Amerikansuomalaisten muotitanssit villitsivät nälkäisen Petroskoin – Suomalaissoittajat Stalinin vainoissa

Nälänhätä ei ollut aivan sitä, mitä 1930-luvulla Neuvosto-Karjalaa rakentamaan houkutellut amerikansuomalaiset odottivat. Petroskoin suomalaisilla klubeilla tanssittiin kuitenkin villisti foxtrottia ja amerikansuomalaisten poikien penikkabändi kutsuttiin soittamaan itselleen Stalinille. – Osa 3/4

Keväällä 1993 Pekka Suutari, nykyinen Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen professori teki kenttätyömatkan Petroskoihin, Venäjään kuuluvan Karjalan tasavallan pääkaupunkiin. Neuvostoliitto oli hajonnut kaksi vuotta aikaisemmin ja rajat olivat auenneet.

Nuori suomalainen etnomusikologi oli kiinnostunut Neuvosto-Karjalan 1920- ja 1930-lukujen musiikkielämästä ja haastatteli tutkimustaan varten useita iäkkäitä amerikansuomalaisia muusikoita. Tavattuaan toukokuun 13. päivänä englannin opettajana työskennelleen Lillian Salon Suutari kirjoitti kenttäpäiväkirjaansa:

– Varsin hyvin sujui tämäkin haastattelu. En oikein aina tiedä, kuinka suhtautua tämän ikäluokan ihmisiin. Pitäisikö viedä tuliaisia? Kuinka selittää haastattelun tarkoitus? Nyt alan jo tuttua siihen, että teititellään. Nauhurin käyttö oli taas kielletty, mutta muuten Lillian puhui avomielisesti ja innostuneesti siitä, kun kaikki kävivät klubeilla tanssimassa.

Amerikansuomalaisia matkalla Neuvosto-Karjalaan. Soittimet ja nuotit otettiin mukaan uuteen kotimaahan. Amerikansuomalaisia merimatkalla Yhdysvalloista Englantiin noin 1920-luvulla. Kuva: Gloria Huttusen arkisto amerikansuomalaiset

Lillian Salo oli syntynyt Amerikassa vuonna 1917, muuttaessaan Neuvostoliittoon hän oli ollut 11-vuotias. Salon perhe oli saapunut Leningradiin laivalla joulukuussa 1927.

Yhdysvalloissa amerikansuomalaisten keskuudessa oli innostuttu muodostamaan työkommuuneja. Ennen lähtöä Neuvostoliittoon osallistujilta oli kerätty jäsenmaksuina yli 100 000 dollaria, ja laivamatkalle oli lähdetty kuorma-autojen, traktorien, työkalujen ja vaatteiden kanssa. Ruokaa oli varattu mukaan kahden vuoden tarpeeksi. Myös soittimet, haitarit, viulut, pianohaitarit, puhaltimet ja paksut pinkat nuotteja oli pakattu matkatavaroihin.

Ensimmäiset 28 amerikansuomalaista perhettä saapui Leningradiin kesäkuussa 1927. Toinen laivalastillinen, mukana Salon perhe, tuli joulukuussa. Perillä amerikansuomalaisten työkommuuni asettui 23 kilometrin päähän Leningradista, inkeriläisten talonpoikien alueelle Rääpyän kylään, entiseen tsaariperheen Romanovien kartanoon. Tapakulttuuri työkommuunissa oli amerikkalainen, kielenä puhuttiin englantia.

Matkatsin lepokodin vieraat panevat tanssiksi haitarin säestyksellä 1937. Makatsin lepokodin vieraita kesällä 1937. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Lillian Salo muisteli Pekka Suutarille, kuinka kesäisin kommuuniin saapui talkooväkeä Leningradista asti, muun muassa nuoret sotilaat tulivat auttamaan heinätöissä. Päivät ahkeroitiin pellolla ja illalla tanssittiin riihessä. Haitarin ja viulujen säestyksellä mentiin vanhoja suomalaisia tansseja, valssia, polkkaa, sottiisia ja piirileikkejä. Lillianin isä soitti pianohaitaria ja muu kommuunin väki lauloi. Ihmiset osasivat suomalaisia lauluja, koska niitä oli laulettu joka lauantai Amerikassa työväen ”haaleilla”.

Jazz tulee Petroskoihin

1930-luvun alussa osa työkommuunin perheistä, Salot mukana, muutti Neuvosto-Karjalan pääkaupunkiin Petroskoihin. Amerikansuomalaiset asettuivat asumaan pitkän Uritskikadun (nykyinen Nevskikatu) varrelle, jonne he pystyttivät väliaikaisia asuinparakkeja. Perheet elivät parakeissa ahtaasti. Iso, avoin huonetila oli jaettu pilttuiksi naruille ripustetuilla huovilla.

– Asuttiin kuin sillit tynnyrissä, Lillian Salo kuvaili oloja Pekka Suutarille.

Näkymä Petroskoin amerikkalaiseen kaupunginosaan 1930-luvun alussa. Petroskoi noin 1930-luvulla. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Amerikkalaisia autoja Petroskoin teatteritalon edustalla talvella 1931. Amerikan autoja Petroskoissa 1931. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Amerikansuomalaiset toivat mukanaan Petroskoihin myös oman musiikkikulttuurinsa. Yhden asuinparakin päädyssä toimi Uritskin klubi, joka oli amerikansuomalaisten keskeinen kulttuuripaikka. Siellä järjestettiin kerhotoimintaa, iltamia ja tansseja. Uritskin klubilla kävivät suomalaisten lisäksi karjalaiset, inkeriläiset ja venäläiset, jotka oppivat tanssimaan ajan muotitansseja.

Jazzpohjainen paritanssimusiikki oli Petroskoissa jotain aivan uutta. Parittain mentiin one steppiä, two steppiä ja foxtrottia, yksin tanssittiin charlestonia ja rag-timea. Lisäksi tanssittiin suomalaiskansallista polkkaa, jenkkaa ja valssia sekä venäläisten suosimaa padespania.

Ilmoitus iltamista sanomalehti Punaisessa Karjalassa 17. huhtikuuta 1932. Ilmoitus iltamista Punaisessa Karjalassa 17.4.1932. Kuva: Punainen Karjala kuvituskuvat

Lillian Salo kiersi ystävineen innokkaasti Petroskoin klubeja. 1930-luvun alkupuolella huvittelunhaluisilla nuorilla oli kaupungissa monta paikkaa, minne mennä tanssimaan ja tapaamaan ikätovereita. Uritskin klubin lisäksi tärkeitä suomalaisia tapaamispaikkoja olivat Golikovka Uritskikadun yläpäässä – missä esiintyi muun muassa taitava pianisti Laila Salmi - ja Suksitehtaan klubi Karl Marxin kadulla.

Suksitehtaalla oli paljon suomalaisia töissä. Tehtaalla oli sekä omille työläisille tarkoitettu klubi että soittokunta. Suksitehtaan klubin ovia vartioivat suomalaiset ovimiehet. Lillian Salo muisti, että ovimiehet eivät päästäneet venäläisiä klubille, jos nämä olivat humalassa.

Suksitehtaan orkesteri ja johtajansa amerikansuomalainen Elis Ranta. Petroskoin suktitehtaan torvisoittokunta ja johtaja Emil Ranta 1930-luvulla. Kuva: Gloria Huttusen arkisto Petroskoi

"Uusi aika, uudet ihmiset, uudet teknilliset normit." Suksitehtaan kesäjuhla Pässinrannalla. Petroskoin suksitehtaan kesäjuhla Pässinrannalla 1930-luvulla. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Lillian ystävineen kävi tanssimassa myös Onegan traktoritehtaan venäläisellä klubilla, vaikka tunsikin suomalaisena olevansa siellä ”vieras”.

Penikkabändi saa keikan

Samaan aikaan, kun tanssiyhtyeet irrottelivat jazzin tahtiin, puhallinorkesterit soittivat perinteisempää tanssimusiikkia. Lillian Salon vuonna 1918 syntynyt pikkuveli Richard eli Risto Salo soitti kornettia Uritskin klubin Penikkabändissä eli Kiddybandissa. Risto oli tuonut mukanaan Amerikasta haitarin ja viulun sekä paksun nipun nuotteja.

Nimitys penikkabändi tuli siitä, että kaikki soittajat pienehkössä, suomalaista torviseitsikkoa muistuttavassa puhallinyhtyeessä olivat nuoria poikia. Penikkabändissä oli vaskipuhaltimia ja klarinetteja, muutama lyömäsoitin ja oma johtaja.

Elokuussa 1933 Uritskin klubin Penikkabändi sai kutsun esiintymään historialliseen tilaisuuteen. Vienanmeren-Itämeren kanava eli 227 kilometriä pitkä Vienanmeren kanava valmistui. Avajaisissa Stalin itse matkusti laivalla pitkin kanavaa, ja Penikkabändin tehtävänä oli viihdyttää Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriä ja muita korkeita herroja.

Lillian Salon mukaan Stalinin arveltiin olleen jo tuolloin mieleltään sairastunut. Stalin pelkäsi koko ajan henkensä puolesta, ja Penikkabändi pyydettiin esiintymään avajaisiin siksi, että epäluuloinen johtaja ei pitänyt lapsia vaarallisina.

Petroskoin keskikoulun numero 2 torvisoittokunta esiintyy kesällä 1933. Petroskoin keskikoulun nro 2 torvisoittokunta esiintyy kesällä 1933. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Amerikansuomalaisia houkutellaan Neuvosto-Karjalaan

1930-luvun alussa talouslama koetteli Yhdysvaltoja. Samoihin aikoihin amerikansuomalaisten värvääminen Neuvosto-Karjalaan kiihtyi. Työttömiä työläisiä lähti Neuvostoliittoon tuhansittain ja asettui eri puolille Neuvosto-Karjalaa ja Petroskoihin.

– Ideologiset syyt olivat siinä vaiheessa enää harvalla päällimmäisenä mielessä. Neuvosto-Karjalaan lähdettiin, koska ihan houkuttelemalla houkuteltiin ihmisiä neuvostomaata rakentamaan, Pekka Suutari toteaa.

Perillä tulijat kohtasivat karun todellisuuden; 1930-luvun alussa Neuvostoliitossa nähtiin nälkään. Vuosi 1933, jolloin esimerkiksi Petroskoin radiokomitean orkesteri aloitti toimintansa, oli pahin nälkävuosi Neuvosto-Karjalassa.

– Sehän löi amerikansuomalaisia vasten kasvoja, kun he tulivat Neuvostoliittoon, niin olosuhteet olivat ihan erilaiset kuin mitä he olivat odottaneet. Oli suurta kurjuutta ja puutetta.

Vuonna 1930 Punainen Karjala tiesi kertoa, että Petroskoihin rakennettaisiin Kansallinen valistustalo, "viimeaikaisimman arkkitehtuurin suoraviivainen luomus". Se sisältäisi mm. konserttisalin, näyttämön, voimistelu- ja painisalin, puku- ja harjoitteluhuoneet, ravintolan ja kahvilan ja kirjaston lukusaleineen. Talon rakentaminen eteni kuitenkin hitaasti, sillä rakennustyövoiman palkkaus ja asuinolot olivat huonot, eikä rakennustarvikkeita joko saatu tai ne olivat vääriä. Suomalaiset rakentavat Petroskoissa Valistustaloa 1930-luvun alussa. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Amerikansuomalaiset kantavat ruokakasseja nälänhädän keskellä

1930-luvun alussa maatalouden pakkokollektivisointi romahdutti maataloustuotannon Neuvostoliitossa. Pelkästään Ukrainassa kuoli nälkään miljoona ihmistä.

Petroskoihin perustettiin amerikansuomalaisille niin sanottuja insnab-liikkeitä.

– Niistä vain amerikansuomalaiset saattoivat omilla ostokorteillaan ostaa elintarvikkeita ja luksustuotteita, suklaata ja makeisia. Se ei ollut paikalliselle väestölle mahdollista.

Toukokuussa 1993 amerikansuomalainen viulisti Ruth Niskanen muisteli Pekka Suutarille, kuinka hänen äitinsä oli tullut itkien ruokakaupasta kotiin. Insnab-liikkeet herättivät muussa väestössä katkeruutta. Kun ruokakasseja kannettiin ulos, sattui välikohtauksia.

– Paikallinen väestö kiinnitti kadulla huomiota. He olivat itse nälkäisiä ja pitivät amerikansuomalaisia varkaina, jotka olivat tulleet syömään heidän ruokansa.

Ruokaa saattoi ostaa myös dollareilla, joita amerikansuomalaisilla riitti vielä joksikin aikaa. Insnab-liikkeiden lisäksi erilliset valuuttakaupat keräsivät amerikansuomalaisten dollarit talteen valtion käyttöön.

Vuonna 1935 insnab-liikkeet lopetettiin, jolloin elintarvikkeiden jonottamisesta tuli osa myös amerikansuomalaisten arkea. Tässä vaiheessa monet, joilla oli vielä "paperit kunnossa", alkoivat suunnitella paluumuuttoa takaisin Amerikkaan.

Kalevalan 100-vuotisjuhla 28. helmikuuta 1935 oli Kansallisen valistustalon avajaistilaisuus. Talosta tuli Petroskoin radiokomitean sinfoniaorkesterin konserttipaikka. Jatkosodan syksyllä 1941, kun suomalaiset joukot lähestyivät Petroskoita, neuvostoliittolaiset räjäyttivät Valistustalon peräytyessään. Petroskoin Kansallinen valistustalo valmistui 1935. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Petroskoin musiikkiopisto kouluttaa ammattilaisia

Amerikansuomalainen Ruth Niskanen oli oppinut musiikin alkeet ja nuotit jo koulutyttönä Yhdysvalloissa. Tullessaan perheensä kanssa Neuvosto-Karjalaan hänellä oli mukanaan ¾-viulunsa. Petroskoissa Ruth aloitti toisen asteen suomalaisen koulun ja jatkoi viuluopintojaan musiikkiopistossa.

Amerikansuomalainen musiikkimies, säveltäjä ja kapellimestari Karl Rautio, joka oli tullut Petroskoihin jo 1922, oli perustanut kaupunkiin sekä sinfoniaorkesterin vuonna 1932 että musiikkiopiston vuonna 1935. Opisto ei ollut tarkoitettu harrastajille, vaan se koulutti ammattimuusikkoja.

Ruth Niskanen kertoi Pekka Suutarille, kuinka musiikkiopistolaisen päivä alkoi herätyksellä kello 6, klo 7 – 9 oli harjoittelua, klo 9 – 11 soittotunteja ja klo 11 – 13 sinfoniaorkesterin harjoitukset. Tunnin lounastauon jälkeen klo 14 – 18 oli jälleen soittotunteja ja klo 18 sinfoniaorkesteri harjoitteli toisen kerran. Illalla luettiin ja tehtiin kirjallisia kotitehtäviä.

Edvard Gyllingin asema Neuvosto-Karjalan pääministerinä oli vahva vielä hänen 50-vuotispäivänään syksyllä 1931. Punainen Karjala vuonna 1931. Kuva: Punainen Karjala kuvitus

Vehkeilyä Suomen porvariston hyväksi

1930-luvun puolivälissä poliittinen ilmasto Neuvostoliitossa ja Neuvosto-Karjalassa alkoi muuttua kaikille kansalaisille, mutta varsinkin suomalaisille epäsuotuisaksi.

Tammikuussa 1935 suomalaisen pääministerin, Edvard Gyllingin johtama kansallisuuspolitiikka tuomittiin kommunistisen puolueen Karjalan aluekomitean kokouksessa. Myös Gyllingin lähin apulainen, Itä-Karjalan paikallinen puoluejohtaja, suomalainen Kustaa Rovio erotettiin ja siirrettiin Moskovaan muihin tehtäviin.

– Kun 1920-luvulla kansallisuuspolitiikka oli ollut keskeistä, niin 1930-luvulla samoja henkilöitä, jotka olivat kansallisuuspolitiikasta vastuussa alettiin syyttää “porvarillisesta nationalismista”. Kun puhuttiin jonkun naapurimaan kieltä, niin kuin nyt suomea, niin oli helppo epäillä heitä vakoilusta Suomen hyväksi tai vehkeilystä Suomen porvariston hyväksi neuvostovaltaa vastaan. Nämä kansallisten alueitten johtohenkilöt likvidoitiin sitten kertakaikkiaan ja myös johtava intelligentsia, Pekka Suutari kuvaa tilannetta.

Loka-marraskuussa 1935 Edvard Gylling erotettiin pääministerin paikalta ja siirrettiin toisiin tehtäviin Moskovaan.

Vielä Kalevalan päivänä 28. helmikuuta 1935 pääministeri Edvard Gylling piti Valistustalon avajaisissa puheen, jossa korosti, ettei Kalevala ollut vain Suomen porvariston omaisuutta. Loka-marraskuussa Gylling erotettiin virastaan ja hänet siirrettiin Moskovaan Maailmantalouden ja -politiikan instituutin tieteelliseksi työntekijäksi. Heinäkuussa 1937 hänet vangittiin ja 14. kesäkuuta 1938 hänet teloitettiin. Neuvosto-Karjalan pääministeri Edvard Gylling vangittuna Moskovassa 1937. Edvard Gylling

Paikalliset sanomalehdet Petroskoissa kirjoittivat “suur-suomalaisten porvarillisten natsionalistien spionipesäkkeistä” Karjalassa ihmisiä nimeltä mainiten. Kirjoitettiin, että nämä ihmiset tekivät “tuhotöitä fasisti-isäntiensä hyväksi”.

– Ihmiset alkoivat keskustella keskenään, että kun päivästä ja kuukaudesta toiseen näin toistetaan, että jotkut ovat muodostaneet nationalistisen ja fasistisen salaliiton, niin onko siinä jotain perää, kun ihmisiä vangitaankin, Suutari kertoo.

"Amerikansuomalaiset olivat selkeästi erottuva ryhmä Petroskoin katukuvassa. Vuonna 1934 otettu kuva urheilijoiden paraatista on hyvä esimerkki. Soittokunnan miesten amerikkalainen vaatetus eroaa selvästi paraatia seuraavien kansanmiesten vaateparresta", tietokirjailija Ossi Kamppinen kertoo. Paraati Petroskoissa vuonna 1934. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto Petroskoi

Amerikansuomalaisen viulutyttö Ruth Niskasen perhe eli kaikkien muiden tavoin pelon vallassa. Niskasten kanssa samassa talossa asunut paikallinen komendantti rauhoitteli kuitenkin Ruthin äitiä; pelkoon ei ollut syytä, Niskasen perheestä ei tultaisi viemään ketään, koska perheen lapset kävivät niin tunnollisesti koulua.

Lue seuraavaksi mitä tapahtui 8. heinäkuuta vuonna 1938 Petroskoin sinfoniaorkesterin amerikansuomalaisille soittajille.

Kuuntele kaksiosainen Puhdistus Petroskoissa – Suomalaissoittajat Stalinin vainoissa:

Punainen tähti. kuvitus

Vainojen uhrien historiaa kerätään kahdessa eri hankkeessa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS tallentaa kaksivuotisessa hankeessa Stalinin vainojen uhrien historiaa sekä heidän jälkeläistensä kokemuksia sukua koskettaneista vainoista osaksi suomalaista kulttuuriperintöä. Ohjeet muistojen tallentamiseen löytyvät täältä: Stalinin vainojen muistot -hanke (2021–2022).

Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushankkeelle voi lähettää tietoja ja vihjeitä. Hanke on hyvin kiinnostunut tutustumaan esimerkiksi koti- ja sukuarkistojen papereihin, kuten postikortteihin, kirjeisiin, päiväkirjoihin, valokuviin, asiakirjoihin sekä muistinvaraisiin kertomuksiin ja tarinoihin. Niiden kopioita voi lähettää tutkimushankkeelle sähköpostilla osoitteeseen suomalaiset.venajalla@arkisto.fi

Punainen tähti. kuvitus