Menevätkö teoriat ruton leviämisestä uusiksi? Teeman historiadokumentti kertoo, kuinka rutto surmasi neljänneksen suurkaupungin asukkaista – ja kuinka Lontoo selvisi.
"Mielenkiintoinen teoria", vastaa erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston opettaja Ville Holmberg, kun pyydän häneltä kommenttia Teeman uudessa historiadokumentissa esitettyyn väitteeseen ruton leviämisestä. Dokumentti nimittäin väittää, että ruttobakteeria eivät levittäneetkään rotat ja niiden kirput, kuten tähän asti on yleisesti uskottu.
Rutto, historiallisista kulkutaudeista pahamaineisin ja pelätyin, on levinnyt maailmassa kolmena aaltona. Nykyään ajatellaan, että näistä toinen ruttopandemia kesti 1200-luvulta aina 1800-luvulle. Sama pandemia, jonka eräästä ilmentymästä muistuttaa Helsingin Vanhan kirkkopuiston laidalla seisova portti.
Vanhan pelätyn tuttavan paluu
Ruttobakteeri, Yersinia pestis, ei kadonnut mihinkään keskiajan mustan surman jälkeen. Eikä se päässyt unohtumaan.
1660-luvulla rutto oli surmannut tuhansittain ihmisiä Turkissa ja pian Alankomaissa. Lontoon vilkkaassa satamakaupungissa taudin saapumista tiedettiin odottaa. Se oli kenties vain ajan kysymys, vaikka sotaväki ja laivasto pantiin pitämään ankaraa karanteenia Thames-virran suulla.
Englannissa oli juuri koettu vallankumous ja raaka sisällissota. Monen ajatukset epäilemättä hakeutuivat viimeisten aikojen mietteisiin.
Keväällä 1665 se alkoi. Hyvin hitaasti. Ja sitten kiihtyen. Puolitoista vuotta myöhemmin oli haudattu satatuhatta ruton uhria.
Mutta mikä ruttoa levitti? Rottia on kauan syytetty. Tässä dokumentissa esitetään uusi teoria, joka haastaa vakiintuneen käsityksen.
Muun muassa Marseillessa tehtyjen tutkimusten mukaan ihmisen loiset, erityisesti vaatetäit ja ihmiskirput, pystyvät levittämään ruttoa. Ja niiden tartuttama bakteeri näyttäisi myös mallinnusten perusteella sopivan siihen, mitä historia kertoo taudin leviämisestä.
Lyhyesti sanoen: voi niitä, joilla ei ollut vaihtovaatekertaa. Tai jotka ostivat vainajalta ylimääräisiksi jääneet patjat ja lakanat.
Voisiko uudessa teoriassa olla perää? Ville Holmbergin mielestä se on ainakin hyvin perusteltu mahdollisuus. Sen suuntaisia tutkimuksia on julkaistu viime vuosina erittäin maineikkaissa alan lehdissä.
"Mutta varmaan vaikea asia todistaa näin paljon jälkikäteen."
1600-luvun ihmiset eivät olleet avuttomia ruton edessä
Niinpä: emme saa koskaan ehdottoman varmaa tietoa kolmen ja puolen vuosisadan takaisista tapahtumista. Mutta Lontoon suuren ruttoepidemian tarina kertoo myös siitä, miten vajavaisilla tiedoilla aikakauden ihmiset ovat kuitenkin pystyneet toimimaan rationaalisesti.
Vaikka sen ajan teoreettinen lääketiede on ollut kaukana hakoteillä, kokemusperäiset torjuntatoimet eivät suinkaan vaikuta nykysilmin katsoen naurettavilta. Esimerkiksi oivallus, että tauti leviää nimenomaan käytettyjen tekstiilien mukana, on ollut jopa hämmästyttävän osuva.
Kovakouraisia ja julmia otteet toki ovat olleet. Makaaberi punainen risti eristetyn sairastalon ovessa on hyytävä kauhukuva. Kokonaisia perhekuntia on tuomittu käytännössä kuolemaan.
Traagisena mutta vaikuttavana sivunäytöksenä dokumentissa kerrotaan myös pienen Eyamin kylän tarina – jopa sankaritarina. Hirmuinen vitsaus saapui Lontooseen, mutta sen leviäminen laajemmin koko valtakuntaan onnistuttiin ainakin jotakuinkin estämään. Vuoden 1666 jälkeen rutto ei enää palannut Isoon-Britanniaan laajassa mitassa.
Omanlaisensa karmiva sattuma on, että tätä historiadokumenttia kuvattiin aikana, jona Lontoossa ja maailmassa jyllää uuden vuosituhannen pandemia. Ruttobakteeri oli ihmiskunnan seuralaisena puolitoista vuosituhatta (ja on toki edelleen). Ja joskus sekin oli uusi tulokas tartuntatautien joukossa.
Dokumentti Lontoon suuri ruttoepidemia Teemalla tiistaisin 26.1. alkaen klo 21. Koko sarja Areenassa 20 kk ajan
