Vapaa-ajan kalastus, jossa saalis ensin pyydystetään ja sitten päästetään vapaaksi, herättää tiukkaakin arvostelua. Voisiko tällainen kalastusmuoto kuitenkin jopa tukea kalakantoja, kysyy Mikko “Peltsi” Peltola. Mitä mieltä sinä olet? Osallistu keskusteluun kommenttikentässä.
Ihminen on kautta aikojen käyttänyt luontoa hyväkseen, hyvässä ja pahassa. Sekasyöjänä ravintoketjun huipulla olemme tottuneet ottamaan luonnosta sen, minkä tarvitsemme, ja vähän enemmän. Tai oikeastaan aivan liikaa, sillä lajikato ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen etenevät kovaa vauhtia. Liian suuri osa maailman kalakannoista on ajautunut sukupuuttoon tai sen partaalle ja yhtenä syynä monista on ylikalastus.
Jo yli 100 vuotta sitten uumoiltiin, että kalastajia on liikaa suhteessa kalakantojen sietokykyyn. Kehittyi kalastuksen muoto, jossa kaikkia saatuja kaloja ei otettukaan saaliiksi, vaan osa päästettiin takaisin. Kalojen vapauttamiselle kehkeytyi englanninkielinen nimitys “catch and release”, “c&r” ja suomeksi “pyydystä ja päästä”. Nykyään puhutaan myös valikoivasta kalastuksesta, jossa kalastaja tekee kalan saatuaan valinnan, ottaako saaliiksi vai päästääkö takaisin.
Erilaisilla termeillä on ihmiselle merkityksellisiä eroja, mutta kalan kannalta kaikki tarkoittavat samaa, kala saa vapautensa pyydystyksen jälkeen. Kalan vapautuksen syitä on monia ja osa niistä herättää paljon tunteita. Kalastus kun on nykyään paljon muutakin kuin ravinnon hankintaa. Se on elämyksiä, rentoutumista ja on sillä havaittu olevan terapeuttisiakin vaikutuksia jopa mielenterveysongelmista kärsiville. Moni kalastaja ottaa kalaa ravinnoksi, mutta on myös niitä, jotka laskevat kaikki saamansa kalat takaisin.
Suomalainen kalastuskulttuuri on pääosin perustunut siihen, että saatu kala hyödynnetään ravinnoksi. Kala on ollut merkittävä ravinnon jatke ruokapöydässä kohtuullisen helpon saatavuutensa, runsautensa ja terveellisyytensä vuoksi. Onhan kotimainen kala edelleen hyvää ja terveellistä lähiruokaa, jota kannattaa suosia ulkomaisen tuontikalan sijasta tai tilanteessa jossa halutaan vähentää lihan syöntiä. On jopa laskettu, että kotimaisen särkikalan tai silakan syöminen yhdistettynä kasvisperäiseen ruokavalioon on ekologisempi vaihtoehto kuin pelkkä kasvisruokavalio.
Miksi kaikkia saatuja kaloja ei tapeta?
Suomessa on arvioitu olevan 12 uhanalaista kalalajia. Koska ihmisen toiminnalla on kalojen ahdinkoon merkittävä vaikutus, voi helposti todeta, että paljon olemme tehneet väärin.
Yksi merkittävä syy kalakantojen heikkenemiseen on kalastus. Sillä, millä ja mitä kalastamme on merkitystä. Tästä syystä kaloille on asetettu erilaisia pyyntimittoja sekä rauhoituksia. Ala- ja ylämitta tarkoittavat sitä, että kyseisen kalalajin kohdalle asetettua pituusmittaa pienempää tai suurempaa kalaa ei saa ottaa saaliiksi, vaan sellaiset on päästettävä viipymättä takaisin veteen. Lisäksi kalastuslaissa sekä säännöissä on erilaisia aikaan tai paikkaan liittyviä rauhoituksia eri lajeille.
Liian usein näkee esimerkiksi kalastajien Facebook-yhteisössä kuvia saaliiksi otetuista, tapetuista kaloista saatetekstillä, jossa kysellään, mikä laji on kyseessä.
Koska kalastuksessa sääntöjä on paljon, eikä kalastaja voi aukottomasti päättää, millaisia ja minkä kokoisia kaloja pyydykseen käy, on kalastajalla suuri vastuu osata toimia oikein erilaisten lajien suhteen. Kun saaliiksi saattaa päätyä joka tapauksessa kaloja, jotka ovat joko kalastuslain, -sääntöjen tai oman arvion mukaan päästettävä takaisin, on kalojen oikeaoppisella käsittelyllä sekä lajituntemuksella tärkeä rooli. Liian usein näkee esimerkiksi kalastajien Facebook-yhteisössä kuvia saaliiksi otetuista, tapetuista kaloista saatetekstillä, jossa kysellään, mikä laji on kyseessä. Niin ei voi toimia. Oikeaoppinen kalojen käsittely ja lajituntemus onkin syytä opetella ennen kalastuksen aloittamista.
Oikeaoppisella kalojen käsittelyllä on merkittävä vaikutus siihen, miten hyvin kala selviää sen jälkeen kun se on saatu saaliiksi ja vapautetaan. Kun kalastetaan riittävän viileässä vedessä, väsytetään kala nopeasti, pidetään sitä mahdollisimman vähän vedenpinnan yläpuolella, käytetään väkäsettömiä koukkuja sekä solmutonta kumihavasta haavissa jne.. on kalalla yleensä erinomaiset mahdollisuudet selvitä vaurioitta.
Suuria yksilöitä vapautetaan siksi, että niiden koetaan olevan tärkeämpiä vedessä kuin kalastajan paistinpannulla. Monet kalatutkijat ovatkin sanoneet, että hyvässä kalastossa on kaikkia sinne luontaisesti kuuluvia kalalajela sopivasti kaikissa kokoluokissa. Tähän suhteeseen tulee helposti vääristymiä, jos kalastetaan liikaa jo muutoinkin harvalukuisia suuria yksilöitä.
Kalastustyyli jossa ei ole tarkoituskaan ottaa kalaa saaliiksi tuomitaan helposti, vaikka asia ei ole niin mustavalkoinen. Otetaan esimerkiksi keskisuomalainen koskikalastuskohde, jossa kosken pääkohdekalan taimenen vapauttaminen on ollut pakollista jo vuosia ja kalastussäännöt ovat olleet tiukat. Tällaisessa kohteessa on tiukan säännöstönsä vuoksi ylipäätään olemassa taimenkanta, sillä kalastuksesta saaduilla lupavaroilla on voitu tehdä pitkäjänteistä taimenen elinoloja parantavaa työtä sekä huolehtia asiallisesta kalastuksenvalvonnasta.
Jos edellä mainitun kaltaista kohdetta verrataan kohteeseen, jossa kalastus on saanut rehottaa vapaana, voi suurella varmuudella sanoa, että kalasto, paikan luonne ja siisteys ovat jotain aivan muuta. Valvomattomat kohteet valitettavasti keräävät ihmisiä, joiden luonnon ja kalojen kunnioitus on erilaista. Tällaiset kosket on tyypillisesti tyhjennetty taimenista aikoja sitten, koska valvontaa eikä fasiliteettejä kunnolliselle kalastukselle ole ollut olemassa. Esimerkki on toki karrikoitu, mutta valitettavan totta.
Ihmettelen kuitenkin sitä tarmoa, jolla osa perinteisemmän kalastuskulttuurin kannattajista syyllistää modernimman kalastuskulttuurin edustajia.
“Pyydystä ja päästä” (c&r) -kalastuksen, tai ylipäätään minkäänlaisen kalan vapauttamisen suosion kasvu on saanut vanhaan suomalaiseen kalastuskulttuuriin tottuneet voimaan pahoin. Moni kokee vääryydeksi tai kalojen rääkkäämiseksi sen, että kaloja vapautetaan tai jopa sen että kalastus olisi millään muotoa nautittavaa toimintaa. Kaiken pitäisi perustua vain ja ainoastaan ravinnon hankkimiseen. Jyrkät ajatukset ovat siinä mielessä ristiriitaisia, että yleisesti ottaen hyväksytään laajamittainen verkkokalastus, jossa kala ui verkkoon, rimpuilee viimeisiin voimiinsa saakka tuntikausia ja kokee lopulta kuoleman tukehtumalla.
Verkko ei myöskään valikoi saalistaan, vaan verkkoon saattaa uida runsaastikin alamittaisia kaloja, kuten syksyisessä siian pyynnissä monesti saattaa käydä. Kärjistäen voisi sanoa siis, että joidenkin mielestä kalan rääkkääminen on hyväksyttyä, kunhan kala kuolee tapahtuman yhteydessä. Itse en yleensä keskusteluissa verkkokalastuksen dilemmaa ota esiin, sillä niin kauan kun se tapahtuu lain puitteissa ja ihmiset saavat ravintoa ruokapöytäänsä, hyväksyn vastuullisen verkkokalastuksen. Ihmettelen kuitenkin sitä tarmoa, jolla osa perinteisemmän kalastuskulttuurin kannattajista syyllistää modernimman kalastuskulttuurin edustajia.
Kalakannoille edullisinta olisi kalastajien yhteistyö ja kalakantojen parempi arvostus ja ymmärrys yhteiskunnassa. Kun 1,5 miljoonaa suomalaista ilmoittaa jossain muodossa harrastavansa kalastusta, kannattaisi syyttelyn sijaan tämä potentiaali valjastaa vaikka kalakantojen muiden ongelmien kuten saasteiden ja ilmastonmuutoksen ehkäisyyn sekä vapaiden virtavesien edistämiseen. Vahvoilla kalakannoilla on paljon edullisia vaikutuksia. Vahva ja runsas kalasto myös vähentää saatujen kalojen vapauttamisen tarvetta kun kalaa voidaan ottaa runsaammin saaliiksi.
Kalastajan moraali
Kalastajan on syytä pohtia toimintansa oikeutusta, koska kalastuksella on aina merkitystä kalojen elämään, tavalla tai toisella. Otan esimerkiksi itseni, sillä itseni parhaiten tunnen. Harrastan aktiivisesti kalastusta ja olen pohtinut sitä paljon. Otan säännöllisesti kalaa ravinnoksi, mutta on myös paljon tilanteita, joissa päästän kalan vapaaksi. Erityisen isot kalat päästän pääsääntöisesti takaisin sekä kalat tilanteissa, joissa ei jostain muusta syystä ole järkevää ottaa niitä saaliiksi.
Olen myös tietoinen siitä, että kalat pärjäisivät aivan hyvin ilman minuakin. Koen kuitenkin kalastuksen sen verran tärkeäksi osaksi hyvinvointiani, että olen valmis tuottamaan sen pienen häiriön muutaman kalan elämään. Koen myös tarvitsevani perheelleni sen verran ravintoa, että olen valmis sopivissa määrin ottamaan kalaa saaliiksi. Kun vielä lisään kaiken kalakantojen hyväksi tekemäni työn, uskon olevani voiton puolella – hyvällä omatunnolla.
Millainen kalastus sinun mielestäsi on perusteltua ja miksi? Keskustele kommenttikentässä. Keskustelu on auki 8.1. asti.
