Hyppää pääsisältöön

Hannu Lintu: "Haffner-sinfonia on kuin pieni timantti"

kuvassa kapellimestari Hannu Lintu
kuvassa kapellimestari Hannu Lintu Radion sinfoniaorkesteri

Johdat tämän illan konsertin Constantinos Carydisin tilalla, joka joutui perumaan tulonsa matkustusrajoitusten vuoksi. Millaisena yleensä koet tilanteen, jossa hyppäät toisen kapellimestarin tilalle, kun ohjelma ei ole alun perin itse suunnittelemasi?

Illan konsertin ohjelma ei kenties ole minun näköiseni, mutta kappaleet silti mieluisat. Kun näitä peruutuskeikkoja silloin tällöin tulee tehtyä, niin yritän kyllä vaihtaa ohjelmaa, jos siinä on sisältöä, joka ei musiikillista persoonaani miellytä. Peruutustilanteessa ollaan yleensä varsin fleksiibeleja ohjelmiston suhteen, ja mitä lähempänä konserttia ollaan, sen ymmärtäväisemmin orkesterit suhtautuvat teosten vaihdoksiin. Tämänkertainen peruutus sentään ilmeni jo puolitoista viikkoa aikaisemmin. Voi olla, että itse olisin suunnitellut erilaisen ohjelman, mutta ei tässä mitään henkilökohtaisesti häiritsevääkään ole. 

Konsertin ohjelma on joka tapauksessa muuttunut alkuperäisestä niin moneen kertaan, että enää ei se kuuluisa erkkikään muista, millainen se alun alkaen oli. Ensimmäisessä kausisuunnitelmassa siinä piti olla jokin muu sinfoniakin. Kun koronan takia konserttien kestot ja kokoonpanot kutistuivat, teoksia lisättiin ja poistettiin ja jos tässä alun alkaen olikin jokin tietty punainen lanka, se on jo näissä käänteissä kadonnut. Sellaisessa tapauksessa suhtaudun konsertin teoksiin erillisinä, yksittäisinä kappaleina. Eli punaista lankaa ei ehkä juuri tästä ohjelmasta kannata hakea, mutta sen sijaan siinä on kyllä toisiaan täydentäviä kontrasteja.


Ohjelmistossasi on enemmän Haydnin ja Beethovenin kuin Mozartin sinfonioita. Mistä se johtuu?

Mitä enemmän sinfonioita jollakin säveltäjällä on, sitä todennäköisemmin kapellimestari on valinnut ne, joihin yksinomaan keskittyy. Itse johdan Mozartin sinfonioista neljää: tämän illan konsertissa kuultavaa Haffner-sinfoniaa nro 35, numeroa 36 ”Linziläinen”, numeroa 39 ja numeroa 41 ”Jupiter”. Tämä on ollut aivan tietoinen valinta, koska en voi kaikkia neljääkymmentäyhtä kuitenkaan johtaa. Samalla tavoin ohjelmistossani on puolisen tusinaa Haydnin sinfonioita (niitä tosin määrällisesti tulen johtaneeksi valitettavasti melko vähän, koska monien orkestereiden mielestä Haydn ei ole kovin myyvää ohjelmistoa). 

Beethovenin sinfonioita sen sijaan on kaiken kaikkiaan vain yhdeksän. Jokainen niistä on tyyliltään varsin yksilöllinen ja sisällöltään painava. Mozartin sinfonioista taas noin 25 ensimmäistä ovat galanttia tyyliä tai rokokoota. Ne eivät ole missään tapauksessa kapellimestarin johdettaviksi tarkoitettuja teoksia. Vasta 1780- ja 1790-lukujen taitteessa alkoi syntyä enemmän sellaista musiikillista materiaalia ja arkkitehtuuria, joka hyötyy kapellimestarin läsnäolosta. Myöskään varhaisia Haydnin sinfonioita ei ole sävelletty johdettaviksi, kun taas Beethovenin sinfonioiden kanssa on ilmiselvää, että vaikka ne ehkä joskus toimivatkin ilman kapellimestaria, kapellimestarin läsnäolosta on niissä selkeästi lisäarvoa.

Miksi juuri Mozartin 35. sinfonia kuuluu niihin, joita johdat säännöllisesti?

Olen aina arvostanut Haffner-sinfoniaa: se on kuin pieni timantti. Se on lyhyt mutta samalla hyvin dramaattinen, tavallaan melkein kuin alkusoitto. Syntytarinahan on sellainen, että Mozart sävelsi alun perin serenadin – ja nyt ei puhuta niin kutsutusta Haffner-serenadista, vaan siitä, joka häneltä tilattiin sen jälkeen samalle Haffnerin perheelle. Mozart itse ei ollut silloin enää Salzburgissa, mutta hänen isänsä välitti pyynnön uudesta serenadista. Mozartilla oli kiire, ja hän huitaisi häthätää kokoon moniosaisen serenadin ja unohti koko asian. Kun hänellä sitten myöhemmin Wienissä oli konsertti lähestymässä, hän pyysi serenadin isältään takaisin katsoakseen, olisiko siinä jotain käyttökelpoista. 

Mozartia odotti yllätys: näinkö hyvän teoksen hän olikin säveltänyt? Ensimmäisen osan arkkitehtoninen taidokkuus häikäisi hänet itsensäkin. (Serenadissa kyseinen osa ei tosin ollut ensimmäisenä, vaan sen aloitti marssi, jonka Mozart nyt jätti pois, samoin kuin toisen alkuperäisen serenadin menueteista.) Hän muokkasi tätä osaa toimenpiteellä, joka on hyvin harvinaista Mozartille: hän poisti ensimmäisestä osasta esittelyjakson kertauksen. Se on siis täysin yhtäjaksoisesti alusta loppuun soitettava wieniläisklassisen sinfonian osa, ilman kertauksia. 

Yleensä esittelyjakso kerrataan siksi, että siinä on kahta erilaista musiikillista materiaalia, eli pääteema ja sivuteema, ja kerrattaessa tämä kaksijakoinen ja yleensä toisiaan kontrastoiva materiaali syöpyy paremmin kuulijan mieleen. Mutta Haffner-sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole sivuteemaa. Tämä on sävellysajankohtaan nähden modernia ja siksi nerokasta. Luulen, että juuri tämän Mozart tajusi, kun hän sai käsiinsä Salzburgiin kadonneen serenadinsa partituurin; sen, miten kristallisoituneen kokonaisuuden hän oli tehnyt. Haffner-sinfonian Allegro on hyvin tiivis sinfonian osa, se kestää vain 4-5 minuuttia, ja koko sinfoniakin kestää alle 20 minuuttia. Teoksen kristallinkirkas kompaktius on vaikuttavaa. 

Minkälaista on Kahden serenadin myöhäinen Rautavaara?

Muistan nähneeni Kaksi serenadia Rautavaaran työpöydällä, kun kävin viimeisiä kertoja hänen luonaan; en sitä koskaan lukenut, mutta puhetta oli, että sellainen oli tekeillä. Ne ovat viimeiset nuotit, jotka hän kirjoitti. Jäihän häneltä myös kesken hänen viimeinen suurtyönsä, Lorca-aiheinen ooppera, joka sekin oli silloin valmisteilla työpöydällä. Kaksi serenadia on kuitenkin viimeinen teos, joka häneltä valmistui ja ilmestyi, vaikkakin postuumisti ja Kalevi Ahon täydentämänä. 

Serenadeissa on ilmiselvästi menneisyyden heijastus, jonnekin seitsemännen sinfonian tienoille 90-luvun loppuun. Teos on hänen viimeisen, romanttisen ja lavean tyylinsä joutsenlaulu. Voisi jopa ajatella, että jos viulun sijalla olisi lauluääni, lähestyttäisiin ajatusta Straussin Neljästä viimeisestä laulusta. Viulu on kuin kyyhkynen säestysmateriaalin yllä, ja musiikissa on Rautavaaralle tyypillistä jatkumoa. Melodiassa ei ole alkua eikä loppua, se tuntuu jatkuvan jatkumistaan, kunnes huomaa, että se onkin muuttunut joksikin toiseksi.

Béla Bartók ja Zoltán Kodályi olivat maanmiehiä, ystäviä ja kollegoja. Miten vertaisit heitä keskenään?

Meillä on sattumoisin ollut tässä mielenkiintoinen jatkumo: perättäisten konserttien ohjelmassa on ollut Ligetiä, Bartókia ja nyt Kodályita. Kaikkien teokset ovat perustuneet kansanmusiikkimateriaaliin. Joskus käy niin, että syntyy useiden konserttien kokonaisuus, joka valaisee tiettyä aspektia. 
Bartókin ja Kodályin välinen ero on hieman samanlainen kuin Sibeliuksen ja Klamin, vaikka kyse onkin vähän eriaikaisista säveltäjistä. Toisin kuin Bartók, Kodályi ei pyrkinyt modernisoimaan kansanmusiikkivaikutteita, vaikka ne muuttuvat hänen tuotantonsa kuluessa sinfonisiksi. 

Kodályi käsittelee kansanmusiikin elementtejä näistä kolmesta mainitusta säveltäjästä kaikkein eniten romanttisen orkesterin lähtökohdista. Ligetin Romanialainen konsertto on hyvin graafinen ja samalla uskollinen kansanmusiikkimateriaalille, kun taas Bartókin Divertimento todistaa jo hyvin sibeliaanisella tavalla sellaisesta ajattelusta, että pohjalla on kansanmusiikin essenssi, mutta lopputulos hyvinkin pitkälle jalostunutta 1900-luvun modernia musiikkia. Kodályin Tansseja Galántasta on taas romanttinen kansanmusiikkiteemoja käyttävä sinfoninen fantasia Nikolai Rimski-Korsakovin orkestraation hengessä.

Tansseja Galántasta -teoksessa on kapellimestarille kaikenlaisia pähkinöitä ratkaistavaksi, mutta koska materiaali on hyvin fleksiibeliä, se kestää monenlaisia ratkaisuja. Teos on minulle tuttu opiskeluajalta. Eri Klas käytti sitä opintomateriaalina usein, ja olin myös eräällä mestarikurssilla Sienassa, jossa sitä työstettiin paljon. Tunnen siis partituurin ennestään, vaikka en ole teosta koskaan konsertissa johtanut. Nyt kun olen partituuria tässä availlut, moni asia menneisyydestä palautuu mieleen.

haastattelu Lotta Emanuelsson

Suora lähetys Yle Areenassa, Yle Teemalla ja Yle Radio 1:ssä.

  • Koronarajoitukset aiheuttavat muutoksia RSO:n maaliskuun konserttiohjelmiin

    Ohjelmassa mm. Brahmsin klarinettikonsertto.

    Ennakkotiedoista poiketen RSO esittää konserteissaan 10.─24.3. pienten kokoonpanojen kamarimusiikkia orkesteriteosten sijaan. Ohjelmassa on kamarimusiikkikirjallisuuden suuria klassikoita, kuten Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvartetto sekä Johannes Brahmsin klarinettikvintetto.

  • Oona Koivukangas, sello

    Oonan konserttikappale on Dvořákin Rondo.

    Oona Koivukangas (s. 2003) aloitti sellonsoiton opiskelun 6-vuotiaana Länsi-Helsingin musiikkiopistossa ensin Marion Göbelin ja myöehmmin Tuomas Lehdon johdolla. Vuonna 2018 Oona jatkoi Lehdon ohjauksessa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa. Oona on myös Selloakatemian oppilas. Oona on osallistunut mm.

  • Venla Lahti, kontrabasso

    Venla esittää RSO:n kanssa Bottesinin kappaleen.

    Venla Lahti aloitti kontrabasson soiton vuonna 2009 Itä-Helsingin musiikkiopistossa. Siellä hän opiskeli pääosin Tarja Nybergin johdolla. Syksyllä 2017 Venla jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa, jossa hänen opettajanaan toimii Lasse Lagercrantz. Venla on esiintynyt paljon sekä solistina että kamarimusiikkikokoonpanoissa. Orkesterikokemusta Venlalle on kertynyt mm.

  • Ilona Turriago, trumpetti

    Ilona esittää Goedicken Konserttietydin.

    Ilona puhalsi trumpettiin ensi kerran 3-vuotiaana Lieksan Vaskiviikon lastenkonsertin soitinkokeilussa. Punaisen taskutrumpetin sointi viehätti, joten Ilona aloitti soittamisen 5-vuotiaana Aki Välimäen johdolla. 6-vuotiaana Ilona jatkoi opiskelua Tampereen konservatoriossa, jossa häntä ovat opettaneet Tapio Kilpinen ja Juha Untala, sekä viimeiset kaksi vuotta Aki Välimäki.