Nuorena Kaari Mattila soitti baareissa ja discoissa levyjä. Ihmisoikeustyö vei hänet kuitenkin niin Nepalin Katmanduun kuin johtajaksi Ihmisoikeusliittoon.
Kuusi kuvaa Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kaari Mattilan elämästä
Esikouluikäisenä Kaari Mattila alkoi ajatella yhteiskuntaluokkia.
– Tällainen aika klassinen luokka-analyysin aihio alkoi päässäni, Mattila sanoo.
Tosin lapsena hänellä ei ollut sille vielä samanlaisia sanoja kuin nyt.
Mattila varttui Espoon Haukilahdessa, jossa hän harrasti omien sanojensa mukaan perinteisiä haukilahtelaisia harrastuksia: soitti pianoa ja urheili. Välillä hän pyöri ystäviensä kanssa Haukilahden nakkikioskilla. Mattila alkoi tajuta kuitenkin jo varhain, että lähtökohdat eivät olleet kaikilla samanlaisia. Toisilla oli isoja asuntoja, kesämökkejä ja ulkomaanmatkoja, toisilla ei.
Mattilalle on edelleen mysteeri, miksi juuri hän alkoi kiinnittää huomiota asioihin, joita nykyään kutsuttaisiin etuoikeuksiksi. Hänen vanhempansa eivät olleet poliittisesti aktiivisia tai kannustaneet häntä suuntaan tai toiseen.
– En oikein tiedä, miksi joillakin meistä on vahvempi yhteiskunnallisen analyysin siemen ja mistä se kullakin herää. Joillakin se saattaa herätä siitä, että on itse sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kohteena. Minä olin enemmän voittajapuolella, se oli selvää.
Mattila seurasi jo nuorena tarkasti sanomalehtiä ja television uutislähetyksiä. Niissä puhuttiin Saksan happosateista ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja näytettiin kuvia Etiopian ja itäisen Afrikan nälkiintyneistä lapsista. Mattila muisti myös ulkoa urheilutuloksia.
13-vuotiaana hän osallistui ensimmäistä kertaa mielenosoitukseen ja matkusti sen takia Espoosta Helsinkiin. Neilikkamarssilla vastustettiin Etelä-Afrikan apartheidia.
– Se oli mielenkiintoista ja voimauttavaa. Se on kulunut termi, mutta se oli sitä. Että olet isossa joukossa, jolla on jokin tavoite ja jokin, mihin yritetään joukkovoimalla vaikuttaa.
Yliopisto oli hauskanpitoa ja vaikuttamista
Mielenosoitukset ovat Mattilalle edelleen tärkeitä, ja hän osallistuu niihin silloin tällöin edelleen nykyisen työnsä kautta. Juuri halu puuttua epäoikeudenmukaisuuksiin on kulkenut hänen mukanaan vuosikymmeniä. Siitä on tullut myös työ, joka on vienyt hänet järjestöihin, yliopistoon tutkimaan, ulkoministeriöön ja muun muassa vapaaehtoistöihin Nepalin Katmanduun.
Vaikuttamisen väyliä hän etsi myös Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä, jonne hän pääsi lukion jälkeen opiskelemaan.
– Olin aluksi vähän uteliaan hämmentynyt, kun olin ajatellut, että täällä on se jengi, joka haluaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimia. Sitä piti vähän etsiä.
Mattila oli vilkas ja sosiaalinen opiskelija, joka oli mukana ainejärjestön ja ylioppilaskunnan toiminnassa. Mattila muistelee, että ylioppilaskunnassa oli paljon puoluepolitikointia, mutta se ei tuntunut hänestä luontevalta keinolta vaikuttaa.
Ennen muuta yliopistoaika oli uusien ystävien löytämistä, juhlimista ja hauskanpitoa.
– Silloin tuli tosi paljon syviä, hyviä ystävyyssuhteita, jotka ovat vieläkin jäljellä.
On itseisarvo ottaa naisena johtajan paikkoja.
Jo koulussa ja yliopistossa Mattila on hakeutunut paikkoihin, joissa hän voi ohjata muita. Johtaminen on ollut hänelle luontaista.
– Tunnistan, että olen lapsesta asti johtanut. Oli se sitten sudenpentuja partioleireillä, jossa olen eksynyt metsässä heidän kanssaan aika vähäisin tietotaidoin. Tai oppilaskuntaa tai ainejärjestöä. Kaipa minulla on taipumus ottaa vastuuta vähän muidenkin puolesta. Sitä ei sillä tavalla pelkää.
Tällä hetkellä hän johtaa perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista ajavaa Ihmisoikeusliittoa. Mattila ajattelee, että feministinä johtaminen on myös hänen velvollisuutensa.
– On itseisarvo ottaa naisena niitä johtajan paikkoja, hän sanoo.
Sukupuolentutkimus on Mattilan mukaan antanut feministeille sanat, joilla maailmaa voi sanoittaa. Mattila kuvaa feminististä ajattelutapaa linsseiksi, joiden lävitse maailmaa havainnoi uudesta näkökulmasta.
– Kun ne kerran nenälleen laittaa, sitä vain näkee sen eriarvoisuuden. Se on sukupuolten välistä eriarvoisuutta, mutta myös kaikkia muita vallan risteymiä, joita havainnoi. Joskus siitä haluaisi olla vapaa, mutta ei siitä voi olla.
Lastenlaulut ja Marizan fadot koskettavat
Vaikuttamisen lisäksi musiikki ja valokuvaus ovat olleet tärkeässä roolissa Mattilan elämässä. Vaikka kummastakaan ei tullut varsinaista ammattia, Mattila ajattelee, että ne ovat vaihtoehtoisia polkuja, joita hän on hetken aikaa kulkenut.
Lukioikäisenä hän osallistui dj-kurssille, jonka kautta hän sai myös töitä.
Kurssin vetäjä, ison dj-välitysfirman johtaja, soitti ja kertoi, että he tarvitsisivat enemmän ”mimmejä”, Mattila muistelee. Siihen aikaan dj-kenttä oli miesvaltaisempi.
Johtaja tiedusteli, oliko hän jo täysi-ikäinen. Ei ollut, mutta hän sai silti aloittaa dj-työt. Aluksi Mattila soitti laitakaupungin baareissa, joissa hän keräsi kokemusta. Mattila toteutti asiakkaiden toiveita, pyydettiin sitten Abbaa, Kissiä tai Leevi & The Leavingsia.
Oli 1980-luvun loppu, ja Suomi oli pahassa lamassa. Se näkyi asiakkaissa ja kuului heidän puheissaan. Myös Mattilan sukupuoli ja ikä kiinnittävät huomiota, ja hän kohtasi paljon epäasiallista käytöstä.
Myöhemmin Mattila sai edetä keskustan kuppiloihin. Hän soitti levyjä muun muassa kielikouludiscoissa, joissa paikalla saattoi olla jopa tuhatkunta nuorta.
Vaikka dj-työt jäivät, Mattila jatkoi myöhemmin töitä musiikin kanssa tekemällä radio-ohjelmia paikallisradio Radio Helsinkiin. Ohjelmissa hän esitteli musiikkia eri puolilta maailmaa. Se oli luontaista, sillä Mattila pitää monenlaisesta musiikista: niin Chopinin valsseista kuin vaikka Senegalissa tai Kap Verdessä levytetyistä kappaleista.
– Kaikkihan se koskettaa. Joskus koskettavat hassut lastenlaulut, koska minulla on itselläni lapsia. Joskus taas ilmeisen haikea Marizan fado.
“Pitää tehdä matkaa itseensä ja sukunsa historiaan, jos haluaa tästä vanhemmuudesta kunnialla selvitä.”
Lapset ovat Mattilalle erityisen rakkaita ja tärkeitä. Vaikka Mattila on työskennellyt urallaan paljon lastenoikeuksien parissa, vanhemmuuteen ei voi suoraan valmistautua. Vanhemmuuden kautta hän pohtii myös uudelleen sukupolvien välisiä eroja.
– Pitää tehdä matkaa itseensä ja sukunsa historiaan, jos haluaa tästä vanhemmuudesta kunnialla selvitä. Täytyy tunnistaa taustoja ja pistää poikki tiettyjä perinteitä ja luoda uusia.
Erityisesti hän haluaa opettaa lapsilleen puhumisen tärkeyttä. Mattila sanoo, ettei hänen oma lapsuudenkotinsa ollut kaikista hiljaisin, mutta hänen sukupolvensa on kasvanut vähäpuheisuuden kulttuurissa.
– Haluan opettaa lapsilleni vaikeista tai helpoista asioista puhumista ja niiden jakamista. Toki hiljaa olemistakin tarpeen mukaan.
