Asema 11 on kanadalaisen Emily St. John Mandelin palkittu romaani fiktiivisestä pandemiasta. Virus tuhoaa sivilisaation, ja taiteilijaseurue kiertää esittämässä Shakespearen näytelmiä pelastuneille.
Asema 11 -romaani on herättänyt vuonna 2022 kiinnostusta suomennoksen sekä kirjasta tehdyn televisiosarjan myötä. Toimittaja Hannamari Hoikkala kirjoitti vielä suomentamattomasta romaanista tammikuussa 2021. Kulttuuricocktail julkaisee kirjoituksen nyt uudelleen.
En siedä tekstejä, jotka pakottavat näkemään pandemian siunauksena. En lue mitään, missä tämä koettelemus taivutetaan metaforaksi henkiselle kasvulle. Kartan hymistelyjä kuin, no, ruttoa, koska ympärillä vellovaa kulkutautia ei käy vältteleminen.
Keväällä 2020 tunsin uupumusta, kun kollektiivinen innostus ruttokirjallisuudesta levisi ja yksi jos toinen kiirehti osoittamaan lukeneisuutensa postaamalla jotakin “osuvaa” Decameronesta. Opiksihan tästä poikkeustilasta oli otettava, välittömästi!
Näenkö ahdistuksen keskellä toivoa? Tietenkin, mutta luulen, että kuljen sitä kohti eri reittiä, hieman kuin erakko Smilla Peter Høegin romaanissa Lumen taju. Vastoinkäymisen hetkellä hän esittelee eurooppalaiseksi nimeämänsä touhukkaan mallin rinnalle grönlantilaisen metodin ja pysähtyy tarkkailemaan synkkyyttä. "Minä tiedän, että tunnelissa, kiskojen alla, pyörien välissä, on pieni valopiste."
Olen löytänyt toivoa myös lukemalla pandemiasta – fiktiivisestä pandemiasta. Luin kirjan, joka oli viedä jalat alta. Kirjan, joka kertoo sattumanvaraisuudesta ja synkkyydestä, selviytymisestä ja taiteesta.
Kirja on nimeltään Station Eleven ja se on ilmestynyt vuonna 2014.
Saanko esitellä: kiertelevä taiteilijaseurue Traveling Symphony. Sekalainen joukkio näyttelijöitä ja muusikoita, joka kulkee erämaassa jossakin Yhdysvaltain ja Kanadan nykyisen rajan tuntumassa. Ohjelmistossa Shakespearen näytelmiä, jazzstandardeja ja kamarimusiikkia. Vaunujen kylkeen on kirjoitettu tunnuslause: "Because Survival is Insufficient". Sillä selviytyminen ei riitä.
Moottoriteitä kuljetaan hevosvankkureilla, sillä maailma pitkälti sellaisena kuin me sen tunnemme on lakannut olemasta. Suurkaupungit ovat tyhjentyneet, lentokentät metsittyneet. Korpeen on syntynyt sinne tänne pieniä kyliä, joiden välillä taiteilijaryhmä vaeltaa.
Vaunujen kylkeen on kirjoitettu tunnuslause: "Because Survival is Insufficient". Sillä selviytyminen ei riitä.
Sähkö, internet, autot, antibiootit? Poliisi tai pelastuslaitos, valtioiden rajat? Kaikki menneisyyttä. Ei nukutusainetta, ei polttoainetta. Toisaalta: ei tuliaseita. Matkailijoita jousillaan vaanivia tarkka-ampujia kuitenkin on. Ja profeetta, joka hamuaa valtaa.
Eletään vuotta kaksikymmentä sen jälkeen, kun uusi virus lähti leviämään lentoteitse ympäri maailmaa ja “neutronipommin tavoin räjähtänyt” Georgia-influenssa tappoi nopeasti suurimman osan väestöstä. Oman ajanlaskumme vuonna 2020 kirjaan on kohdistunut uutta kiinnostusta. Oudon ajankohtaiselta tuntuva aiheenvalinta on loogista spekulaatiota: kirjailija Emily St. John Mandel on kertonut saaneensa idean sikainfluenssan aikaan 2000-luvun lopulla.
Station Eleven eli Asema yksitoista on kanadalaissyntyisen, sittemmin newyorkilaistuneen Mandelin neljäs romaani. Sitä ei ole suomennettu. Ilmestyessään romaani sai ylistäviä arvioita sekä lukuisia palkintoehdokkuuksia ja voitti Arthur C. Clarke -palkinnon vuoden parhaasta tieteisfiktioteoksesta. Vuoden 2020 alussa HBO Max alkoi kuvata kirjan pohjalta tv-sarjaa, rooleissa muun muassa Mackenzie Davis ja Gael García Bernal.
(Toim. huom. Station Eleven ilmestyi suomeksi nimellä Asema 11 elokuussa 2022 Tammen kustantamana ja Aleksi Milonoffin suomentamana. HBO:n kuusiosainen televisiosarja julkaistiin joulukuussa 2021.)
Apokalyptiset ja dystooppiset tekstit ovat olleet erityisen suosittuja kriisien aikaan ja kas, niin ne ovat myös 2000-luvulla. "Maailmanlopulla kulkee nyt kovaa", uutisoi Yle heinäkuussa 2017.
Ilmeisesti jonkinlaista “sillä se lähtee millä on tullutkin” -itselääkintämetodia noudattaen hakeudumme ahdistavien, tuhontäyteisten kuvastojen äärelle: ympäristökatastrofi, luonnonmullistus, ydinsota, avaruusolioiden hyökkäys....
Varsinkin me vauraissa ja vapaissa yhteiskunnissa asuvat ihmiset olemme innostuneet Apocalyptic Fiction -teoksen kirjoittaneen Andrew Taten sanoin unelmoimaan tulevaisuuden raunioista. Kulttuurintutkijat niin Suomessa kuin kautta maailman ovat kilvan analysoineet, mistä viehtymyksemme synkkiin kuvastoihin kumpuaa: ilmastokriisi, teknologiayritysten valta, poliittisen ilmapiirin kiristyminen? Margaret Atwoodin tuotannon räjähdysmäistä menestystä selittämään on keksitty ilmaus "Trump bump". Nyt listaan voi lisätä pandemia-arjen.
Station Elevenin kirjoittaja Mandel pohtii NPR:n haastattelussa, vetoaako synkkyys taloudellisen epätasa-arvon vuoksi, "että haluaisimme salaa räjäyttää tämän koko koneiston ja aloittaa uudestaan tasa-arvoisemmin." Vuonna 2020 ilmestynyt kirjailijan uusin romaani pohjautuu Bernie Madoffin pyramidihuijaukseen.
Toisaalta Mandelin mielestä taipumuksemme nähdä oma elinaikamme erityisen ahdistavana on sekä pessimististä että narsistista. "Aivan kuin haluaisimme aina uskoa elävämme kohdassa, jossa tarina huipentuu."
Ajatuksella, että aika kulkee kohti ennalta määrättyä suuntaa tai huippukohtaa, on vahva historiallinen kaikupohja.
Apokalypsis eli ilmestyskirja tarkoittaa kreikaksi verhon nostamista ja totuuden paljastamista valitulle kansalle. Lopunajan kirjoituksilla on ollut tärkeä rooli niin juutalaisessa, kristillisessä kuin islamilaisessa perinteessä. Niiden tarkoitus on ollut vakuuttaa ihmiset historian suunnasta ja luoda merkitys maailmanloppua edeltävälle ajalle, kirjoittaa postapokalyptiseen fiktioon erikoistunut kirjallisuudentutkija Diletta di Cristofaro.
Sittemmin apokalypsi on alettu ymmärtää irrotettuna uskonnollisesta merkityksestään ja synonyyminä totaaliselle tuholle, Hollywoodin toistuvaksi perusaiheeksi. Elokuvissa, kirjoissa, ajattelussamme ja julkisessa keskustelussamme häivähtelee silti uskomus, että paha on välttämätöntä, jotta hyvä voi syntyä.
Ylipäätään kulttuurisessa mielikuvituksessamme vaikuttaa yhä vahvasti ajatus, että tulevaisuudessa häämöttää jotain vääjäämätöntä. Filosofi Jacques Derridan mukaan koko länsimaista ajattelua leimaa krooninen taudinkuva, häiriö tai harhaluulo määränpäästä. Historia olisi siis oikeastaan yksi tikittävä aikapommi, jonka sytytyslangalla me elelemme.
Paitsi että Station Elevenin maailmassa näin ei ole.
Vietin viime kesän dystopiaputkessa, johon päädyin enemmän puolivahingossa kuin tarkoituksella. Huomasin hakeutuvani tuttujen ja uusien epäonnistuneiden tulevaisuuksien äärelle kerta toisensa jälkeen. Illuusiottomuus jotenkin sopi tunnelmaan.
Vastaan tuli Station Eleven, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, kuten en kirjailija Mandelistakaan.
Yksi päähenkilöistä on Kirsten, jonka silmin pandemian jälkeistä todellisuutta tarkkaillaan. Hän on taiteilijaseurueen näyttelijä, Julia, Ofelia tai Titania hylätystä talosta dyykatussa mekossa. Repussaan hän kantaa vaalimiaan muistoja vanhasta maailmasta: lumisadepalloa ja pehmeäreunaiseksi luettua omakustannesarjakuvaa, joka kertoo unenomaisesta avaruusasemasta.
Hän on liian nuori muistaakseen, miltä tuntui käynnistää tietokone mutta tarpeeksi vanha palauttaakseen mieleensä lapsuuden lentomatkan, miten hän näki ikkunasta pieniä valopisteitä ja mietti jokaisen takana tuikkivaa kaukaista ihmiselämää. Kirsten ja hänen ystävänsä katsovat taivaalle ja uneksivat lentokoneista.
Olen itse huomannut, että välillä taivaalle katsoessani käännän katseeni vaistomaisesti pois, muistaessani mitä siellä ei nyt näy.
Huomasin, että eri yhteyksissä dystooppiseksi luonnehdittu Station Eleven ei tuntunut istuvan joukkoon.
Mandel on kertonut halunneensa kirjoittaa kuvitellun tulevaisuuden kautta nykyajasta ja niistä pienistä arjen teknologisista ihmeistä, jotka ristiriitaisuudestaan huolimatta tekevät elämästämme ällistyttävän vaivatonta. Kirjassa autioituneelle lentokentälle on perustettu museo, jossa on näytteillä kerran niin arkisia, eriskummallisiksi muuttuneita esineitä: luottokortteja, pelikonsoleita, ikuiseen mykkyyteen sulkeutuneita matkapuhelimia ja läppäreitä.
Station Eleven on tuhoa edeltänyttä maailmaa kohtaan ajoittain avoimen nostalginen, toisinaan pisteliäs:
Kaikki maailman tieto on Internetissä, ja Internet ympäröi sinua kaikkialla, leijaillen ilmassa kuin siitepöly vienossa kesätuulessa. On rahaa, paperilappuja, joita voi vaihtaa mihin tahansa: taloihin, veneisiin, täydellisiin hampaisiin.
NPR kysyi kirjailijalta, mitä hän ottaisi mukaan kirjansa kuvaamaan todellisuuteen. Maapallon pienoismallin, hän vastasi. "Etten kadottaisi perspektiiviä ja muistaisin kuinka suuri maailma on."
Huomasin, että eri yhteyksissä dystooppiseksi luonnehdittu Station Eleven ei tuntunut istuvan joukkoon.
Epäilemättä kirjan henkilöhahmot kohtaavat eräänlaisen maailmanlopun ja elämä uudessa todellisuudessa on ennalta-arvaamatonta ja ankaraa. "Ehkä nykyiset lapset voivat elää niin, etteivät joudu tappamaan ketään", taitavaksi veitsenheittäjäksi kouliintunut Kirsten pohtii.
Station Eleven ei silti tarjoa tulevaisuudesta totalitaristista kauhukuvaa kuten Handmaid’s Tale (Orjattaresi), Nälkäpeli ja Vuonna 1984 tai teknohumanistista metropolisaagaa Matrixin ja Blade Runnerien tapaan. Ihmiset eivät viihdytä tai huumaa itseään hengiltä kuten Uljaassa uudessa maailmassa ja Fahrenheit 451:ssä. Ei ole tapahtunut ympäristökatastrofia kuten Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa, joka ylsi Arthur C. Clarke -finalistiksi 2015, kun Mandelin teos voitti.
Ihmisillä on vapaus ilmaista itseään, liikkua, lukea ja lisääntyä. Rajoituksia luovat vain muuttuneet olosuhteet.
Mitä romahduksessa katosi: melkein kaikki ja melkein kaikki ihmiset, mutta silti on niin paljon kauneutta. Hämärä laskeutuu muuttuneessa maailmassa, Kesäyön unen esitys parkkipaikalla… Kirsten Titaniana, kukkaseppele lyhyiksi leikatuilla hiuksillaan, poskipään teräväreunainen arpi häipyy kynttilänvalossa miltei näkymättömiin.
Dystopioille tyypillisen vieraantumisen ja yksinäisyyden sijaan Station Elevenin matkaseurue tarjoaa liikkuvan kodin, jossa koetaan ystävyyttä, rakkaussuhteita, pettymyksiä ja kahnauksia.
Joku – luultavasti Sayid – oli kirjoittanut yhden vaunun sisäseinään: "Sartre: Helvetti on toiset ihmiset", ja joku oli raaputtanut pois "toiset ihmiset" ja kirjoittanut tilalle: "huilut".
Dystopioissa maailmanloppuun on yleensä syynsä. Synkkä tulevaisuus näytetään peilinä nykyisyyden vioille: kun pandemia pyyhkii yli maapallon Atwoodin MaddAddam-trilogiassa tai Stephen Kingin Tukikohdassa, sen on sysännyt liikkeelle laboratoriosta karannut tai tahallaan levitetty supervirus.
Vaikka Station Eleveniä lukiessa mielessä liikkuu ajatuksia siitä, miten kestämättömästi länsimaissa eletään, pandemiaa edeltävät tapahtumat eivät vihjaile tulevasta eikä tarina taivu ennustamaan vääjäämätöntä tuhoa. Georgia-influenssan alkuperä jää hämäräksi.
Kirjallisuudentutkija De Cristofaro näkee sattuman suuren roolin tekevän Station Elevenistä poikkeuksellisen postapokalyptisen teoksen. Maailma ei tuhoudu siksi, että sen on pakko, vaan siksi, että se on mahdollista. Marisha Rasi-Koskisen REC-romaanin tapaan Mandelin teoksessa voi aistia hengenheimolaisuutta kaaosteorialle. Pienetkin muutokset olosuhteissa voivat sysätä liikkeelle suuria, epätodennäköisiä kehityskulkuja.
Romaani ei myöskään noudata yleistä hokemaa, että vastoinkäymiset automaattisesti vahvistaisivat ihmisiä. Taiteilijaseurueessa koetaan "pikkusieluista kateutta, neurooseja, diagnosoimatta jääneitä posttraumaattisia stressioireyhtymiä, kytevää kaunaa". Kun maailma menee sijoiltaan, yksi selviää paremmin kuin toinen.
Dystopioissa kiehtoo kekseliäs spekulointi, tarkkanäköinen yhteiskuntakritiikki ja musta huumori, mutta se mikä toisinaan tökkii on opettavaisuus, joka kääntyy pahimmillaan omahyväisyydeksi. Kaikella rakkaudella dystopioita kohtaan – se nyt vaan on fiktion näsäviisain genre.
"Tarkoitukseni ei todellakaan ollut läksyttää ketään tällä kirjalla", Mandel kommentoi haastattelussa sitä, että hänen teoksestaan puuttuu postapokalyptisille tarinoille ominainen varoittava sävy. "Paitsi mahdollisesti niitä tyyppejä jotka kävelevät jalkakäytävillä ruuhka-aikaan kuin hidastettuina puhelimiaan tuijottaen."
Tuhossa on eroottista vetovoimaa, huomauttaa professori ja tieteiskirjailija Elena Gomel ilmeisestä tekijästä postapokalyptisten tarinoiden suosion takana (toiset voisivat puhoa tuhopornosta). Lopullisen hävityksen kauheus viettelee, väkivaltainen loppu kuvitellaan hilpeyttä hipovalla kiihkeydellä. Kautta historian yksi tarinankerronnan mausteista on ollut sadismi.
Post-termien ja -ismien ajassa on tietenkin sopivaa, että meitä kiinnostavat erityisesti maailmanlopun (paradoksaaliset) jatko-osat eli postapokalyptiset todellisuudet. Siinä missä apokalypsit ovat julistaneet uudelleensyntymisen riemua, Gomelin mukaan postapokalyptisyydelle on tyypillistä taaksepäin katsova trauman kertaaminen.
Station Eleven välttää jumittumasta tähän traumaan eikä keskity siihen akuuttiin sekasortoon, joka sivilisaation romahdusta seuraa. Kirja liikkuu edestakaisin pandemiaa edeltävässä ja sitä seuraavassa ajassa, ja alkuhetkien jälkeen hypätään suoraan kahden vuosikymmenen yli.
Mandel on kertonut valinneensa näkökulman harkitusti. Vaikka aluksi koittaisikin väkivaltainen ja epävakaa aikakausi, kuohunta tuskin jatkuisi ikuisesti, hän arvelee. Se tuskin olisi kovinkaan kestävä elämäntapa.
Kaaosta enemmän kirjailijaa kiinnosti miettiä, mikä totaalista hävitystä lopulta seuraisi. Millaista uutta kulttuuria luotaisiin, millaista uusi elämä olisi? Mitä olisi uusi normaali?
Station Elevenissä oudon viruksen alkusyytä tai siitä seurannutta tuhoa tärkeämpää on se, mitä romahduksen jälkeen tapahtuu: miten sinnikkäästi ihmiset selviytyvät, miten olemme elossa, kun elämämme on merkityksellistä.
Mandelin teos kritisoi suoraan halua tulkita tuho kohtalonomaisena merkkinä, sillä kirjassa uhkaa luo lahkoa ympärilleen kokoava profeetta. Despoottinen hahmo kuvailee virusta täydelliseksi kostonenkeliksi ja saarnaa pandemian valinneen uhrinsa, tuhonneen vääräuskoiset ja pelastaneen valitut. Monien historian esikuvien tavoin profeetta julistaa menneen koettelemuksen olevan vasta alkua ja todellisen puhdistuksen koittavan pian.
Tuomiopäivän odottaminen lamaannuttaa uskomaan ettei mitään ole tehtävissä – tai oikeuttaa väkivaltaisiin ratkaisuihin. Harha vääjäämättä lähestyvästä mullistuksesta on ajanut historian tuhoisimpia uskontoja ja poliittisia tapahtumia, kirjoittaa professori Gomel.
Toisaalta sama tulkintakehikko voi ajaa sivuuttamaan turhana uhkakuvien maalailuna pätevät varoitukset, kuten tieteelliseen tutkimukseen pohjaavat laskelmat.
Mutta jos tuleva on aidosti epävarmaa, siihen sisältyy synkkyyden ja epävarmuuden keskelläkin toivoa. Esseisti ja ympäristöaktivisti Rebecca Solnit kertoo perustavansa toivonsa sille, että "epätodennäköisiä ja vaikeasti kuviteltavia muutoksia ilmenee varsin säännöllisesti."
Teoksessaan Hope in the Dark hän kirjoittaa yhteiskunnallisen aktivismin historiasta ja siitä, miten hävitty taistelu yhtäällä on saattanut inspiroida edistysaskeleisiin toisaalla. Solnitin sanoin toivo ei kuitenkaan ole lottokuponki, jota hypistellen voi istuksia sohvannurkassa vaan "kirves, jolla isketään sisään ovia" – toivo vaatii toimintaa.
On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin... Se ei myöskään ole aurinkoinen kertomus siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi haastaa kertomuksen siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.
Mandelin luomassa tulevaisuudessa toivoa ja merkitystä luo taide. Traveling Symphonyn karavaani kulkee erämaassa, sillä selviytyminen ei riitä. Tai: koska selviytymistä on myös musisointi ja näytelmien tulkitseminen.
Se tässä nyt tietenkin vähän vaivaa, että taiteilijaseurueen johtotähti on William Shakespeare. Rakastan itsekin Shakespearen teosten kieltä. Monet klassikkonäytelmistä ovat itselleni tärkeitä ja nautin erityisesti yllättävistä tulkinnoista, kuten muutaman vuoden takaisesta Prinsessa Hamletista Q-teatterissa. Mutta eikö maailman tunnetuin kirjailija ole valintana turhan ilmeinen?
"Ihmiset haluavat sitä, mikä oli parasta maailmassa", kiertävän taiteilijaseurueen jäsenet perustelevat kirjassa valintaansa. Haastatteluissa Mandel on täsmentänyt ajattelevansa, että Shakespearen näytelmät kuuluvat maailmankirjallisuuden parhaimpien teosten joukkoon.
Mandel on selkeästi halunnut luoda yhteyksiä Shakespearen ajan ja kuvaamansa tulevaisuuden välille: 1500-luvun lopussa Englannissa kierteli samankaltaisia teatteriseurueita ja ihmisiä koetteli rutto. Kun Traveling Symphony valmistautuu esittämään Kesäyön unta, muistetaan, että näytelmä kirjoitettiin vuonna 1594, "kaksi vuotta siitä, kun Lontoon teatterit avasivat uudelleen kahden rutontäytteisen kauden jälkeen".
Kenties viittaukset elämään kulkutautien varjossa poimitaan tarkemmin esiin myös tulevissa Shakespeare-tulkinnoissa (sillä epäilemättä ja toivottavasti niitä tulemme näkemään ja suomalaisten teatteriopiskelijoiden kritiikin myötä jälleen uusin silmin).
Shakespearen säkeiden lisäksi jotain populaarikulttuurista on säilynyt, sillä seurueen ylevä tunnuslause – “koska selviytyminen ei riitä” – on lainattu Star Trekistä. Jalan matkaavien esikuva on avaruusalus.
Station Eleven ei ole täydellinen, kuten mikään taideteos ei ole. Siksi niitä tarvitaan aina lisää, uusista näkökulmista, uusilla äänillä.
Mitkä taiteestamme ja kulttuuristamme sitten voisi puhutella tulevaisuudessa? Jos sivilisaatio katoaisi, mitä itse säästäisin? Punnitsen vaihtoehtoja ja kokoan mielessäni top kolme -listaa, jonka kokoonpano muuttuu päivittäin.
Vaikeaksi valinnan tekee, että huomaan yrittäväni keksiä teosta, joka olisi jotenkin universaali. Tajuan sen olevan mahdotonta. Mikään taideteos ei voi tavoittaa koko kuvaa ihmisyydestämme siihen tapaan, kuin vaikkapa Shakespearen tuotannosta on ollut aiemmin tapana ajatella.
Eikä sitä tee myöskään Station Eleven. Sen kuva nykymaailmastamme – siitä fiktiivistä pandemiaa edeltävästä ajasta – tuntuu siloitellulta ja näkökulma on pitkälti hyvinvoivan länsimaalaisen, niiden, jotka hyötyvät eniten langattomien verkkojen ja mannertenvälisten lentojen arkisuudesta.
Toisin sanoen Station Eleven ei ole täydellinen, kuten mikään taideteos ei ole. Siksi niitä tarvitaan aina lisää, uusista näkökulmista, uusilla äänillä.
Mutta arvatkaapa mikä on outoa: kukaan ei tunnu luovan kirjan tulevaisuudessa uutta taidetta. Taiteilijaseurueen klarinetinsoittaja kritisoi juuttumista vuosisatoja vanhan Shakespearen esittämiseen ja kaipaa rinnalle tuoreita teoksia. Hän onnistuu saamaan paperille vain muutaman rivin uudesta näytelmästä, ja jättää homman sikseen. Kukaan muu ei ilmeisesti edes yritä.
Mieltäni askarruttaa, miksi Mandel on päättänyt riistää hahmoiltaan kyvyn luoda uutta. Ovatko he edelleen vuosien jälkeen liian lamaantuneita kaikesta tapahtuneesta? Miksi he vain kertaisivat vanhaa, muistelisivat jatkuvasti kauemmaksi hiipuvaa mennyttä maailmaa ja museoisivat sen jäänteitä? En tiedä, pidänkö päätöstä edes uskottavana, dystooppisena nyt ainakin.
Vielä erikoisemmaksi päätöksen tekee se, että kirjassa suuri rooli on futuristisella sarjakuvalla, jota pandemiaa edeltävässä ajassa Miranda-niminen henkilö piirtää omaksi ilokseen. Kun hänen ystävänsä kysyy, mitä järkeä koko työssä on, jos kukaan ei koskaan näe sitä, Miranda toteaa ettei sillä ole väliä. Hänelle tärkeää on piirrostyöhön uppoutuminen, se riittää tekemään hänet iloiseksi.
Kirja tuntuu siis toisaalta kannustavan omaehtoiseen luovaan tekemiseen. Eikä koskaan voi tietää, miten luomuksemme voivat tulevia sukupolvia koskettaa.
Station Elevenissä eloonjääneet kokevat oudossa postapokalyptisessä maailmassa ahdistusta, jota voisi kuvailla solastalgiaksi, ehdottaa kriitikko-tutkija Mark West. Australialainen ympäristöfilosofi Glenn Albrecht loi uudissanan 1990-luvulla sanoittaakseen ihmisten kokemusta siitä, kun tuttu ympäristö muuttuu äkisti tuntemattomaksi: lohtua (solace) tuovan paikan puute aiheuttaa tuskaa (algos). Albrechtin mukaan tunne on ikään kuin kotona koettua koti-ikävää, koska juuri koti on muuttunut turvattomaksi.
Solastalgian kokemus on yhdistetty ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun. Tänä vuonna sitä on käytetty myös kuvaamaan koronapandemiasta seurannutta turvattomuuden tunnetta.
Tästä samasta asiasta taiteessa on kysymys: uusien sanojen, kuvien, sävelien ja muotojen löytämisestä asioille ja tunteille, joita kohtaamme.
Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanissa Tšernobylistä nousee rukous – joka, jos mikä, on postapokalyptinen teos – eräs kirjailijan haastattelemista ydintuhon todistajista toteaa: "Me tarvitsemme uusia kirjoja enemmän kuin koskaan ennen, sillä meitä ympäröi uusi elämä".
Me tarvitsemme taidetta, sillä selviytyminen ei yksin riitä. Ja nimenomaan uutta taidetta, sillä edes Shakespeare ei yksin riitä.
Kuuntele Luomiskertomus-podcastin jakso Asema 11 -romaanin suomentamisesta:
Sitaatit ja suomennokset:
Toimittaja on kääntänyt kaikki sitaatit Station Eleven -romaanista (Picador, 2014) sekä sitaatin Rebecca Solnitin suomentamattomasta teoksesta Hope in the Dark (Canongate, 2004/2016).
Sitaatti Peter Høegin romaanista Lumen taju, suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen (Tammi 1993).
Sitaatti Rebecca Solnitin esseestä “Woolfin pimeys”, kokoelmasta Miehet selittävät minulle asioita, suomennos Pauliina Vanhatalo (S&S, 2018).
Sitaatti Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Tšernobylistä nousee rukous, suomennos Marja-Leena Jaakkola (Tammi, 2015).
Lähteitä:
NPR: “Survival Is Insufficient: 'Station Eleven' Preserves Art After The Apocalypse” (2015)
Colin Griffith / Tethered by Letters: "When the Dust Settles: An Interview with Emily St. John Mandel"(2015)
Diletta di Cristofaro: “Critical Temporalities: Station Eleven and the Contemporary Post-Apocalyptic Novel”(2018)
Elena Gomel: Postmodern Science Fiction and Temporal Imagination (2010), “The Plague of Utopias: Pestilence and the Apocalyptic Body” (2000)
Mark West: “Apocalypse Without Revelation?: Shakespeare, Salvagepunk and Station Eleven” (2018)
Edit 29.12.2022. Otsikko, alaotsikko ja johdanto päivitetty. Alkuperäinen otsikko: Kun tappava virus tuhoaa sivilisaation, pelastuneet esittävät Shakespearen näytelmiä – Oudosti toiveikas kirja maailmanlopusta on pandemia-ajan parasta luettavaa. Alkuperäinen alaotsikko: Station Eleven -romaani yllätti dystopiafanin. Alkuperäinen johdanto: Taiteilijaseurue näyttelee ja musisoi maailmanlopun jälkeisessä erämaassa. Palkittu romaani Station Eleven kertoo tulevaisuudesta, jossa arvaamattomaan elämään haetaan merkitystä klassikkoteoksista. Uuden taiteen synnyttäminen on vaikeampaa. Juttuun on lisätty myös päivitys koskien suomennostietoja ja televisiosarjan julkaisua. Poistettu linkki Kulttuuricocktail Live -ohjelmaan, lisätty linkki Luomiskertomus-podcastiin.
