Hyppää pääsisältöön

Labyrintti katsoi tytön silmin peikkokuningas David Bowieta, teki tytöstä sankarin – ja kasvoi sukupolvikokemukseksi

David Bowie peikkokuninkaan maskissa ja nuori Jennifer Connelly lähikuvassa.
David Bowie ja Jennifer Connelly, Labyrintti-elokuvan vastavoimat. David Bowie peikkokuninkaan maskissa ja nuori Jennifer Connelly lähikuvassa. Kuva: Henson Associates David Bowie,Jennifer Connelly,Teemalauantai,Labyrintti

"Se oli minun katseeni. Ei epäilystäkään." Anu Silfverberg kirjoittaa tyttösankarista, hopeisiin trikoisiin pukeutuneesta David Bowiesta ja elokuvasta Labyrintti, joka vaikutti nuoreen katsojaan kuin pommi.

Hiljattain kyselin sosiaalisessa mediassa vinkkejä elokuvasta, jota voisi katsoa yhdessä yhdeksänvuotiaan tyttäreni kanssa. Ikätoverini suosittelivat oman lapsuutemme ja nuoruutemme elokuvia – niitä, joiden kanssa me kaikki kasvoimme.

Pitkä lista oli nostalgiantäyteinen. Mutta en voinut olla näkemättä siinä erästä toistakin piirrettä. Tytöt ja naiset puuttuivat – lähes kokonaan.

Kasvoin maailmassa, jossa tyttöjen näkymättömyys oli normaalia. Kokonaiset, samastuttavat, inhimilliset naishahmot olivat lapsuuteni elokuvissa niin harvinaisia, ettei asian kyseenalaistaminen edes tullut mieleen. Se oli kuin sää. Syyssade voi tehdä melankoliseksi, mutta ei kukaan vaadi että syyssade otetaan pois. Kenelle sellaisen vaatimuksen edes esittäisi?

Joskus harvoin, kun poikkeus osui kohdalle, sen huomasi.

Jennifer Connelly katsoo pelästyneenä eteensä. Kuva elokuvasta Labyrintti.
Labyrintti oli sukupolvikokemus. Jennifer Connelly katsoo pelästyneenä eteensä. Kuva elokuvasta Labyrintti. Kuva: Henson Associates Jennifer Connelly,Labyrintti,Teemalauantai
Haluavan ja toimivan tytön katse käväisi kankaalla!

Vuosi 1986 tarjosi poikkeuksen. Noin yleisesti ottaen vuosi ei toki eronnut normaalista: Suomen kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa oli kolme Ere Kokkosen teosta (Uuno Turhapuro muuttaa maalle, Pikkupojat, Liian iso keikka), sekä elokuvat Poliisiopisto 3, Top Gun, Rocky IV ja Elämän vonkamies.

Sellaista se oli.

Mutta samana vuonna tapahtui omassa elämässäni ja monen muunkin ikäiseni tytön elämässä pommi, jota muistellaan yhä. Nimittäin: haluavan ja toimivan tytön katse käväisi elokuvateatterin kankaalla.

Vuoden 1986 katsotuimpien elokuvien listalla surkealla sijalla 68 on George Lucasin tuottama ja Jim Hensonin ohjaama elokuva nimeltä Labyrintti. Sen sankari on Jennifer Connellyn esittämä Sarah, lukutoukka tyttö.

Alussa Sarah nähdään puistossa harjoittelemassa mystisestä peikkokuninkaasta kertovaa näytelmää. Sarah tempautuu tarinaan, myöhästyy kotoaan ja saa nuhteet äitipuoleltaan. Sitten hän jää hoitamaan pikkuveljeään, riippakiveä. Sarah manaa näytelmänsä sanoilla peikkokuningasta viemään vauvan.

Mutta sattumoisin peikkokuningas onkin totta ja tytön toiveet kuullaan. Vauva katoaa. Sisään makuuhuoneeseen astuu David Bowie hopeisissa trikoissa ja täydessä tällingissä. Tyttö vaatii veljeä takaisin, mutta kuningas asettaa haasteen: Sarahilla on kolmetoista tuntia aikaa selvittää tie suuren labyrintin läpi, tai veli jää peikoksi peikkojen keskuuteen.

Matkaan.

Edessä avautuvassa labyrintissä mikään ole sitä miltä näyttää. Tyttö tapaa otuksia, jotka hän voittaa puolelleen. Hän selättää haasteet päättelykyvyllään ja liittolaistensa avulla. Lopulta joukko pääsee linnaan, ja tyttö kohtaa nemesiksensä: miehen, jonka on itse manannut esiin.

Tehtävä ei ole helppo, sillä peikkojen kuninkaalla on käytössään loputtomat taikavoimat, ja lisäksi hän on David Bowie, eli seksin ruumiillistuma.

David Bowie peikkokuningas Jarethin roolissa lähikuvassa.
Seksin ruumiillistuma. David Bowie peikkokuningas Jarethin roolissa lähikuvassa. Kuva: Henson Associates David Bowie,Labyrintti,Teemalauantai,Jareth
Hän on myös muusikko, kertoi äiti

Sarahin hahmo oli kuin täsmäkirjoitettu kaltaisilleni kirjallisuuden ja elokuvien villitsemille teinitytöille, jotka janosivat draamaa ja vaaraa mutta joutuivat sen sijaan odottelemaan jotain saapuvaksi.

Todellisessa maailmassa sellaiset tytöt tekevät mitä pyydetään ja sitten esimerkiksi paiskovat ovia, kunnes löytävät oman juttunsa (oma juttu on kilttien tyttöjen kapina). Tai sitten he alkavat harrastaa räikeitä meikkejä, viinaa ja seksiä, ehkä vähän myöhemmin. Nämä kaikki voi myös yhdistää.

Mutta nyt oli hetki lapsuuden ja aikuisuuden välissä, ja omat halut ja voimat saattoi vasta aavistaa. Halusin, että kaikki muu katoaisi.

Elokuvan ensimmäisen katsomiskerran jälkeen seisoin tyrmistyneenä elokuvateatterin edessä. Kävelin kotiin paisuvan, hillittömän kuohun vallassa. Tämä oli jotain muuta kuin ne lukuisat elokuvat, joissa olin aina katsonut tapahtumia ja naisia mutkan takaa, aina miespäähenkilön silmien kautta. Tässä oli helppo nähdä tyttö sankarina, jota David Bowie tietysti katsoi, mutta jonka katseen kohde David Bowie itse myös oli.

Se oli minun katseeni. Ei epäilystäkään.

Kun tulin kotiin, sanoin äidilleni kiihkeästi: ”Tiedätkö sellaisen näyttelijän kuin David Bowie?”

Äiti: ”Hän on myös muusikko.”

David Bowie peikkokuningas Jarethin roolissa lähikuvassa, lasipallo kädessä.
Tästä alkoi rakkaus. David Bowie peikkokuningas Jarethin roolissa lähikuvassa, lasipallo kädessä. Kuva: Henson Associates David Bowie,Labyrintti,Jareth,Teemalauantai,elokuvat,Jim Henson
Kaikki fantasiani saattaisivat alkaa elää ja tulla todeksi

Seuraavaksi suuntasin mummin kutomassa punaisessa villatakissani todella seksikkäänä ja jännittävänä Musiikki-Fazerille kuuntelemaan David Bowien lauluja. Kylläpä hän olikin ehtinyt levyttää paljon!

Peikkokuningas ja David Bowie yhdistyivät mielessäni saumattomasti. Piirtelin Labyrintti-Bowien kuvia päiväkirjaan, jota olin vaihtelevalla menestyksellä yrittänyt pitää ollakseni niin kuin L. M. Montgomeryn runotyttö, ainoa esikuvani kirjallisuuden maailmassa.

Nyt olin sekä kirjoja ahmiva ja leluistaan tarkka pikku-Sarah että seksuaalisuutensa löytänyt ja kuolemaa pelkäämätön iso-Sarah. Kaikki fantasiani saattaisivat koska tahansa alkaa elää ja tulla todeksi.

Rakkauteni David Bowieen alkoi tuosta elokuvasta ja jatkuu hänen kuolemansa jälkeenkin. Se, miten hän koko elämänsä ajan saattoi olla monia hahmoja ja vuorotellen feminiininen ja maskuliininen, vaihtaa rooleja, antoi luvan muillekin – sukupuoleen, ikään, seksuaalisuuteen katsomatta.

Vasta paljon myöhemmin sain tietää, millainen vallankumous Bowie oli ollut sukupolville ennen minua, ennen kuin Jim Henson ja George Lucas antoivat länsimaiden teinitytöille tämän huomaavaisen elokuvalahjan.

Peikkokuningas Jareth vauva sylissään. Kuva elokuvasta Labyrintti.
David Bowie antoi luvan vaihtaa rooleja. Peikkokuningas Jareth vauva sylissään. Kuva elokuvasta Labyrintti. Kuva: Henson Associates David Bowie,Jareth,Labyrintti,Teemalauantai
Milloinpa ei halu päähenkilöä ajaisi.

Labyrintti oli silloin poikkeuksellinen nuortenelokuva. Olen puhunut lukuisten naisten kanssa, jotka ovat palanneet tähän lapsuutensa elokuvaan aina uudelleen, tietämättä aivan tarkalleen miksi. On valtava joukko Labyrintti-tyttöjä, joiden silmiin syttyy yhä tietty vinksahtanut kiilto kun tuo nimi mainitaan.

Monella tapaa Labyrinttiä voisi kritisoidakin, sillä ei se ole vapaa aikakaudelleen ominaisesta viattoamasta sovinismista: kyllä, nuori nainen pääsee kerrankin seikkailuun, mutta tietysti hänen tehtävänsä tarinassa on pelastaa hoivaansa jätetty poikalapsi.

Ja kyllä, kuten niin monet aikansa naishahmot, Sarah elää tarinassa, jossa muita naisia ei oudosti ole olemassa. (Yhtä sivuhenkilömummoa lukuun ottamatta elokuvan kymmenet hahmot, otukset, eläimet, puhuvat ovet, ötökät ja peikot ovat miehiä. En tietenkään nähnyt tätä silloin, kukaan ei nähnyt. Nyt kun se alkaa tulla näkyväksi, se alkaa tuntua erikoiselta. Jos jossakin elokuvassa olisi poika, jonka seikkailussa joka ikinen olento on nainen, se olisi paitsi hyvin poikkeuksellinen elokuva, myös elokuva, jonka aihe on sukupuoli.)

Sarah ei siis voi liittoutua naisten kanssa eikä mennä heitä kohti. Lisäksi hänen vastavoimansa on luonnevikainen narsisti, jota hän tietysti myös haluaa.

”Mutta milloinpa ei halu päähenkilöä ajaisi”, kommentoi yksi tuttu Labyrintti-tyttö.

No milloinpa ei.

Koska kyseessä on vaivoin peitelty eroottinen fantasia, Labyrintti on inspiroinut paljon fanifiktiota. Olen ilokseni katsonut YouTubesta videoita, joita aikuiset fanit ovat laatineet toivomansa jatko-osan trailereiksi. Ne on koostettu Connellyn ja Bowien muiden elokuvien kohtauksista – näissä kuvissa Connelly on aikuinen nainen, Bowie ihanan riutunut ja traaginen, kauneimmillaan. Hän on palannut tytön luo, nyt oikeana miehenä, joka on riisuttu taikavoimistaan.

Nauran ääneen, mutta samalla nuo pätkät jotenkin liikuttavat minua.

Vauva istuu mielikuvituksellisessa labyrintissä, taustalla nuori tyttö. Kuva elokuvasta Labyrintti.
Sarah ja pikkuveli labyrintissä. Vauva istuu mielikuvituksellisessa labyrintissä, taustalla nuori tyttö. Kuva elokuvasta Labyrintti. Labyrintti,Jim Henson,elokuvat,Teemalauantai
Lopulta juuri millään ei ole mitään väliä, kirjoitti Roger Ebert.

Jim Hensonin elokuva sai ilmestyessään niin sanotusti ristiriitaiset arviot. Olen lukenut aikalaistekstejä kiinnostuneena. Suuresti arvostamani Roger Ebert esimerkiksi antaa elokuvalle kaksi tähteä. Hän kehuu taitavaa nukketyöskentelyä, mutta on sitä mieltä, että elokuvassa ei ole mitään jännitettävää tai edes jännitettä, se on vain sarja tapahtumia.

”Elokuva ei tule eloon missään vaiheessa”, hän kirjoittaa.

Päähenkilön kasvu ja hänen tekemänsä valinnat, puhumattakaan elokuvan seksuaalisesta jännitteestä, ovat menneet ajan kriitikoilta oikeastaan täysin ohi, niin myös Ebertiltä.

En tarkoita, että Ebertin olisi pitänyt pitää elokuvasta. Mutta olen rakastanut myös häntä, ja siksi on hämmentävää, miten hän ei edes mainitse sitä, mikä elokuvassa oli tuolloin aivan uutta – tai sitä, mistä se kertoo. Mitä se sanoo. Kenen tarinaa se seuraa. On kuin Ebert ei näkisi näitä asioita lainkaan.

”Sarah tekee sitä, Sarah tekee tätä, melkein pääsee hengestään täällä, melkein jää satimeen tuolla, ja lopulta juuri millään ei ole mitään väliä”, Ebert kuvaa tylsistyneenä.

Hauskaa kyllä, olen kuvannut täsmälleen tuollaiseksi sattumusten sarjaksi esimerkiksi Tarua sormusten herrasta ja lukuisia muitakin poikien iloksi rakennettuja fantasioita.

Kaiken voi tosiaan nähdä sattumanvaraisena tapahtumien sarjana, jos sillä ei ole väliä itselle.

Sarah ja Jareth tanssiaisissa. Kuva elokuvasta Labyrintti.
Tanssiaiset, uhka ja houkutus. Sarah ja Jareth tanssiaisissa. Kuva elokuvasta Labyrintti. Kuva: Henson Associates Jennifer Connelly,David Bowie,Labyrintti,Teemalauantai
Mikä helkkari se repliikki oli?

Läpi elokuvan Labyrintin päähenkilöllä on selkeä suunta ja tahto. Hän haluaa pelastaa veljensä, ja sen tehdäkseen hänen pitää voittaa kuningas, joka seisoo tiellä. Ja koska kuningas on tytön oman mielikuvituksensa tuote, lopulta kyse on hänestä itsestään. Hänhän itse toivoi, että peikkokuningas tulisi ja veisi lapsen pois.

Itse koin Labyrinttiä katsoessani jännitettä ja suuntaa koko siihen astisen elämäni tarpeiksi. Elokuvassa on kaksi kohtausta, joita ajattelin lapsena loputtomasti, haluten mennä niitä kohti. Nyt luulen näkeväni, mikä niiden merkitys on.

Kun Sarah on saanut tukijoukkoja ja neuvokkuudellaan edennyt syvälle labyrinttiin, peikkokuningas laittaa kovat peliin. Hän pakottaa Sarahin kääpiöystävän antamaan tälle myrkytetyn omenan. Sitä haukattuaan Sarah joutuu tanssiaisiin, jotka ovat kuin teinitytön prinsessaunelmaa: hänellä on soittorasian nuken mekko yllään ja harhaillessaan naamioihin sonnustautuneiden hahmojen keskellä hän etsii katseellaan jotain. Tietysti David Bowieta (kukapa ei).

Katseet kohtaavat väkijoukon poikki niin kuin elokuvissa usein käy, ja kun tyttö kääntyy pois, kuningas ei näytä vihaiselta vaan surulliselta. Tämä tanssiaishallusinaatio on sankarin kohtaamista testeistä vaikein, sillä se sisältää uhan lisäksi houkutuksen (lankeaako tyttö Bowien vetovoimaan ja unohtaa oman seikkailunsa ja tehtävänsä?).

Toisessa määrittävässä kohtauksessa Sarah on jo päässyt linnaan pienen veljensä luo. David Bowie seuraa häntä portaikoissa, jotka menevät ylös ja alas. David Bowie laulaa hänelle. Pystyykö sellaista vastustamaan? Jaa-a.

Bowie pitää manipulatiivisen puheen, joka on tuttu kaikille huonoissa parisuhteissa itsensä menettäneille. Minähän olen tehnyt kaiken sinun vuoksesi, hän sanoo, olen halunnut antaa sinulle kaiken mitä toivot, rakastanut sinua ja nähnyt sinut – tätähän sinä itse halusit… ja tällä tavalla sinä kiittämätön palkitset minut!

Sellainen on tehokasta kun David Bowie sen sanoo, itse asiassa se on tehokasta paljon vähäisempienkin henkilöiden suusta kuultuna.

Mutta nyt Sarah muistaa näytelmän jota luki elokuvan alussa. Siinä on eräs repliikki, jota hänen on aina ollut vaikea muistaa. Mikä helkkari se on. Hän alkaa lausua hapuillen repliikkejä ääneen ja lopulta muistaa ratkaisevat sanat. Hän sanoo ne: You have no power over me, sinulla ei ole valtaa ylitseni. Niin kuninkaan taika murtuu.

Jennifer Connelly huutaa pelästyneenä. Kuva elokuvasta Labyrintti.
Sarahin tarinasta tuli olennainen. Jennifer Connelly huutaa pelästyneenä. Kuva elokuvasta Labyrintti. Kuva: Henson Associates Jennifer Connelly,Labyrintti,Teemalauantai
You have no power over me!

Labyrintti oli lipunmyyntifloppi, eikä sitä aikanaan tosiaan kauheasti arvostettu.

Lopulta naiskatsojat tekivät vuosikymmenten aikana siitä sen, mitä se oli: sukupolvikokemuksen, joka vähitellen kasvoi ja kasvoi. Erilaiset elokuvasta ja mediasta elävät naiset (katsojat, kriitikot, tutkijat) ovat sittemmin kirjoittaneet siitä loputtomasti analyyseja, ja aina uudestaan se putkahtaa esiin keskusteluissa. Sille on annettu merkitys.

Ensimmäiset kirjoittajat, jotka julistivat Labyrintin feministiseksi merkkiteokseksi, ovat varmaankin saaneet hyvin huvittuneita reaktioita osakseen. Jos elokuva näyttää omaan silmään pelkältä peräkkäisten tapahtumien sarjalta, jonka ohessa Bowie keikaroi trikoissa ja laulaa tanssiville nukeille, niin varmasti saattaa huvittaa, kun tällainen teos julistetaan olennaiseksi. Niin nyt kuitenkin on käynyt.

Elokuvatutkija Sophie Mayer kirjoittaa vuonna 2015 julkaistussa esseessä omasta historiastaan elokuvan kanssa. Hän kertoo, että viimeistellessään kirjaansa Political Animals: The New Feminist Cinema hän oli luetuttanut tekstin versioita kollegallaan Daniel Justicella. Tämä oli huomauttanut, että kirjan johdannon perusteella kirjoittaja vaikutti ikään kuin syntyneen valmiina elokuva-ajattelijana ja feministinä.

Mutta mistä se kaikki elokuvan jano ja tiedostaminen alun perin tuli? Mikä hänet oli ajanut tuolle tielle?

Justicen kysymys vaivasi Mayeria, olihan hän itse aloittanut koko kirjahankkeen haastattelemalla Frozen-animaatiosta hullaantunutta pientä kummitytärtään, jonka havainnot elokuvan keinoista kuvata esimerkiksi solidaarisuutta ja trauman seurauksia olivat tehneet häneen vaikutuksen.

Mutta katsoessaan omaan lapsuuteensa Mayer näki vain elokuvia joissa oli pelkkiä poikia, ”all boys”, niin kuin minäkin, niin kuin koko ikäluokkani. Justicen kysymys sai hänet kaivamaan syvemmältä. Pakkohan siellä jotain oli olla?

Olikin: hän löysi sieltä Labyrintin. Se oli elokuva, jonka sankari oli tyttö. Tarinassa tyttö sai kasvaa aikuiseksi ja voittaa esteet. Ratkaisu peikkokuninkaan luomaan patriarkaattiin oli kieltää sen valta lausumalla ääneen ratkaisevat sanat. Sukupolvi teinityttöjä osasi unissaankin ulkoa Sarahin repliikin: You have no power over me.

Se on repliikki, jonka ”me kaikki unohdamme ja joka meidän täytyy palauttaa mieleen yhä uudelleen”, Sophie Mayer kirjoittaa. Hänelle Labyrintti oli käänteentekevä oivallus siitä, että elokuvan ei tarvinnut olla ”pelkkiä poikia” – että siksi maailmankaan ei tarvinnut.

Kun itse löysin kriitikoiden, toimittajien ja tutkijoiden tekstit tuosta elokuvasta joitain vuosia sitten, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kaikki ne nokkelat naiset internetissä!

Vuonna 1986 en ollut tiennyt, että katsoin noita kuvia heidän kanssaan – mutta he olivat olleet kanssani jo silloin, elokuvateattereiden pimeissä saleissa. Me teimme sen matkan yhdessä.

Ja David Bowie on kuollut, mutta hän laulaa yhä labyrintissä, ikuisesti:

Your eyes can be so cruel
Just as I can be so cruel
Though I do believe in you
David Bowien kasvot kivessä. Kuva elokuvasta Labyrintti.
David Bowie laulaa yhä labyrintissä. David Bowien kasvot kivessä. Kuva elokuvasta Labyrintti. Kuva: Henson Associates David Bowie,Labyrintti,Jareth,Teemalauantai

Essee on hieman muokattu versio tekstistä, joka on julkaistu Anu Silfverbergin kirjassa Sinut on nähty (Teos, 2020).

Labyrintti esitetään tyttösankareille omistetussa Teemalauantaissa 2.1.2021 klo 22. Sen jälkeen se on katsottavissa Areenassa 14 vuorokautta.

Lisää ohjelmasta

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri