vaikuttaisi olevan melkein päinvastoin:

Coldplay ei suostu lentämään keikoille ennen kuin ilmastonmuutokseen suhtaudutaan tosissaan ja Fiona Apple puhuu Amerikan alkuperäiskansojen oikeuksista. Yungblud haistattelee Kansalliselle kivääriyhdistykselle ja Janelle Monáe puolustaa HLBTIQA-ihmisten oikeuksia. Cardi B ja Katy Perry ovat moittineet Donald Trumpin hallintoa ja kannustaneet äänestämään demokraattiehdokasta.

Presidentinvaalien alla Billie Eilish kommentoi artistien kantaaottavuutta sanomalla, että artistina on erityinen vastuu johtaa omalla esimerkillä.

Huomionarvoista on sekin, että siinä missä protestilaulut tulivat menneillä vuosikymmenillä jossain määrin marginaalista – 1960-luvun hippifolkista, 1980-luvun hc-punkkareilta – nyt ne ovat näkyvintä valtavirtaa. Kiitos Trumpin ja maailman muiden populistipoliitikkojen.

Mikä Suomessa siis kinnaa?

Kuva: EPA. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Viihde ei ole pelkkää viihdettä, ja artistien on hyvä tunnistaa oma valtansa.

Yhdysvaltalainen kaksipuoluejärjestelmä mahdollistaa sisäsyntyisesti vahvemman polarisoitumisen ja kannanotot, sillä joko-tai-tilanteessa on helpompaa olla jotain mieltä. Jos et ole republikaani, olet demokraatti, ja vice versa.

Markkinan koko voi vaikuttaa myös. Yhdysvaltalaisen Billie Eilishin yleisö on niin valtavan globaali, ettei osan suututtaminen niin haittaa. Suomalaisella staralla on taas yleensä pelkkä kotimainen kuulijakuntansa.

Ja sitten on se, ettei Suomessa ehkä ole samanlaista kansalaisvaikuttamisen historiaa ja perinnettä kuin Yhdysvalloissa. Tai Ranskassa, missä kaduille astuminen on osa kulttuuria ja räppärit kritisoivat valtaapitäviä tai käsittelevät kolonialismin historiaa.

Jotkut arvelevat, että tilanne tulee muuttumaan. Musiikkikustantaja Melina Korvenkontio sanoi Teoston haastattelussa, että nuoret pop-artistit ovat tiedostavia poliittisesti ja kulttuurillisesti.

Kuulostaa loogiselta, koska (musiikki-)maailma on 20 vuodessa muuttunut täysin. Menestyäkseen popartistin ei tarvitse enää miellyttää kourallista portinvartijoita, jotka pitelevät nyrkeissään levytyssopimuksia ja radiosoittolistoja. Internetin ja sosiaalisen median kautta artisti voi löytää oman yleisönsä, joka saattaa olla hyvinkin spesifi.

Räppäri ja HLBTIQA-ikoniksi kesällä 2019 noussut Lil Nas X julkaisi vuoden 2019 ykköshitin Old Town Roadin alkujaan itse, ilman levy-yhtiön apua.

Rohkeus puhua on lähtökohtaisesti arvostettava asia. Viihde ei ole pelkkää viihdettä, ja artistien on hyvä tunnistaa oma valtansa.

Mutta poliittisella aktiivisuudella on myös kääntöpuolensa.

Kuva: All Over Press. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Suomi saattaa siis olla tolkun artistien valtio. Onko se hyvä vai huono juttu?

Yhdysvalloissa vastapuolten välinen kamppailu vaikuttaa yltyneen, ja maa on joidenkin mukaan sisällissodan partaalla. Se, että poppari kannustaa äänestämään – siis osallistumaan demokratiaan – on kiistatta hyvä asia. Tietyn puolueen tai ideologian lobbaaminen, tai toisen moittiminen, on jo vaikeampi kysymys.

Näimme kesällä 2020, kuinka k-pop-fanit saavat masinoituja isoja poliittisia tempauksia. Näkyvimmässä varattiin Trumpin kannatustilaisuuteen lippuja vailla aikomustakaan tulla paikan päälle. Joidenkin arvioiden mukaan Tiktokissa masinoidut jäynät kiihdyttävät informaatiosotaa.

K-pop-artistit eivät olleet osallisina Trump-tempussa, mutta joidenkin arvioiden mukaan he olivat osallistujia yhdistänyt liima. Siksi poppareiden täytyy valtansa lisäksi tunnistaa myös vastuunsa.

Tuntuu ryhdikkäältä vaatia sitä, että taiteilijoiden pitäisi ottaa rohkeammin kantaa. Pureskeltavaa kuitenkin riittää siinä, onko voimakkaasti kantaa ottava, puolensa valitseva tai vihollisensa nimeävä musiikki tavoiteltavaa.

Suomalaisten artistien meininki ei ehkä ole niin ärhäkkää kuin joissain muissa maissa. Mutta eikö se ole vain peilikuva yhteiskunnastamme? Monipuoluejärjestelmän konsensushakuisiksi muokkaamat muusikot pitävät suunsa supussa, ja näin yhteiskunnan polarisaatio hidastuu.

Suomi saattaa siis olla tolkun artistien valtio. Onko se hyvä vai huono juttu?

Siihen varmaan jonkun artistin pitäisi ottaa kantaa.