Suurimmalla osalla meistä ei ole päämäärää, ja se on ok

Abivuodestani on kymmenen vuotta enkä edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Mutta ei sitä tarvitsekaan tietää.

Mitä jos me kerrottaisiinkin totuus? Näin toteaa psykologi Elina Marttinen, kun keskustelemme lukiolaisten kokemista tulevaisuuspaineista.

Aiemmin olen ajatellut, että Abitreenien toimittajana en voi antaa lukiolaisille sellaista viestiä, että ei se kuulkaa siitä helpota.

Totuus kuitenkin on, että on oikeasti tosi vaikeaa tietää, mitä tehdä elämällään. Omasta abivuodestani on tasan kymmenen vuotta. Olin hukassa silloin, mutta olen ollut myös monta kertaa sen jälkeen. Abivuonna ajattelin, että sitten kun pääsee opiskelemaan, on helpompaa.

Mutta Marttisen ja hänen kollegojen tutkimusten mukaan tietämättömyys vain pahenee kolmeakymmentä lähestyessä. Lukion loppuminen ja seuraavaan elämänvaiheeseen siirtyminen on stressaavaa, mutta näitä siirtymiä tulee vielä monia ja monia. Elämän risteyskohdat aiheuttavat epävarmuuden tunnetta aina.

Marttinen puhuu identiteettiyhteiskunnasta, jossa kuka minä olen -pohdinta jatkuu reilusti yli kolmekymppiseksi siinä missä aiemmat sukupolvet ratkaisivat identiteettikriisinsä parikymppisinä. Aiemmin vaihtoehtoja ei ollut niin paljoa, vaan ikään kuin noppaa heittämällä valittiin rooli, johon astua.

Nykyisin me hyväosaiset nuoret aikuiset seisomme valintojen karkkihyllyllä. Siitä konkreettinen esimerkki on jokaisen tunnistama vaikeus valita, mitä katsoisi Netflixistä. Vaihtoehtojen määrä voi lamaannuttaa.

Ylipäätään intohimoammateista puhuminen ja sellaisen perään itkeminen on aikamoinen hyväosaisen ihmisen ongelma. Loppujen lopuksi se on harvalle edes mahdollista.

Epävarmuus on kuitenkin todellinen ongelma. Monelle varmuutta oman elämän suunnasta ei löydy oikein missään vaiheessa. Tämä on yhteydessä ihmisten, erityisesti nuorten pahoinvointiin. Se on tunnistettu eri puolilla maailmaa. Kun oma identiteetti on epäselvä, masennuksen oireet ja ahdistus lisääntyvät.

Lukion jälkeen pidin välivuoden, tuskailin, pääsin opiskelemaan. Tein kandin, tuskailin, vaihdoin opiskelualaa. Valmistuin maisteriksi, tuskailin, että mitähän tässä nyt tekisi elämällään. Nyt olen 28-vuotias ja työurani koostuu pätkätöistä, eli joudun edelleen miettimään elämäni suuntaa vuosittain.

Minulla ei ole selkeää päämäärää, mutta olen tehnyt kiinnostavia ja itselleni merkityksellisiä asioita niin palkkatöissä, vapaaehtoistöissä kuin vapaa-ajallanikin.

Se, että tekee itselle merkityksellisiä asioita, lisää hyvinvointia. Mutta kun puhutaan sen oman jutun löytämisestä, usein ajatellaan jotain suurta, minuutta määrittävää asiaa, josta ehkä pitäisi jalostaa itselleen ammatti.

Juuri silloin on helppo lamaantua, kun kuvittelemme, että pitäisi löytää itsestä jokin syvin ydin ja olemus. Marttinen toteaa, että se on epärealistista. Identiteetin rakentaminen on prosessi, joka jatkuu vuosikymmeniä. Esimerkiksi työidentiteetti kehittyy ja muuttuu koulutuksen ja kokemuksen myötä.

Toisinaan ne merkitykselliset asiat ovatkin pieniä. Itse palaan usein samojen asioiden äärelle, joista sain iloa jo lapsena: askartelu, kukkien kerääminen ja kirjan lukeminen riippumatossa. Ne eivät ole asioita, joista saisin varsinaista hyötyä.

Sen sijaan, että oman intohimon jalostaisi äärimmilleen ja alkaisi tienata sillä rahaa, hyödyttää yhteiskuntaa ja olla aina mahdollisimman tehokas, olisi terveellistä tehdä asioita ihan niiden itsensä takia. Ne ovat niitä asioita, jotka auttavat jaksamaan elämää sen kaikessa epävarmuudessa.