Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Flinkkilä & Kellomäki pääkuva

Ystävä on parempi kuin pilleri tai kävelykeppi – Susanna Haaviston ja Eija Ahvon neljä yhteistä vuosikymmentä

Ystävykset Susanna Haavisto ja Eija Ahvo Anne Flinkkilän haastateltavina Medipoliksen studiossa Tampereella.
Ystävykset Susanna Haavisto ja Eija Ahvo Anne Flinkkilän haastateltavina Medipoliksen studiossa Tampereella. Kuva: Harri Hinkka, Yle Flinkkilä & Kellomäki,Susanna Haavisto,Eija Ahvo

Susanna Haaviston ja Eija Ahvon ystävyys on horjumatonta. Laulaminen ja yhteisen äänen löytyminen ovat kuljettaneet Susannaa ja Eijaa läpi vaikeidenkin elämänvaiheiden.

Susanna Haavisto ja Eija Ahvo kohtasivat yli 40 vuotta sitten. Tai oikeastaan ensin kohtasivat äänet, sitten vasta naiset.

Oli vuosi 1977 ja juuri teatterikoulusta valmistunut Eija Ahvo sai ison roolin Molieren Ihmisvihaaja-näytelmästä Helsingin kaupunginteatterissa.

– Olin nuori tyttö, joka oli naitettu vanhalle ukolle. Ohjaaja Arto af Hällström kirjoitti nuorelle rouvalle mykän palvelijattaren, ja siihen rooliin hän sitten kutsui Ylioppilasteatterista Susanna Haaviston, Eija muistelee.

– Eija oli mielestäni raju ja ihailin sitä, millainen ääni pienestä naisesta lähtee, Susanna kertoo.

Susanna sanoo, että Eijan vahva ääni kiehtoi siksikin, että hänellä itsellään on ollut paljon ongelmia äänen kanssa. Teatterikoulun foniatri kauhistui Susannan kieroja äänihuulia ja ilmoitti, että noilla huulilla ei kyllä kauan lauleta.

– Menin ihan tolaltani siitä. Mun siivet yritettiin katkaista, viedä mun sielu. Puhkesi astma, mutta sitten päätin, että näytän sille kaksimetriselle korstolle, että kyllä mä laulan, Susanna sanoo.

Yksi plus yksi on kolme

Siitä se siis alkoi, Susanna ja Eija huomasivat, että heillä on samanlainen intohimo työhön. Heille sanottiin usein, että heidän äänensä soivat poikkeuksellisen hyvin yhdessä, että siitä tulee enemmän kuin kahden äänen summa.

– Kun näin Susannan - silloin hän oli mulle Susanna, nyt Susa - ensimmäisen kerran, niin näin sellaisen luonnonkiharan tukan ja surumieliset silmät ja mä näin sen herkkyyden. Se liikuttaa tänä päivänäkin, Eija kertoo.

– Ehkä se on just se, että mulla on vahvuutta ja Susalla sitä herkkyyttä, että siitä tulee se yksi plus yksi on kolme. Jotakin, joka koskettaa.

Mutta Susannalla kesti kuitenkin pitkään hyväksyä oma herkkyytensä.

–Onhan se klisee, että herkkyys on vahvuutta, mutta kyllä se silti on totta, Susanna sanoo.

Susanna Haavisto ja Seela Sella Elämänmeno-tv-sarjan kuvauksissa Leningradissa 1970-luvulla.
Susanna Haavisto 1970-luvulla tv-sarja Elämänmenon kuvauksissa Leningradissa. Susanna Haavisto ja Seela Sella Elämänmeno-tv-sarjan kuvauksissa Leningradissa 1970-luvulla. Kuva: Susanna Haaviston kotialbumi. Susanna Haavisto,Seela Sella
Susanna Haavisto kuvattuna Mediapoliksen studiossa joulukuussa 2020.
Susanna Haavisto joulukuussa 2020. Susanna Haavisto kuvattuna Mediapoliksen studiossa joulukuussa 2020. Kuva: Harri Hinkka, Yle Susanna Haavisto

Keiju ja pikkuinen paketti

Laulu on ollut osa Susannan ja Eijan elämää aina lapsesta pitäen. Susannan äiti lauloi aina. Pieni tyttö istui ompelukoneen alla ja imi itseensä valtavan määrän lauluja.

Susanna eli mielikuvitusmaailmassa ja kanniskeli mukanaan matkalaukkua, jossa oli prinsessavaatteet ja muuta rekvisiittaa.

– Joku keiju mä varmaan olin. Oli ohut valkoinen tukka ja silmäpussit niin suuret, että vieraiden koulujen terveydenhoitajat pysäyttelivät kadulla ja sanoivat, että sulla on anemia. Aika kaukana prinsessasta siis.

Susannan esiintymishalu oli kova.

– Baletissa opettaja sivalteli vitsalla paljaille kintuille. Siellä lirahti yhdeltä sun toiselta pissat housuun pelosta. Se harrastus loppui lyhyeen, Susanna sanoo.

Eija puolestaan oli niin pienikokoinen, että tarhan opettaja olisi passittanut lapsen lääkäriin, koska arveli häntä lyhytkasvuiseksi.

– Äiti siitä suuttui ja sanoi, että olen kyllä ihan tavallinen tyttö. Mutta kun olin niin pikkuinen paketti, niin minut oli helppo nostaa pöydälle laulamaan. Ja minähän lauloin, Eija kertoo.

Ja kylillä kerrottiin, että henkisiin kilpailuihin oli melkein turha mennä, kun Ahvon Eija voittaa aina.

– Lausuntaa, laulua, tanssia, mä rakastin harrastaa niitä kaikkia. Mielenkiintoisin palkinto on talousvaaka, joka on mulla käytössä vielä tänä päivänäkin. Hyvää, kestävää tavaraa, Eija nauraa.

Eija Ahvo laulaa Ylen studiossa 1975.
Eija Ahvo vuonna 1975 Punainen Lanka -yhtyeen solistina. Eija Ahvo laulaa Ylen studiossa 1975. Kuva: Håkan Sandblom, Yle Eija Ahvo
Eija Ahvo kuvattuna Mediapoliksen studiossa joulukuussa 2020.
Eija Ahvo joulukuussa 2020. Eija Ahvo kuvattuna Mediapoliksen studiossa joulukuussa 2020. Kuva: Harri Hinkka, Yle Eija Ahvo

Toisessa liitossa

Susanna sanoo, että joskus he kutsuvat ystävyyttään toiseksi liitoksi, anteeksi vaan puolisot. Turvakaukalo, kainalokeppi, jotain joka pitää pystyssä.

– Ne mun ääniongelmat jatkuivat ja vuonna 2000 äänihuulet leikattiin. Toipuminen kesti kahdeksan kuukautta ja sukelsin aika pohjalle. Että nytkö se sielu lähti. Silloin Eija oli sellainen tuki ja turva, ainoa, joka pystyi käsittämään, kuinka paljon pelkäsin sitä, että ääni ei palaudu koskaan, Susanna kertoo.

– Ei siinä kannata sanoa mitään, kuunnella vaan. Olla tukena sillä tavalla, että yhdessä tästä selvitään, Eija sanoo.

Myös Eija tietää, mitä on käydä pohjalla. Eijan lapset olivat pieniä, ja Helsingin kaupunginteatterin kova näytöstahti ja harjoitukset uuvuttivat Eijan 80-luvulla niin, että hän kirjaimellisestikin putosi, lavalta kolmen metrin korkeudelta.

– Näytös keskeytettiin siihen ja pyysin virkavapaata. Sitä ei annettu, vaan sanottiin, että ehkä on parasta, että lähdet kokonaan pois. Minä lähdin, enkä ole katunut, Eija kertoo.

Hyräily lohduttaa

Myös Susanna ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Kaksikko on esiintynyt postimerkin kokoisilla lavoilla, isoilla estradeilla ja siinä sivussa vetänyt omaa laulukoulua. Heidän mielestään jokainen osaa laulaa.

– Hyräileminen ja laulu on ainoa tapa pitää itseään hyvänä sisältäpäin. Laulaminen lohduttaa ja paijaa, Susanna sanoo.

Susanna ja Eija ovat toimineet pitkään myös Unicefin lähettiläinä. Yhteinen matka sisällissodan jälkeiseen Ruandaan teki lähtemättömän vaikutuksen, etenkin naisten kohtaaminen HIV-positiivisten äitien ompelutyöpajassa.

– He olivat hyvin epäluuloisia, että mitä nuo kaksi vaaleata pätkää täällä tekevät, Susanna muistaa.

– He varmaan ajattelivat, että nyt sieltä tulee se Unicef, joku rahakirstu, Eija lisää.

Mutta kun tulikin kaksi naista, jotka hetken toisiinsa katsottuaan aloittivat laulun, seurasi hetken hiljaisuus ja naiset alkoivat laulaa suomen kielellä laulua yhdessä.

– Se oli yksi huimimmista kokemuksista ikinä. Laulussa puhutaan valosta, niin mä tulin ihan keltaiseksi sisältä. Aurinko alkoi paistaa, Susanna kuvailee.

Eija on pohtinut omaa auttamisen vimmaansa myös terapiassa. Hän opiskeli mentoriksi ja siihen kuului kahden vuoden terapiajakso. Aplodien tarvetta hän ei tunnusta.

– Äiti oli auttaja. Kun hän teki ruuat ja leipoi viikonloppuna, niin aina tehtiin vähän enemmän ja vietiin sitten jollekin mummolle tai suurperheelle. Opin, että auttaminen on tosi yksinkertaista, Eija miettii.

– Hyvä synnyttää hyvää. Se voi olla pieni asia: aukaiset oven, kun äiti tulee kolmen lapsen kanssa kauppaan. Saat hymyn ja siitä tulee hyvä mieli, Susanna sanoo.

Liian lihava, liian vanha?

Susanna arveli olevansa jo aika sinut itsensä kanssa, kunnes erääseen rooliin hänelle oli suunniteltu asu, joka jätti vähän liikaa vatsaa näkyviin.

– Sanoin, että ei, mun synnyttänyt vatsanahka, en suostu. Aloin laihduttamaan ja se lähti käsistä.

Susanna sanoo, että joku häpeä ja kelpaamattomuuden tunne siinä oli. Susanna alkoi vältellä muita ihmisiä, Eijaakin. Tilanne paljastui läheisille vasta, kun Susanna alkoi nähdä harhoja.

– En uskaltanut mennä lääkärille, vaan menin osteopaatille. Olin kuulemma jaloista ylöspäin täysin kuivunut ja suolapussilla aloitettiin hoidot. Yllättävän nopeasti pääsin jaloilleni kuitenkin, Susanna kertoo.

Eija puolestaan täyttää tammikuun lopussa 70 vuotta. Onko ikääntyminen uhka vai mahdollisuus?

– Useinhan sanotaan, että kaikki haluavat pitkää ikää, mutta eivät halua vanhentua. Mulla on ollut sellainen olo, että jaksan kyllä tehdä asioita, pidän ehkä itseäni vähän vuosiani nuorempana.

Mutta vahvakin nainen joutui pysähtymään, kun sydämessä tuntui outoa lepatusta. Lääkäri sanoi Eijalle, että flimmeri ei ole varsinainen sairaus, mutta kun ikää tulee, riskit kasvavat.

– Se oli ehdottomasti pysäytys.

Metsän naiset

Sekä Eijalle että Susannalle metsä on suuri voimavara.

– Metsässä käynti laittaa henkisen kauppalistan järjestykseen. Tuijotan mielellään haavanlehtiä – haavistoissa, luonnollisesti, Susanna sanoo.

– Mä olen keksinyt sellaisen metsänpeittoleikin, istun kannonnokassa ja tuijotan. Kohta alkaa tapahtua, tulee keijuja ja kaikkea hienoa. Rentoutumista, keskittymistä, energiaa, Eija kuvailee.

Hyvää energiaa tarvittiin myös silloin, kun Susanna sairasti koronan. Hirveä kokemus, joka olisi saanut jäädä kokematta, mutta joka kuitenkin herkisti hyville asioille.

– Se herkisti rakkaudelle ja rakastamisen tärkeydelle, Susanna sanoo.

Entä Eija, pelottiko että sielunsisar kuolee?

– Ei sellainen ajatus tullut mieleen. Taistelijoita ollaan, meillä on vielä paljon tehtävää, Eija sanoo.