Hyppää pääsisältöön

Onko mitään järkeä opetella pianonsoittoa aikuisena?

pienet kädet soittaa isoa pianoa
pienet kädet soittaa isoa pianoa Kuva: Mikko Lehtola / Yle piano,kädet

Kun aikuisena aloittaa uuden taidon opettelun, tässä tapauksessa pianonsoiton, niin vastassa on muutamakin asenneongelma: 1. vanha koira ei opi uusia temppuja ja 2. meidän suku ei ole musikaalista sakkia. Vaan onko näille uskomuksille mitään katetta?

Lapsena ihailin ja salaa kadehdinkin niitä, jotka kävivät soittotunneilla ja osasivat soittaa, vaikkapa viulua tai pianoa. Soittotaito oli jotakin lähes yliluonnollista: se kuului harvoille ja valituille, musikaalisille ihmisille.

Me epämusikaaliset kuuntelimme, vähän niin kuin kielitaidottomat vierasta kieltä, emme tienneet tuon taivaallista musiikin finesseistä, sävellajeista, oktaaveista tai intervalleista.

Kotonani ei ollut mitään soittimia, eikä kukaan harrastanut musiikkia. Radiosta toki kuunneltiin sävelradiota ja muita musiikkiohjelmia. Automatkoilla lauloimme koko perheen voimin, iloisesti nuotin vierestä.

Äidilläni oli vahva käsitys, että hän ei ollut musikaalinen. Hänen kouluaikojensa laulunopettaja ei kursaillut palautteen antamisessa: jos laulaa “ammuvainaan äänellä”, on parempi jättää laulamiset niille, jotka sen osaavat. Ja jos vanhemmat eivät ole musikaalisia, niin miten sitten olisivat lapsetkaan: meidän sukumme ei ole musikaalista sakkia.

Musiikkikasvatuksesta väitöskirjaa tekevä Minja Koskela tunnistaa äitini ajattelutavan. Musikaalisuutta on pitkään pidetty myötäsyntyisenä ominaisuutena: ihminen joko on musikaalinen tai sitten ei ja sillä hyvä.

– Kyseenalaistaisin koko musikaalisuuden käsityksen. Toki taipumuksissa voi olla eroa, mutta ne eivät saisi olla kynnyskysymys. Vaikka olisi lahjoja, niin muusikkona kehittymiseen ja menestymiseen tarvitaan harjoittelua, satoja, tuhansia tunteja.

Musiikkiluokille hakeutuminen on osa hyvin toimeen tulevien perheiden koulushoppailua.

Varsinkin ennen opettajat saattoivat olla varsin julmia arvioissaan. Moni muistaa lapsuudessa saadun tyrmäävän palautteen tai traumaattisen laulukokeen vuosikymmeniä.

– Musiikinopetus on onneksi paljon kehittynyt ja muuttunut, eikä kouluissa toivottavasti enää järjestetä samanlaisia laulukokeita kuin menneillä vuosikymmenillä. Tekemisen painopisteen tulisi olla omistautumisessa, tekemisen ilossa ja yrittämisessä eikä testaamisessa, sanoo Koskela.

Myös kotitausta vaikuttaa. Ennen musiikki oli “parempien perheiden” harrastus jo siksi, että soittimet olivat kalliita. Vaikka moni asia on muuttunut, niin Koskelan mielestä musiikin harrastaminen on edelleenkin jossain määrin luokkakysymys.

Musiikkiluokille hakeutuminen on osa hyvin toimeen tulevien perheiden koulushoppailua. Erityisluokille voi periaatteessa hakea kuka tahansa, mutta kaikilla vanhemmilla ei ole samalla tavalla aikaa tai voimia paneutua lapsensa kouluvalintoihin tai harrastamiseen.

– Se, että lapsi harrastaa musiikkia, vaatii vanhemmilta paitsi taloudellista panosta, niin myös intensiivistä osallistumista, esimerkiksi kuskausta, harjoittelun valvomista, kannustusta ja välineitä. Meillä on tuudittauduttu siihen, että koska on vapaaoppilaspaikkoja ja lainainstrumentteja, niin kyse ei ole rahasta. Rahan puutteen lisäksi voi olla sosiaalisia esteitä, jotka estävät musiikin harrastamisen.

Aapinen apuna

Koulussa soitin monen muun 1970-luvun koululaisen tavoin nokkahuilua. Ostakaa makkaraa 40 oppilaan voimin soitettuna ei välttämättä ole niitä musiikkielämyksiä, jotka haluaisin kokea uudelleen – tai jotka olisivat innostaneet musiikin pariin laajemminkin.

Pari vuotta sitten muutin asuntoon, jossa oli puolisoni omistama piano. Vanhasta muistista suhtauduin siihen pelonsekaisella kunnioituksella. Piano oli silmissäni kuin monimutkainen sähkölaite, johon on oikeus koskea vain niillä, joilla on siihen vaadittava osaaminen ja jonkinlainen lupakirja.

Joskus saatoin ohimennessäni painella koskettimia ja tapailla Ukko Noaa tai Tuiki tuiki tähtöstä.

Vähitellen – kun kotona ei ollut ketään muita – uskaltauduin istumaan pianotuolille. Selailin pianon päältä löytyneitä Toivelaulukirjoja, joissa oli monia tuttuja lauluja. Vaikka en soittaa osannutkaan, niin muistan ulkoa lukemattomia laulujen sanoja, vanhoista valsseista maakuntalauluihin ja virsistä ikivihreisiin iskelmiin.

Pianon päällä oli myös Michael Aaronin Pianoaapinen (“tarkoitettu 5-8-vuotiaille”). Aloin opetella nuotteja, ja selvittää itselleni, miten ne sijaitsivat pianon koskettimilla.

Kömpelösti ja hitaasti harjoittelin c-duuriasteikkoa, c, d, e, f, g, a, h, c. (Miksi ihmeessä nuotit on nimetty noin epäloogisesti? Miksei vain a, b, c, d, e, f, g? Tai numeroin, yhdestä seitsemään?)

Käden, silmän ja pääkopan koordinaatio toimi surkeasti. Oli katsottava joko nuotteja tai käsiä, ei missään tapauksessa molempia yhtaikaa. Nuotti odotti toistaan pitkään eikä soitto kuulostanut soitolta. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa.

Miksi juuri musiikki, soittaminen tai laulaminen, on niin herkkä asia?

Vasemman käden mukaan ottaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta. Nuottien ja oikean käden lisäksi pitäisi vielä vahtia vasentakin ja etsiä sen sormille paikat – jotka eivät noudatakaan samaa logiikka kuin melodiaa soittavan oikean käden nuotit.

Oma osaamattomuus hävetti, vaikka häpeään ei ollut mitään syytä. Minähän vasta aloittelin, miten tämä muka poikkesi esimerkiksi vieraan kielen alkeiden opettelusta? Miksi juuri musiikki, soittaminen tai laulaminen, on niin herkkä asia?

Minja Koskelan mukaan musiikki on alue, jossa ollaan vahvasti minuuden äärellä ja jolla rakennetaan identiteettiä.

– Musiikissa instrumenttina on oma kehosi ja äänesi. Niitä on vaikea irrottaa omasta minuudesta, tunteista ja persoonallisuudesta. Musiikissa liikutaan hyvin henkilökohtaisilla ja herkillä alueilla.

Soittaessaan tai laulaessaan moni tuntee olevansa hyvin altis ja haavoittuvainen. Jos muistoissa vielä kummittelee vuosien takaiset vanhempien tai opettajien arvostelevat kommentit, niin kynnys laulaa tai soittaa on vielä korkeampi. Epäonnistuminen pelottaa ja onnistumisesta tulee pakko.

Turhautumista ja ahaa-elämyksiä

Vähitellen aloin edistyä. Joka ikisen nuotin kohdalla ei tarvinnut enää miettiä, mistä kohtaa koskettimia sitä piti etsiä. Kaivoin esiin vanhoja musiikinkirjoja ja etsin apua netistä. Etsin helpoimpia kappaleita ja soitin melodiaa oikealla kädellä. (Helpoimmat kappaleet olivat niitä, joissa ei nuottirivien alussa ollut häshtägejä tai b-kirjaimia.)

Oppimisen edetessä turhautuminen, oppimisen ilo ja kiukku vaihtelivat. Miksei pelkkä nuotin paikka viivastolla kertonutkaan, mistä se soitetaan? Miksi pianossa ei voisi olla yksinkertaisesti mustia ja valkoisia koskettimia vuorotellen? Ei tästä tule mitään. Pitäkää tunkkinne – ja pianonne!

Ajoittaisesta turhautumisesta huolimatta huomasin, että pianon pimputtelu – siitä nimenomaan oli minun kohdallani kysymys – oli varsin rentouttavaa. Kun keskityin soittamiseen, en murehtinut muita asioita.Tunsin iloa siitä, että olin löytänyt elämääni uuden asian, johon perehtyminen tuntui suorastaan seikkailulta.

Toivelauluja tapaillessani koin myös ahaa-elämyksiä, kun nimeltään vieras kappale olikin säveleltään tuttu. Kukkaset toukokuun olikin ikivihreä Greensleeves ja Yön väistyessä Topi Sorsakosken vanha hitti.

Kun keskityin soittamiseen, en murehtinut muita asioita.

Omaehtoinen epäsäännöllinen pianotuntini venyi helposti kahdeksi – vaikka niskan takana ei ollutkaan vaativaa soitonopettajaa patistamassa.

Muistin kavereiden kertomukset soittotunneista, joille oli pakko mennä, huvitti tai ei, ja tarinat lannistavista soitonopettajista, joiden takia harrastus oli loppunut kuin seinään heti kun se oli mahdollista eli kun vanhemmat antoivat luvan.

Minä olin aloittanut soittoharrastuksen vapaaehtoisesti, sain harjoitella mitä halusin ja milloin halusin.

Ja jos soitonopettelu on lapsille ja heidän kaikenlaiselle kehitykselleen hyväksi, niin miten hyödyllistä se onkaan aikuiselle, jonka neurologiset, motoriset ja kognitiiviset kyvyt ovat ennemminkin rapistumaan päin?

Uuden asian opettelu muovaa myös aikuisen aivoja

Tutkimusjohtaja Mari Tervaniemi Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta on tutkinut musiikin vaikutusta lasten aivojen kehitykseen. Musiikkia harrastavien lasten kuuloalueet, motoriset alueet, kielelliset taidot ja tarkkaavaisuus kehittyvät tavallista voimakkaammin. Muutokset johtuvat kuitenkin nimenomaan harjoittelusta, eivät lähtökohtaisista eroista.

Aikuisena aloitetun musiikinharrastuksen vaikutuksia aivoihin on tutkittu vähemmän, yksinkertaisesti siksi, että vasta-alkajuutta on vaikea määrittää.

Koska mikä tahansa oppiminen näkyy eri aivoalueiden laajentumisena ja niiden yhteyksien vahvistumisena, niin vertailukohtaa voi kuitenkin hakea muista uusien taitojen oppimista selvittäneistä tutkimuksista.

– On tutkittu, mitä aivoissa tapahtuu, kun aikuinen ryhtyy opettelemaan jonglööraamista. Pallojen heittely on siinä mielessä otollinen tutkimuskohde, että lähtötaso on helppo selvittää. Näissä tutkimuksissa on havaittu että jo seitsemän päivän harjoittelu lisää harmaan aineen määrää aivojen takaosissa näkemiseen liittyvillä alueilla. Pallojen heittely tosin poikkeaa soittamisesta siinä, että soittaessa kuuloaisti ehkä vahvistaa oppimista.

Samanlaisia tuloksia on saatu tutkimuksissa, joissa on seurattu aloittelevia rumpujen soittajia. 16-19-vuotiaiden soittajien aivoissa havaittiin selviä muutoksia, kun he olivat harjoitelleet rumpujen soittoa puoli tuntia kolmesti viikossa kahdeksan viikon ajan.

Aikuisena aloittamisessa ja itsekseen opettelussa on sittenkin puolensa: harrastukseni ansiosta aivoni ehkä rapistuvat edes himpun verran hitaammin. Tosin kunnossapysymisen kannalta aivoille tekee hyvää minkä tahansa uuden asian opettelu tai vanhan taidon ylläpitäminen, oli se sitten shakinpeluuta, tanssia, neulomista tai vierasta kieltä.

Tervaniemen mukaan aikuisella aloittelijalla on myös motivaatioon ja kognitiivisiin taitoihin liittyviä etuja, jotka kompensoivat lapsen nopeaa motoristen taitojen oppimista.

– Aikuinen usein hahmottaa nuotit paremmin kuin pieni lapsi. Ja jos lapsi jaksaa harjoitella 15 minuuttia niin se on jo paljon; aikuisella sen sijaan hurahtaa helposti tunti tai parikin. Aikuiselle harrastus on takuulla omaehtoinen ja hän myös helposti keksii omia harjoituksia, jotka motivoivat lisää.

****

Nyt olen opetellut soittamista muutaman vuoden. Ymmärrän jotakin sävellajeista ja sormet löytävät pianosta entistä helpommin oikeat sävelet.

Konserttipianistia minusta ei tule, eikä soittotaidosta ole minulle mitään suoranaista hyötyä esimerkiksi työelämässä tai rahalla mitattuna. Mutta soittelen omaksi ilokseni – ehkä läheisten kiusaksi – ja huomaan oppivani koko ajan vähän lisää.

Haluatko kommentoida juttua tai kertoa omista oppimiskokemuksistasi kommenttikentässä? Keskustelu sulkeutuu 15.2.2021.

Keskustelu sulkeutuu 6.3.2021.
Keskustele