Hyppää pääsisältöön

Kasarihevin voimaballadeissa maailma räjähtää halusta, ja bändien pojat ovat jumalia – esseisti Maaria Ylikangas kuunteli lapsuutensa seksistiset suosikkibiisit löytääkseen itsensä

Sähkökitaristi soittaa kalliolla salamoiden iskiessä taivaalla.
Sähkökitaristi soittaa kalliolla salamoiden iskiessä taivaalla. Kuva: Antti Ollikainen / Yle KulttuuriCocktail,glam metal,rock

Glam metalin voimaballadit herättävät halun olla voimakas ja kaunis kuin tarujen titaanit. Musiikkivideoilla miesten vaatteet ja hiukset ovat seksikästä hörsöä ja ääniala yltää taivaaseen. Maailma on vallankumouksellista fantasiaa, mutta tyly tytöille. Miten voi rakastaa sellaista, joka tihkuu naisvihaa? Kriitikko Maaria Ylikangas kertoo esseessään, miksi on palannut jälleen kuuntelemaan lapsuutensa ihania heeroksia.

Ensin oli neljä vartaloa, yksi rummuissa. Ne ottivat tilan, sen, jossa yleensä seisoo valaistu poika kahareisin kitara kintuilla ja toinen koukkupolvin valmiina avaamaan suunsa. Sieltä nousee ihmeellinen ääni. Titaanit, taivaan ja maan kookkaat lapset, 1980-luvun lopulla.

Heidän nimensä olivat Jan, Janet, Roxy ja Pia. Ja heidän ensimmäinen laulunsa oli täynnä voimaa, koska sen minä katsoo totuutta silmiin. Näivettävä rakkaus - menköön!: I don’t wanna fall, i don’t wanna crawl.

Mitään erityistä ei tapahdu mutta tapahtuu kaikki.

Vixen oli yhdysvaltalainen glam metal -yhtye, jonka ensialbumi ilmestyi vuonna 1988. Ostin vinyylin Raahen Kirja&Kasetista joululahjarahoillani, koska olin nähnyt Edge of a broken heart -kappaleen videon.

Mitään erityistä ei tapahdu mutta tapahtuu kaikki. Koko elämäni kymmenenä vuotena en ollut nähnyt naishahmoja (paitsi Barbie-nukkeni) bändinä, kollektiivina, ottamassa käsiinsä samoja välineitä kuin pojat kaikilla videoilla.

I can see the picture very clear!, kuten he lauloivat.

Edge of a Broken Heart jättää sen paskiaisen. En kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Kappaleen nimikin tuntui vaikealta, kysyin isältä toistuvasti mikä on edge. Särkyneen sydämen tiesin, mutta että sen reunalla? Ei mitään järkeä. Aikuisminäni kääntää: sydänsurun partaalla. Siinä on järkeä mutta ei taikaa.

Kyse ensimmäisyydestä on sitä juuri minulle. Eihän unohtunut yhdysvaltalainen kasarinaisbändi ole missään ensimmäinen tai paras. Mutta se oli ainoa tuntemani siivu Sunset Stripiä tuulisen Sovionkadun varrella. Jonkin halun ensisäteen kosketus.

Voimaballadi on pakattua energiaa

Olen kuunnellut metallivoimaballadeja paneutuneesti, mutta en osaa niiden sanoituksia. Yleensä muistan vain niitä pätkiä, jotka menevät suoraan selkäytimeen.

Voimaballadi on eräs musiikkiteollisuuden joustavimpia tuotteita, usein se on se tuttu laulu, jonka melodia taustalla saa kääntämään radion kovemmalle. Se on voinut lähteä Dolly Partonin kynästä vuonna 1974 Whitney Houstonin äänihuulille vuonna 1992 (I Will Always Love You) yhtä hyvin kuin se on soinut kaupallisen kasarihevin sydänmelodiana.

Enemmän kuin semantiikkaa, voimaballadi on pakattua energiaa. Sen rakkaus on onnetonta, sydän muhjua, omat teot lähes yhtä hirveitä kuin rakastetun, ja yksinäisyys voittaa taas. Toisaalta vain yksinäisyys synnyttää sen syvämietteisen hetken tai valaistumisen, jota balladi on todistavinaan.

Voimaballadilla ei ole yhtä historiaa. Tavalliset määritelmät kertovat, että se on hidas populaarimusiikin kappale, jonka jännite ja volyymi kasvavat noin viisiminuuttisen kaaren aikana. Usein se käsittelee rakkautta. Joskus se kestää kolmisen minuuttia, eikä aiheenkaan tarvitse olla rakkaus. Voimaballadin juuret ovat motown-soulissa tai siellä täällä. Raskaamman rockin puolella se orasti 1970-luvulla. Kukoistuskauteensa 1980-luvulle se pukeutui edellisen vuosikymmenen glam rockin höyheniin, meikkeihin, ketjuihin ja vöihin.

Voimaballadin esitystapa lähestyy musikaalin tunneilmaisua. Solisti ottaa päällimmäisen ja sävykkäimmän äänikerroksen, hän kuiskaa, parkaisee ja vyöryy. Balladi on vain yksi rockalbumin raidoista, mutta se irtoaa taustastaan.

Sähkökitaroita rivissä.
Sähkökitaroita rivissä. KulttuuriCocktail,glam metal,sähkökitara

”Rock on kaikkein misogyynisintä ja aggressiivisinta musiikkia, mitä tätä nykyä kuunnellaan,” kirjoittivat Deborah Harding ja Emily Nett vuonna 1984 Atlantis-julkaisuun. He käsittelevät artikkelissaan sanoituksia ja levyjen kansikuvia vuodelta 1981. Aineisto osoittaa vastaansanomattomasti, miten nainen hahmottuu rockissa esineellistävän ja alistavan mieskatseen kautta: nainen autossa jalat levällään, naisen sääret punaisissa korkokengissä, alaston nainen kohtaa härän, kitara kiihottaa naista, häijynnäköinen naaraslintu, jolla on rinnat.

Harding ja Nett kuitenkin mieltävät kaiken seksiin liittyvän automaattisesti naista halventavana. Vaikka heidän aineistossaan ovat myös naisvetoiset bändit Blondie ja Heart, he eivät kuitenkaan tunnista naisten osallisuutta kehojen tai seksuaalisuuden esittämisessä.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin musiikkivideo mutkisti asioita. 1970-luvun glam rockin kameleonttimaista sukupuoliliikkumavaraa loivat David Bowie, Marc Bolan ja Suzi Quattro. Rockvideossa visuaalinen perintö jatkui ja muuntui metallimusiikin piirissä. Paitsi että jokin syvästi brittiläinen hupsuus ja queer muuttuivat amerikkalaiseksi suoraviivaisuudeksi, reaganilaiseksi näyttävyyden politiikaksi, estetiikka keskittyi raivaamaan mieheydelle lisää tilaa. Dude looks like a lady, luikautti Aerosmithkin suuressa hitissään (1987).

Musiikkivideoteollisuus teki populaarista leikistä kaupallisesti merkittävää fantasiaa. Palatsi mustia tekstuureja ja niittejä. Kaljaa ja myskiä. Himoa ja rakkautta.

Kun nuorukainen löytää tunteensa

Hard rockin asenne on yhtä aito kuin balladin syvä tunne. Erään podcastin heviäijät kertovat tosivitsinä, että bändin pojat havahtuivat pianon ääressä tuntemaan tunteita. Tarinassa aitouden pilaa levy-yhtiöiden ahneus: koska balladeista tuli hittejä, yhtiöt alkoivat vaatia niitä artisteilta. Lopputulos oli tietysti teennäinen. Löydän tarinan toistuvasti eri muodoissa. Missä vain voimaballadi mainitaan, on rockelämäntavan räydyttämä nuorukainen, jonka tosisisimmässä kiteytyy laulu. Usein mainitaan Poisonin Every Rose Has It’s Thorn (1988), jonka kerrotaan olleen naisten keskuudessa suosittu.

En tiedä, miksi siitä puhutaan voimaballadina, koska kappale humppaa menemään loppua kohti kovemmalla soivana kantriballadina. Sen minä kärvistelee kuin iskelmätähti, koska on ruusuissa piikkejäkin ja joskus ne pistävätkin.

Yhtäkkiä ymmärrän julisteet Suosikin välissä. Niissä hymyilevät Poisonin pojat vaaleissa rikkinäisissä farkuissa halusivat seinille. En tiennyt, mistä he olivat kuuluisia, he olivat pelkkä ripustusehdotus. Mutta ehkä bändi oli kuin Dingo Suomessa: jotain tyttökuuntelijoille, kenestäkään riippumatta. Ehkä Poison oli metallin poikabändi.

Jos voimaballadi olisi huonekalu, se olisi king size vesisänky.

Muitakin tarinoita on: mitä uskottavin kitaristi George Lynch (Dokken-bändistä) sanoo soittavansa balladeja vain rahasta. Hänen täytyy rakastaa rahaa niin intohimoisesti, että se ylittää maallisen tason ja nousee taivaalliselle, sillä hänen ja Steve Whitemanin (Kix-bändistä) tulkinta Scorpions-klassikosta Still Loving You (2008, alkuperäinen 1984), on loistava: se ei pura maanisen rakkauslaulun vainojännitettä, vaan säilyttää sen kuin täytetyn näädän lasikuvussa.

Love, only love, can bring down the wall someday. Kun saksalaisbändi laulaa muurista, sillä on merkitystä. Scorpionsin geopoliittinen ulottuvuus on kiehtova, koska rakkauslauluissa on samaa merkityksellistä jatkumoa kuin muurinmurtaja Wind of Changessa (1991). Kun Neuvostoliitto ja Berliinin muuri saatellaan voimaballadilla historiaan, kyyneleet nousevat silmiin kun tajuaa olevansa ennemmin osa suurempaa kuin pienempää.

Näistä kappaleista tuli poliittisen tunne-elämäni osia, sellaisen rakkauden muoto, joka kattaa ihmisoikeudet, vapaan liikkuvuuden ja ihmeellisen Euroopan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Mutta tarina kertoo jotain muuta: Tunteet, epäpoliittiset tunteet, ovat kärpäspaperia tytöille. Ja tytöt ovat polttoainetta rock’n’roll -elämäntavalle. We’re building a house of fire, baby!

Loiston ja vallan etsijät

Aitous showrockissa tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Vain halu kaikissa muodoissaan on aitoa, vain siihen teatraalisuus ei pure. Halua olla tuo, perustavalla tavalla metaforinen kuvio, jossa arkinen minä korvautuisi pöyheätukkaisella lycraan, denimiin ja nahkaan verhotulla, sifonkihuiveilla koristetulla eläinkuosiolennolla, joka kehrää samettia ja karjuu teräsvillaa.

Halu? Olla kevyt hikiharso Sebastian Bachin kasvoilla, kun hän laulaa I said I’d give my life for just one kiss! (I remember you, Skid Row, 1989). Eikä se halu pitkään Sebastianista piittaa, se kulkee siihen ihanaan hetkeen kun rakastaja tekee faustinkauppansa: sielu sinne tai tänne, niitä riittää.

I remember you valottaa Bachin kasvot samaan tapaan kuin Madonnan kasvot hehkuvat ristin valoa Like a Prayerilla (1989), Bach katsoo ylös, jumalainen koskettaa silmiä, poskipäitä, hiuksia. Taka-alalla pyörii newyorkilainen romanssi mustavalkokuvissa, ja valossa kylpee solisti, joka hallitsee videon jokaista sekuntia.

Tämä on voimaballadi. Love letters in the sand! Väri: haalistunut denim. Meikki: pelkkä kajal. Tunne: helvetillinen ikävä, kuin hakkaisi ruuvia sisään vasaralla. Kuin irrottaisi mutteria pihdeillä. Ja samalla se on liikaa, överi; jos voimaballadi olisi huonekalu, se olisi king size vesisänky.

Glam-saappaita rivissä.
Glam-saappaita rivissä. KulttuuriCocktail,glam metal,Kenkä

Penelope Spheerisin The Decline of Western Civilization: The Metal Years -dokumentissa (1988) joukko nuoria vakuuttaa tulevansa rockmuusikoiksi, yhtenä suuna, yhtenä ruumiina: pöyheät tukat, punatut huulet, pandansilmät, helysiä ranteista käsivarsiin. He jakavat halun olla tunnistettava, uniikki titaaniruumis: Bret Michaels (Poison), olla Paul Stanley (Kiss), olla Vince Neil tai Nikki Sixx (Mötley Crüe). He sanovat, että se on tulevaisuus, kaikki muut tulevaisuudet ovat mahdottomia. Eräs murjaisee, että vaihtoehtona on skid row (slummi). Se näyttää osuvalta vitsiltä vain takaviistosta, dokumentti ilmestyi vuotta ennen Skid Row’n hurjan menestynyttä esikoisalbumia. He ovat hauraita titaanimaskotteja, puolijumaliksi tälläytyneitä, heidät paljastaa lähes epätoivoinen halu olla tähtiä.

Tämä olento kehrää samettia ja karjuu teräsvillaa.

Los Angelesin rockskeneä kuvaava dokumentti keskittyy halun taustakohinaan. Se näyttää, miten kömpelö, typerä ja mahdoton unelma on. Jäbä toisensa perään vaikuttaa itsekkäältä kusipäältä, menestyi tai ei. Vanhan ja viisaan menestyjän rooli on langennut yläosattomissa loikoilevalle Paul Stanleylle, jonka kuvausrekvisiittana on muutama nainen. Samalla unelmaansa elävät nuorukaiset kertovat ylpeinä, että ”hoidot” ruokkivat heitä. Spheerisiä on syytetty sukkahousuhevin tappamisesta vain siksi, että hän näytti sen nurjan puolen.

Elokuvassa W.A.S.P:in kitaristi Chris Holmes lilluu ilmapatjalla uima-altaassa Tom of Finland -hevireleet yllään, kaataa viinaa pullosta enimmäkseen naamalleen (haluatko olla vodka Holmesin Chrisin poskilla?) ja saattaa haluta kuolla. Äiti Holmes tyttökullat-permanentissaan istuu kansituolilla altaan vierellä naama kireänä. Sitä et ainakaan halua, olla Holmesin äiti. Mutta juuri se sinusta tulee, koska poikalapsen typeryys on sietämätöntä. Se kaataa kirkasta silmiinsä!

Itsetuhoisuus lakkaa tarttumasta, kun se näyttää säälittävältä. Jos nuoresta Wertheristä olisi ollut vastaavaa filmimateriaalia kuin Holmesista, se olisi pelastanut ihmishenkiä 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä.

Voimaballadi on valtaballadi

Toimittaja-kirjailija, muusikko Jantso Jokelin muistutti musiikista kirjoittavia siitä, että musiikin kyky herättää tunteita ei ole sen kykyä selittää niitä. Hän kritisoi popesseen taipumusta veistellä maailmanselityksiä lempibändin sanoituksista.

Voimaballadi on tehty tunteita varten, mutta niissä ei ole mitään yksilöllistä. Rock on tunnelinko, tuottoisa mutta älytön.

Massakonserttien ja musiikkivideoiden 1980-luku ei ollut artesaanifiilisten nyrkkipaja, vaan ihanien nenän kautta imaistavien, yhdenmukaisten ja roskiin heitettävien tunteiden liukuhihna. Lataus syntyy, häviää ja on mekaanisesti toistettavissa. Tuttu kappale tuo aina uudestaan tutun tunteen. Kun kuulen Heartin Alonen (1987), tunnen myös tekstarin pitkän matkan pimeään hiljaisuuteen kohti ihastusta, joka ei vastaa, ei vastaa, eikä vastaa ja kello syö aikaa ja happea.

Se ei ole pelkkä abstrakti tunne vaan se osoittaa joka kerta, että tunteeseen tarvitaan ruumis. Se on häivettä: halu rakkauteen, seksiin, halu glamouriin ja kaiken sähkön keskelle ovat samaa. Halu tulla kaikkien näkemäksi rakastetun silmin, läpeensä narsistinen ja liioiteltu halu.

Mötley Crüen Home Sweet Home (1985) on todennäköisesti yksi 1980-luvun katsotuimpia musiikkivideoita. Jossain vaiheessa Music Televisionin toivotuissa ei paljoa muuta näkynytkään, ja kanava teki Crüe-säännön rajoittaakseen saman videon toistamista kohtuuttoman pitkään.

Niittivöitä rivissä.
Niittivöitä rivissä. KulttuuriCocktail,glam metal,Niittivyö

Kappale kertoo bändin väsymyksestä kiertue-elämään, mutta visuaalinen tarina on jotain muuta: keikat, joiden vuoksi kierretään, ovat maskuliinisen energian voittokulkua. Joku paljastaa rintansa yleisössä. Leikkaus: rumpalin ällistyneet kasvot. Videon perusteella on äärimmäisen vaikea tajuta, miksi ihmeessä bändin pojat muka tahtoisivat pois kiertueelta.

Feminiinisinä pidetyt eleet, kuten koristeet, meikit ja pehmeät laulut, eivät vie maskuliinisuutta mihinkään, vaan tekevät siitä entistä haluttavampaa. Showpainija Rick Flair sanoi sen, minkä kuka tahansa glamhevari olisi voinut sanoa: ”kaikki naiset haluavat minua ja kaikki miehet haluavat olla minä”. Juuri siitä on kyse: glam metal perinteisen mieheyden lookia muuttavana ja todella suosittuna musiikin genrenä lavensi liikkumavaraa juuri sopivasti.

Glam metal on maskuliinisen kaikkivoipaisuuden huipentuma. Se ottaa haltuun kaikki tekstuurit ja äänialat. Sama vire laulaa Jokelinin esseessä: sex & drums & rock’n’roll kiinnostaa enemmän kuin kynäniskojen älyväsäilyt munapäiden lyriikoista.

Voima ja valta ovat sama sana englanniksi. Power ballad merkitsee paitsi vilpitöntä, “poikamaista” energiapurkausta, sähkövoimaa. Akustinen kappale ei voi olla voimaballadi, siinä pitää olla sähköä. Muuten ei ole valtaakaan.

Mitä valtaa haluat? Haluatko olla sähköä vai käyttää sitä?

Metalli on vallankumousta

Lavasäteily tarttuu maskuliiniin kajariensa sykkeessä. Hän selittää minulle kaiken jo tietämäni nopeammin kuin ehdin sanoa ”tiedän”, ”tunnen”, ”olen kuullut”. Hän on tullut elämääni jo monesti ja lähtenyt melkein yhtä usein. Hän haluaa niin kovasti jakaa maailmansa, kerrankin hänellä on joku, joka kuuntelee. Hänkin on pelkästään kuunnellut, ihan kaiken hän on kuunnellut huoneessaan, kun neula lukee PVC-kiekon uraa tai punainen silmä laserdiscin pintaa. Minä olen sen huoneen haave: fanityttö, jolle opettaa oikea musiikki. Se tapahtuu tiedon, juuri tiedon, avulla, vaikka oikean musiikin tunnistaa vain tuntemalla.

Minä haluan hänen valtansa, vaikka se tuntuu likaiselta. Haluan sen itsevarmuuden, jolla juuri se musiikki, johon olen sitoutunut toiston tasolla, muuttuisi niin parhaaksi musiikiksi, että sitä voisi hieroa toisen naamaan. Silti tiedän, etten saa valtaa niin, vaan tulemalla joksikin, tulemalla suuremmaksi voimaksi. Syömällä taivaan ja maan.

Glam metal on maskuliinisen kaikkivoipaisuuden huipentuma.

Mytologian titaani Kronos kuohitsi isänsä noustakseen valtaan ja söi sitten lapsensa, koska tiesi jonkun heistä kukistavan hänet. Kronos halusi olla enemmän kuin alku ja loppu – olla ne yhteensä. En tiedä, voiko enempää haluta, Kronoksen vallanhalu on mestarillista. Nyt, kertoo ikuinen myytti, hän kärsii raivotarten kidutusta. Raivottaret syntyivät niistä veripisaroista, jotka isä-Uranos vuodatti kastraation yhteydessä. Kaikki syntyi patriarkaatin kumoamisesta ja uuden perustamisesta. Kronos on toiminut varoittavana esimerkkinä vallankumouksissa, mieleenpainuvimmin Francisco di Goyan maalauksessa.

Kyse on juuri siitä myytistä, jota Hesiodos kirjasi Jumalten synnyssä (700–500 eaa). Se on kuva maskuliinisen vallan periytymisestä. Jos se kuvitetaan 1980-luvulla: varhaisteini-ikäinen poika uhmaa isän auktoriteettia sähkökitaralla ja heittää groteskisti raivoavan patriarkan ulos ikkunasta. Poika muuttuu kaikkia muita korkeammaksi Dee Snideriksi, jolla on pöyheä tukka ja räikeä meikki. Slapstick-henkinen vallankumous jatkuu rallin loppuun asti. Twisted Sisterin We’re not gonna take it (1984) on rajoja rikkovan riekunnan ykköshymni, tuttu Donald Trumpin kannatustilaisuuksista vuodelta 2015. Seuraavana vuonna Snider pyysi Trumpia lopettamaan kappaleen käytön, koska ei pitänyt kampanjan ilmeisestä rasismista.

Glam-saappaita rivissä.
Glam-saappaita rivissä. KulttuuriCocktail,glam metal,Kenkä

Metalli on vallankumousten eräs muoto. Se leikkii muutoksilla stabiilissa maailmassa. Koska se on fantasiaa, vallankumouksia voi ehdottaa. Mutta jos katsoo liian tarkkaan, alkaa nähdä sen sydämen laidan, jolta putoaa alas. Ettei ole koskaan sellaista bändiä, jossa voisi olla poikana. Ei ole sitä vallankumousta, jossa voisi olla muuta kuin yleisö tai palkinto.

“Älä ota kaikkea niin raskaasti. Miehet haluavat mitä haluavat. Joskus he tuovat halunsa selkeästi esiin musiikissaan, jonka mukana ei voi olla laulamatta”, kirjoittaa Roxane Gay teoksessaan Bad Feminist. Tietysti Gay puhuu ironian kaikilla sävyillä, koska raskaastihan sitä juuri ottaa.

Metallimusiikin seksismi on ollut tutkimukselle jo pitkään ongelma. Varhaisemmat naistutkijat ovat joko lakaisseet sen maton alle tai turvautuneet selitysmalleihin, jotka ovat jo syntyessään vanhentuneita. Heavy metal -tutkijat Amanda DiGioia ja Lyndsay Helfrich nostavat esiin kipeän aiheen: suoranainen naisviha musiikista, fanikulttuurista tai tutkimuksesta ei ole vieläkään kadonnut. Siitä on kuitenkin alettu puhua. On selvää, että skenestä nousee vielä #metoo-tapauksia, muusikko Marilyn Mansoniin liittyvien syytösten vanavedessä. Tunnetulta sarjamurhaajalta nimensä ottaneen artistin kipuun, kauhuun ja kuolemaan liittyvät julkiset eleet eivät väitteiden mukaan olleet vain brändityötä, vaan taustalla on aivan todellista naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Sukupuoli alkaa tulla näkyväksi bändien ja fanien muodostamassa sosiaalisessa todellisuudessa. Naisten esilläolo ja tekijyys alkaa problematisoitua, vaikka samaan aikaan Tarja Turunen ja Floor Jansen nähdään kliseisesti tulkitsijoina Tuomas Holopaisen johtamassa Nightwishissä. Vixenin ura on ollut katkonainen ja riitainen, joku Doro Pesch taas on säteilevä poikkeus – pitkän soolouran tehnyt naispuolinen heavyartisti, ja myös lauluntekijä.

Psykologian tutkija Sonia Vasan selvitti, miten teksasilaiset naisfanit ”neuvottelevat” death metalin kaltaisen seksistisen genren kanssa. Kiinnostavaa on, että naiset päätyivät skeneen, koska death metal on heille psykologisesti arvokasta ja lohdullista, ja se saattaa antaa tilan yhteiskunnan normien ulkopuolella. Yhdenlainen riippumattomuus on toisenlainen kahle: he eivät ole tyytyväisiä siihen asemaan, jonka skene heille antaa tyttöystävänä, huorana tai äitinä. Silti he, kuin yhteisestä sopimuksesta, alistuvat siihen. Näin se, mitä he rakastavat, säilyy muuttumattomana. Rakkauden hinta, tavallaan.

Metallimusiikin hegemonia on valkoinen ja maskuliininen – siitä ei pääse mihinkään. Kuitenkin tavat käyttää musiikkia, sosiaaliset ja yksityiset käytännöt, jotka siihen liittyvät, eivät ole näin selvästi palautettavissa yksinkertaisiin merkitseviin tekijöihin. Ihmiset tekevät suositulla musiikilla tismalleen mitä tahtovat. Vaikka rakenteelliset tekijät tai kliseet pysyvät juuri niin toisteisina ja ongelmallisina kuin ovat, energia, sanat ja sävel tekevät omaa työtään jokaisen niitä sisälleen imevän ruumiissa.

Niittivöitä rivissä.
Niittivöitä rivissä. KulttuuriCocktail,glam metal,Niittivyö

Suosittu musiikki on ihanaa, se voi olla mitä tahansa. Oli noloa tykätä Alice Cooperista ja Europesta ja Vixenistä. Unohdin vinyylini isän hyllyihin beatlesien, uriahheepien ja jethrotullien väliin, unohdin ensimmäiset vartalot. Hylkäsin sen, mikä ei käynyt älylliseksi muuttuvaan maailmankuvaani. Elin ja luin ne popesseet, joissa Pulp, Cure ja Smiths merkitsevät koko maailmankaikkeuden tekstuuria. Olisin voinut kirjoittaa samoin, leikkiä sitä leikkiä jossa Kate Bushin tai Sueden esittämät sanat luovat merkitysavaruuden, jossa minulla olisi muka jotain tekemistä.

Sillä aikaa teknologia, julkisuus, musiikin jakelu – kaikki on muuttunut. Tavoitan lähes kaiken musiikki-äppilläni, ja se kertoo minulle käyttäytymiseni perusteella siitä, mitä voisin seuraavaksi tavoittaa. Siitä on tullut musiikkiselittäjäni. En enää tiedä, mitä on hyvin suosittu musiikki, vaan elän suosimani musiikin kuplassa.

Mutta näin titaanit. Se oli ilmestys: varjot muuttuvat valaistuiksi vartaloiksi, aineeton aineeksi. Minulle musiikki ei ole kynäilyä, vaan toimintaa, eikä seksiäkään, vaan toimintaa. Se on liikkumista mahdollisimman mielikuvituksellisessa kuminauhaversumissa, jossa kaksi puolta ovat yksi kuin Möbiuksen nauhassa.

Titaanit ovat onnettomia. Heidän sydämensä murenevat reunoista ja halkeavat keskeltä ja siitä he laulavat tilavilla äänillään.

Rakkaus tappaa, paitsi hyvinvointiballadissa

Tunnistan hänet Spheerisin dokumentista. Tummatukkainen eläväsilmäinen on rumpali Roxy Petrucci Vixenistä, ja siellä ovat muutkin, haluamassa sitä samaa, mitä kaikki bändien pojat. Kolme vuotta myöhemmin he julkaisevat toisen levynsä, joka jää sillä erää viimeiseksi.

I got target in my back for a cupid dressed in black.

Erään tarinan mukaan jotkut rakastuvat siihen, joka käyttää heitä hyväkseen. Vixen hyödyntää tuota kertomusta. Love is a killer (1990) liikkuu kuitenkin askeleen kauemmas. Itse rakkaus tappaa, se vetää patjan pois hyppäävän alta ja jättää kitumaan.

Ehkä tosiaan on Judas Priestin Rob Halfordin kautta kulkeutunut sattuma, että musta nahka ja niitit, S/M-kuvakieli, löysi metallilavoille ja jäi sinne. PVC:n, ketjujen ja niittivöiden takana on kokonainen halun kaanon: kärsimyksen jännitteisyys, kivun kiinnostavuus, lapsilta kielletyn viehätys. Alice Cooperin menestyslevy Trash (1989) rakentaa kinkyn pienoismaailman näistä palasista. Vaikka rakkaus on myrkkyä, bed of nails, todellinen helvetti on olla ilman. Hell is living without you, hän laulaa.

Balladi on läpeensä perverssi, juuri näin. Se tuhlaa, kohtuuttomasti, tunteita. Valoa. Hiuksia. Se on päihteet, väkivalta ja raiteiltaan suistunut tunne-elämä, jota balladi vaalii sointu soinnulta.

Silti: myrkkyä lykätessään voimaballadi luo kuvajaisen paratiisista, joka on rakkaus halki Salomonin laulujen, läpi trubaduuriperinteen. On jotain täydellisen kaunista, on jotain kauneinta, ja se on jumalallista ihmisten välillä. Ja sillä on hetkensä, Teslan Love Songin (1989) intro, joka vakuuttaa samaa kuin koko laulu: love will find a way.

Laulu rakkaudelle on loputon työ, kirjureista kiertäviin laulajiin ja siihen uutteraan liukuhihnaan, joka tuuppii vanhat ja uudet suoratoistopalveluun.

Sähkökitaroita rivissä.
Sähkökitaroita rivissä. KulttuuriCocktail,glam metal,sähkökitara

Voimaballadien joukossa Europen Superstitious (1988) on hellyttävä poikkeus. Right to the end, girl, we’re gonna walk on, walk on through!!!!!

Se puhuttelee tyttöä fantastisessa voimaballadimaassa, jossa linnat ovat synkkiä ja valo sinistä. Aavemaisilla käytävillä liikkuu olentoja, jotka ovat ilmeisen vastakkaista sukupuolta laulun esittäjän kanssa. Sulje silmäsi ja ajattele äitiballadi Total Eclipse of the Heartin (1983) videon tanssijoita. Linnassa. Superstitiousin tyttö ei ole mikään päämäärätön haamu tai nainen ”vapauttamisen” tarpeessa. Keep on walking that road and I’ll follow, häntä puhutellaan. Tyttö selvästi tietää mitä tekee.

Minä halusin olla se tyttö, joka menee miten tahtoo, enkä se, joka istuu uima-altaan reunalla ja miettii, miten parhaiten sietää Holmesin Chrisin viinalla huuhdottuja silmämunia. Enkä aina mennyt miten tahdoin.

Voimaballadit ovat rakkauden ekonomian ytimessä. Niissä lauletaan paljon hinnasta. Se täytyy maksaa, laulaa Bad English Price of Lovessa (1989). Tosin laulun minä lähettää laskun suhteen toisen osapuolen osoitteeseen ja kirjaa oman tilinumeronsa maksun saajan paikalle. Ihan kuin ne dokumentin pojat, jotka odottavat hoivaan, seksiin ja statukseen liittyvää palvelua väliaikaisina pitämiltään kumppaneilta, ja rakkaus syntyy tästä maksuvalmiudesta.

Hinta on silti absoluuttinen. Twisted Sisterin elämänviisaus tiivistyy tyylikkääseen voimaballadiin The Price (1984). Kappale vaikuttaa sanovan, että unelma on aivan käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan. Kuvitelma unelman täyttymisestä, palkinnosta, maksetaan omalla elämällä, ja maksaminen jatkuu kunnes valuutta loppuu. Eli mitään palkintoa ei ole; titaanien kuolevaisuus on musertavaa.

Only a fool believes
It’s better to have loved and lost
Than never to have loved at all

Vixenin Love is a Killer moittii runoilija Alfred Tennysonin tunnettua säeparia (“ ‘Tis better to have loved and lost / Than never to have loved at all”, In Memoriam A.H.H., 1850) hölmön uskoksi. Onko tosiaan parempi rakastaa ja menettää kuin koskaan olla rakastamatta? Tosin Tennysonin rakkauden kohde on 22-vuotiaana aivoverenvuotoon kuollut ystävä, ei typerän parisuhteen toinen osapuoli.

Minä halusin olla se tyttö, joka menee miten tahtoo.

Aloin kuunnella voimaballadeja, jälleen, erotessani noin 16-vuotisesta parisuhteesta. Sydänsurut oli surtu jo kauan sitten, sen sijaan edessä oli työmaa: Kuka, missä ja miten olen? Miten kaikki järjestyy?

Voimaballadeissa vetoaa tila. Kappaleiden musiikillinen intensiteetti ja ilmavuus lupaavat maat ja valtakunnat, palatsit ja neonvalokyltit. Epämääräiset sanoitukset, joissa rakkaudesta tehdään monumentti vain jotta voidaan kiivetä sen huipulle ja hypätä alas ja huutaa ihmismurskana maasta, ovat juuri sopiva näyttämö vapaudenriemulle ahdistuksen ja uupumuksen välissä. Kun omiin tunteisiinsa ei voi sitoutua, voi sitoutua tunteita esittäviin asioihin.

Annoin kappaleiden luoda tunteita tyhjästä. En tuolloin oikeastaan muistanut, että olin kuunnellut näitä kappaleita jo kauan sitten. Balladeja kuunteleva tyttö ei ole alkuperäisempi versio minusta, hän ei ole joku, johon voin palata. En muistanut mitä hän kuunteli, en vieläkään muista mitä hän ajatteli. Mutta taisimme molemmat olla tilanteessa, jossa kaikki merkityksellinen löytää uuden järjestyksen, ja se uusi kaipaa virtaa, valoa ja jumalalliset korkeudet.

Maaria Ylikangas

Kirjoittajan valitsemat 15 voimaballadia:

"Voimaballadeista on tehty paljon parhaat-listauksia. Tämä valikoima keskittyy glam ja heavy metal -balladeihin, ja kokoavana ajatuksena oli paremminkin monipuolinen kokonaisuus kuin TOP-listaus. Laulujen teemat risteilevät rakkaudentuskan ja omanarvontunteen välillä."

Keskiviikkona 10.2. Kulttuuricocktail Live -ohjelmassa keskustellaan siitä, millaiseen elämään rakkauslaulut ohjaavat. Yle TV1 klo 20–20.30 ja jatkot Yle Areenassa klo 20.30–21.00.

Kommentit