Hyppää pääsisältöön

Isäni sokeutui yllättäen – elämä yksinkertaistui, mutta helpotus löytyi äänikirjoista: “En aluksi uskonut millään, että näkö on mennyt”

Kari Arvila menetti yllättäen näkönsä.
Toimittaja Reetta Arvilan Kari-isä sokeutui yllättäen. Hän jututti isäänsä hänen opetellessaan uuteen elämään sokeana. Matkasta syntyi audiodokumentti "Kun isä sokeutui". Kari Arvila menetti yllättäen näkönsä. Kuva: Reetta Arvila/YLE sokeus,audiodokumentit,näkövammaiset,näkö,päiväkirja

– Kummallista koko sokeutumisessa on se, että en ole oikeastaan pettynyt. Mietin asiaa muutaman kerran tiuhemmin aamuyöstä ja ajattelin, että onhan tämä vähän surkea juttu, mutta en pitänyt sitä mitenkään maailmanloppuna, kuvaa yllättäen näkönsä menettänyt Kari Arvila.

Isäni Kari Arvila menetti yllättäen näkönsä melkein hengen vieneen avosydänleikkauksen jälkeen. Teholta herätetyn isän sokeutumista ei tajunnut kukaan heti, ei edes isä itse.

Sokeutumisen lopullinen syy jäi myös mysteeriksi.

– En uskonut millään, että näkö on mennyt. Kuvittelin ihmiset aina puhumassa itselleni, näin selvästi kaikki asiat ja se hämäsi pitkään. Intin vastaan, kun minulle yritettiin kertoa sokeutumisesta ja sen lopullisuudesta, isä kertoo.

Mies katsoo eteenpäin kohti lumista tietä.
Isä on ensimmäistä kertaa sokeutumisen jälkeen rakkaassa Kuusamossa. Metsätyöt ovat taakse jäänyttä elämää, mutta mökin yhteyteen sittemmin rakennetulla isolla terassilla on helppo kulkea ja kuunnella luonnonääniä. Mies katsoo eteenpäin kohti lumista tietä. Kuva: Reetta Arvila / Yle audio

Sokeutuminen oli myös minulle ja muulle perheelle suuri järkytys. Käsittelen isän sokeutumista audiodokumentissani "Kun isä sokeutui", josta päiväkirjaotteet ovat peräisin.

Isä on aina sairastellut paljon. Tämä kerta on kuitenkin erilainen. Elämäni menee aivan pois raiteiltaan sokeutumisen takia. Itken ja ahdistun, soittelen lääkäreille ja tivaan vastauksia, ajatukset pyörivät samaa kehää. Miten isä pärjää? Miten äiti pärjää ja jaksaa?

Tilannetta ei helpota se, että isä ei edelleenkään usko sokeutuneensa lopullisesti. Esimerkiksi äidillä on kiire saada asioita kuntoon ja hän haluaisi myydä kaikenlaiset moottorivehkeet pihalta pois. Isä ei haluaisi millään myydä niitä ja asiasta syntyy riitaa.

Isä ajattelee, että näkö palaa viimeistään syksyllä ja sitten hän taas moottorikelkkailee ja moottoripyöräilee. Syksyllä pelit ja vehkeet myydään, kun näkö ei ole palannut. Mönkijä kuitenkin jää. Äiti lähettää isästä kuvan Kuusamosta. Minua naurattaa. Iskä töröttää onnellisena sokkona mönkkärin ohjaimissa.

Mies mönkijän selässä.
Sokeutumisen myötä isä on joutunut luopumaan myös paljosta materiasta. Mönkijä on kuitenkin isän vaatimuksesta saanut jäädä. Mies mönkijän selässä. Kuva: Reetta Arvila / Yle audio

Syksyllä tuli kuitenkin kirje, jossa todettiin selväsanaisesti, että isä on täysin sokea eikä häntä oteta enää silmäpolille tutkimuksiin. Pari päivää meni synkissä tunnelmissa, mutta sen jälkeen suunta on ollut vain parempaan. Ainoastaan herääminen teki pidempään erityisen tiukkaa.

Kirjeessä todettiin selväsanaisesti, että isä on täysin sokea eikä häntä oteta silmäpolille tutkimuksiin.

– Aamuthan ne oli vaikeat: heräsin ja muistin, että minähän olen sokea. Se rassasi, kun hoitaja tuli ja sanoi, että aurinko paistaa. Tunnen tietysti sen lämmön, ja se lohduttaa, mutta en näe aurinkoa, en mitään. Aina on pimeä.

Ikävää ja uusia elämyksiä

Eniten isällä on ikävä kaikenlaisia luontoon liittyviä elämyksiä: kelkkaretkiä Pohjois-Ruotsin vuoristoihin, vuodenaikojen vaihtelujen näkemistä, metsätöitä ja hyvin hoidetun metsän ihailua. Mutta jotain uutta on myös tullut tilalle.

– Elämä on toisaalta muuttunut vain yksinkertaisemmaksi. Ensin sitä ajatteli, että miten helkkari sitä pystyy olemaan, mutta kirjat ovat oikeastaan täyttäneet kaikki aukot.

– Kuuntelen koko ajan kirjoja hirvittävän tarkasti. Näen mielessäni minkä näköinen kukakin hahmo on ja muodostan kuvia omaan päähäni. Joskus oikein harmittaa, että jotkin kirjojen tapahtumat menevät ohi, kun jään niin ajatuksissa tutkimaan ja peilaamaan asioita omassa mielessä.

Tyttö ja isoisä.
Sokeutumisen jälkeiseen elämään erityisen paljon iloa ovat tuoneet lapsenlapset. Kolmevuotias Signe auttaa aina isoisää, "Batmania", innokkaasti. Tyttö ja isoisä. Kuva: Reetta Arvila / Yle audio

Isä ei ole aiemmin eläissään lukenut ainuttakaan kirjaa kannesta kanteen. Nyt hän ei muuta teekään kuin kuuntelee kirjoja ja innoissaan selostaa niiden juonia meille. Kyselen ja eläydyn mukana, koska nautin, että hän on löytänyt ikuisen seuralaisen.

Heti kun isä sokeutui, latasin hänelle jo sairaalaan kirjojen kuuntelupalvelun. Suurimman osan ajasta hän nukkui kirjojen ohi, mutta kirjaa ei saanut lähes koskaan sammuttaa. Tasainen, rauhallinen puhe toi hänelle turvaa aina kun hän sattui heräämään.

Isä myös näkee näkyjä. Esimerkiksi oikean silmän nurkkaan ilmestyi eräs päivä silmälasien sangat ja linssi, jotka olivat siinä jatkuvasti monta päivää. Silmissä näkyy usein myös kaikenlaisia kuvioita ja peilejä, joista hän taas näkee itsensä.

– Ensin mietin, että onpa nämä kuviot ja näyt häiritseviä jatkuvana, mutta sitten muistin, että eihän tällä ole mitään väliä, koska enhän minä näe mitään eikä niillä ole tekemisen kannalta mitään väliä, isää hymyilyttää.

Vertaistukea Kalajoelta

Vien isän vertaistukireissulle, koska hänellä on ollut harmillisen vähän kontakteja muihin sokeisiin ihmisiin. Käymme tapaamassa vajaa kahdeksan vuotta sitten sokeutunutta Markku Tallilaa Kalajoella. Myös hänellä on diabetes ja munuaiset olleet sökönä.

Markulla on samanlainen kokemus epäuskosta sokeutumista kohtaan ensi alkuun.

– Ensimmäiseen puoleen vuoteen en uskonut, että olen sokea. En lukenut lääkärien raportteja asiasta, enkä antanut muidenkaan niitä lukea. Silloinen vaimo kuitenkin eräs päivä luki ne ääneen ja minulla meni kirjaimellisesti jalat alta. Minulle tuli romahdus, mutta siitä se tervehtyminen alkoi, Markku kertoo.

Kaksi miestä.
Markun ja isän keskusteluissa käy ilmi, että myös Markku näkee silmissään usein erilaisia kuvioita. Markku kertoo esimerkiksi erilaisista eläimistä ja isä taasen näkee itsensä usein ikään kuin peilistä. Kaksi miestä. Kuva: Reetta Arvila / Yle audio

Vaikka isä on jo pitkällä sokeutumiseen tottumisen kanssa, sokeain taitojen opettelu on jäänyt vähäiseksi ellei olemattomaksi. Markku rohkaisee isää yrittämään ja kokeilemaan. Luovuttaa ei saa, eikä heittäytyä avuttomaksi.

– Siitä tulee niin ylpeä olo kun onnistuu jossakin asiassa. Paistat vaikka ensimmäisen kananmunan itse niin siitä tulee niin hyvä mieli, että minähän pystyn tähän ja itsevarmuus kasvaa. Ajan kuluessa myös liikkuminen ja tekeminen helpottuu, kun tulee varmuutta fysiikkaan, Markku sanoo.

Siitä tulee niin ylpeä olo, kun onnistuu jossakin asiassa.

Markku myös muistuttaa vertaistuen tärkeydestä. Näkevät eivät tajua sokeutumisesta yhtään mitään. Ei ole yhtään sama asia vetää hetkeksi huivia silmille ja “kokeilla” sokean elämää.

Vertaisen kanssa on taasen helppo keskustella, kun molemmat ovat asian suhteen täysin samalla aaltopituudella.

Isä ja tytär.
Isä ja minä selfiessä. Kun aloin tottua ajatukseen isän sokeutumisesta, heräsi huoleni vahvasti äitini jaksamisen puolesta. Hän ryhtyi isän omaishoitajaksi. Isä ja tytär. Kuva: Reetta Arvila / Yle audio

Tottuminen tilanteeseen

Alkuaikoina liikkeelle lähteminen ihmisten ilmoille oli hankalaa. Isä ei tykännyt yhtään, jos tavatut ihmiset ryhtyivät taivastelemaan, kuinka hänen sokeutumisensa on niin hirveää. Monet kerrat hän sanoi, että ei tässä ole mitään hirveää, minulla on vain mennyt harrastukset pienempään kehään.

Isä ei tykännyt yhtään, jos tavatut ihmiset ryhtyivät taivastelemaan, kuinka hänen sokeutumisensa on niin hirveää.

– Jotenkin myös häpesin sitä sokeutta. Sanoin vaimolle, että en lähde kauppaan. Enää en kuitenkaan häpeä, suurin osa ihmisistä osaa kyllä suhtautua ja kohtelee minua ihan kuin näkeviäkin ihmisiä, isä sanoo.

Olen perheen kanssa saunomassa taloyhtiön saunassa ja pukuhuoneessa kolmevuotias sulkee ja avaa valoja. Valot jäävät pimeäksi hieman pidemmäksi aikaa. Pukuhuoneessa on pilkkopimeää ja yhtäkkiä minut valtaa paniikki: tämä on kaikki mitä isä näkee. Ei oikeastaan mitään, mustaa vain.

Huudan pikkulapselle hädissään ja äkäisenäkin, että “nyt ne valot päälle ja vähän äkkiä”. Mietin sitä mustaa monesti myöhemminkin, vaikka isä tulee itse sokeutumisensa kanssa jo aika hyvin juttuun.

Tyttö ja isoisä.
Signe ja Batman kahdestaan matkalla tapaamaan Ulla-tätiä. On hienoa, että Signe oppii jo pienestä asti auttavaiseksi. Tyttö ja isoisä. Kuva: Reetta Arvila / Yle audio

Isä tottui sokeuteen reilussa vuodessa. Nyt se on niin arkipäivää, että koko asia meinaa unohtua tyystin.

– Joskus kun paukkaan pihalle niin olenkin sillä tavalla, että hetkinen… Kyllähän tässä ulkona pitääkin vähän katsella missäpäin on ja miten pitäisi kulkea.

Kuuntele Reetta Arvilan audiodokumentti “Kun isä sokeutui", joka valottaa millainen elämänmuutos yhtäkkinen sokeutuminen on näkönsä menettäneelle ja hänen läheisilleen.

  • Dokkarifestivaali! Areenassa! Jihaa!

    Yle Areena ylpeänä: Dokkarifestivaalin ohjelmisto!

    Lost Boys, Aalto, Self Portrait, Feels Good Man, Minding the Gap, Maddy The Model ja Chef Flynn plus muut rujonkauniit dokkarienskarit Yle Areenassa! Elämää yhteiskunnan laitamilta, kehopositiivisuutta, unelmien tekemistä todeksi, cheerleadereita, sammakkomeemejä, isoja suomalaisia vaikuttajia ja selviytymistarinoita. Haasta itsesi mukaan todellisten tarinoiden maailmaan. Areenassa dokumenttielokuvia sekä dokkareita ensiesityksinä 15.3.2021 alkaen. Puhetta riittää Ylen somessa, sekä tv-kanavilla. Dokkarisuosittelijoina Ina Mikkola, Susani Mahadura ja Sami Kieksi. Sekä Riku ja Tunna Docventuresista.

  • Ylisukupolvinen trauma voi yltää neljänteen polveen asti

    Monet meistä kantavat historiallisten traumojen jälkiä.

    Iso osa suomalaisista saattaa edelleen olla sotatraumojen vaikutusten alaisia viime vuosisadan sodista johtuen. Niistä ajoista kulkeutuneet traumat voivat nykyihmisessä ilmetä tunnistamattomissa muodoissa, kirjoittaa toimittaja Henna Salakari.