Hyppää pääsisältöön

Arpeggionen herkkä särinä sopii Schubertiin

Arpeggione on eräänlainen karkea, kitaran vireessä soitettava gamba, jonka hetki muotisoittimena oli niin lyhyt, että Franz Schubert vain juuri ja juuri ennätti ikuistaa sen kuuluisaan Arpeggione-sonaattiinsa. Nykyään teosta esitetään enimmäkseen sellolla, mutta kun Aapo Häkkinen hankki levytysseurakseen Alexander Rudinin, joka taitaa arpeggionen niksit, paljastuu että alkuperäissoittimessa on hyvät puolensa - jos on huonotkin.

Schubert: Arpeggione Sonata / Alexander Rudin & Aapo Häkkinen
Schubert: Arpeggione Sonata / Alexander Rudin & Aapo Häkkinen Uudet levyt

Kun arpeggione aloittaa sonaatin pääteeman herkästi säristen, kuulija joutuu välittömästi kalibroimaan korvansa. Romanttisten sellotulkintojen turpean tunnepönötyksen ja vahvojen värien tilalla on varovasti piirrettyjä, ohuita ja harmaasävyisiä säveliä ja kapea dynamiikka. Häkkinen tietysti reagoi arpeggionen ominaisuuksiin kilkuttelemalla fortepianolla pelkistetysti ja hiljaa. Tuloksena syntyy intiimiä, pidäteltyä musisointia, jossa romantiikan paksut tunnekerrostumat eivät peitä kuuluvista Schubertin sävelkielen herkkyyttä.

Kokemuksella on kääntöpuolensa. Arpeggionen kiinteät nauhat aiheuttavat intonaatiohaasteita, joita Rudin ei kokonaan saa ratkottua vibratolla ja vasemman käden paineella. Lisäksi on outoa, että tämä sellon ja kitaran sekasikiö kuulostaa lähinnä kansalaisopistossa rakennetulta gambalta jopa pizzicatoissa. Arpeggionen muutkaan soitto-ominaisuudet eivät taida rohkaista heittäytymään, ja alituinen pidättely alkaa tuntua sukkasillaan hissuttelulta.

Kun Schubertin toisessa pianotriossa Rudin tarttuu selloon ja mukaan liittyy viulisti Erich Höbarth, musisointi on vapautuneempaa mutta pysyy herkkänä ja pelkistettynä. Andante con moton minimalististen mutta intensiivisten säestyskuvioiden perusteella kolmikko selvästi ymmärtää, että Schubertin romantiikan ydin on lähempänä arpeggionen herkkää grafiikkaa kuin myöhemmän jousisoitinromantiikan paksuja öljyvärejä.

Franz Schubert: Arpeggione-sonaatti a-molli; Pianotrio nro 2 Es-duuri. - Erich Höbarth, viulu, Alexander Rudin, arpeggione ja sello, sekä Aapo Häkkinen, fortepiano. (Naxos, 8.573884)

Kuuntele Uudet levyt 4.2.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Stabat mater täynnä tunnetta

    Levyarvostelu

    Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater on yksi barokin tunnetuimpia kappaleita, nuorena kuolleen säveltäjän koskettava joutsenlaulu. Vuosien varrella olen kuullut Pergolesin Stabat materista alati koskettavampia levytyksiä, kun muusikot ovat yhä paremmin ymmärtäneet barokin intonaation, tyylin ja affektiivisuuden saloja, ja Ensemble Resonanzin uutuus menee taas kärkeen. Näin murheissaan ei äiti ole aiemmin seissyt poikansa ristin juurella.

  • Viulutähti Kopatchinskaja lumoaa lausujanakin

    Levyarvostelu

    Arnold Schönbergin melodraama Pierrot lunaire on hänen esitetyimpiä teoksiaan, mutta itse olen aina vierastanut sen vaatimaa puhelaulua. Ammattilaulajan esittämänä siihen kertyy hienoa äänenmuodostusta, joka on liian kaukana puheesta; näyttelijä puolestaan ei pysy musiikin kyydissä niin hyvin, että pystyisi reagoimaan musiikin tapahtumiin ja karaktääreihin. Uuden levyn perusteella ylivertainen ratkaisu tähän ongelmaan on viulistitähti Patricia Kopatchinskaja, jonka rohkeus, musikaalisuus ja taituruus takaavat parhaan Pierrot lunaire -elämyksen ikinä.

  • Kujeilevat kapriisit

    Levyarvostelu

    Paholaisen viuluniekka Niccolo Paganini omisti kuuluisat kaksikymmentäneljä kapriisiaan "agli artisti" eli taiteilijoille. Sittemmin niitä on kuitenkin käytetty lähinnä viulutekniikan hiomiseen ja mittaamiseen, mikä on rapauttanut niiden arvoa. Onneksi viulistit ovat nykyään alkaneet levyttää kapriiseja siinä vaiheessa, kun opinnoista ja kilpailuista on tarpeeksi aikaa - pirullisiin vaikeuksiin nimittäin kätkeytyy nokkelaa musiikkia, joka paljastaa paitsi taidot myös ominaisuudet taiteilijana. Niin käy myös Alina Ibragimovan kujeilevalla kapriisilevytyksellä.

  • Rohkea osallisuus kuuluu Valkeajoen harmonikka-Lindbergissä

    Levyarvostelu

    Kolmisen vuotta sitten kuulin konsertissa, kuinka Janne Valkeajoki soitti harmonikalle sovittamaansa Magnus Lindbergin musiikkia. Esityksen intensiteetti ja luontevuus tekivät vaikutuksen jo silloin, ja nyt Valkeajoen esikoislevyllä ne vielä korostuvat. Maamme paras nuori harmonikansoittaja ja kapellimestarinakin pätevä Janne Valkeajoki selvästi haluaa ja osaa soittaa Magnus Lindbergiä.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua