Alkoholinkäytön historiaa: rahvaan juominen oli pahasta, mutta yläluokan kosteat juhlat sivistynyttä nautiskelua

Ennen vanhaan olut oli luonteva osa elämää Suomen perukoilla. Se oli mukana arjessa ja juhlassa, työnteossa ja jopa kirkonmenoissa. Paloviina on paljon nuorempi tulokas: sitä ruvettiin valmistamaan vasta 1500-luvulla. Alkoholin käyttöä alettiin paheksua ja kontrolloida jo 1600-luvulla. Erityistä huolta on aina kannettu maalaisrahvaan ja työväestön alkoholinkäytöstä.

Suomessa on oluen juomisella pitkät perinteet. Tätä kuvastaa sekin, että oluen synnystä kertova tarusto löytyy Kalevalastakin. Oluen panemisesta kerrotaan 400 säkeellä, kun taas maailman luomiseen riittää vaivaiset 200 säettä.

– Suomessa on pantu ja juotu olutta todennäköisesti yhtä kauan kuin on viljelty viljaa eli viitisentuhatta vuotta, kertoo alkoholinkäytön sosiaalisista merkityksistä 1600-luvun Suomessa väitellyt Jenni Lares.

Paloviina on sen sijaan paljon uudempi tulokas. Vasta 1500-luvulla linnoissa alkoi olla viinapannuja. Viina oli siinä vaiheessa vielä kallista, koska sitä tislattiin ulkomailta tulevasta viinistä. Paloviina alkoi yleistyä kansan parissa vasta siinä vaiheessa, kun sitä opittiin tislaamaan viljasta.

Olutta juotiin ennen vanhaan koko ajan

Oluen suosiota päivittäisenä juomana selittää se, että se oli puhtaampaa kuin pelkkä vesi, koska oluen vesi keitetään. Sitä pidettiin muutenkin terveellisenä ja lisäksi se oli tärkeä energianlähde.

Millaisissa tilanteissa olutta sitten 1600-luvulla juotiin? Lyhyt vastaus siihen on, että kaikissa. Olut ja kalja olivat mukana arjessa ja juhlassa, työnteossa ja jopa kirkonmenoissa. Oluen juominen rytmitti päivää ja vuoden kiertoa.

– Aamulla otettiin olutta ennen työhön ryhtymistä, samoin päivällä ruokailun yhteydessä ja myös työpäivän lopuksi. Linnojen kirjanpitoaineistot kertovat, että olutta juotiin useita litroja päivässä.

Olivatko ihmiset silloin pienessä pöhnässä päivät pitkät?

– Nykyisen ajattelutavan mukaisesti kyllä, mutta eivät he itse ajatelleet niin. Arjessa juotiin olutta, jossa oli vain muutamia prosentteja, mutta juhlassa juotiin vahvempaa tavaraa.

Juhlia ei oikeastaan edes syntynyt ilman olutta. Häissä, hautajaisissa ja ristiäisissä oli pakko olla olutta. Samoin vuoden kierron tärkeissä juhlissa, kuten jouluna tai kekrinä, piti olla olutta. Hautajaisia saatettiin jopa lykätä, jos olut ei ollut vielä valmista.

Nykypäivästä katsottuna saattaa tuntua omituiselta, että myös kirkonmenojen yhteydessä juotiin ja kirkonmiehet itse nimenomaan myivät alkoholia.

– Yhdessä juominen kuului jumalanpalveluksiin hyvin oleellisesti. Monien kirkkojen yhteydessä oli kievari, jossa käytiin jumalanpalveluksen jälkeen ja joskus sen aikanakin. Kievaria piti usein lukkari, koska pidettiin hyvänä, että kirkonmies voi vähän katsoa ihmisten perään.

Kontrollitoimet alkoivat jo 1600-luvulla

Juomiseen liittyi monia muitakin sääntöjä, jotka kumpusivat sen ajan sosiaalisista rakenteista: aivan kenen tahansa kanssa ei passannut mennä oltta ottamaan, sillä ihmisten kuului juoda vertaistensa kanssa.

– Miehet istuivat keskenään pöydän ääressä juomassa, naiset jossain muualla. Nuoriso ja palvelusväki oli levittäytynyt pihamaalle ja ulkorakennuksiin. Isännät joivat keskenään, sotilaat keskenään ja rengit keskenään, kertoo filosofian tohtori Jenni Lares.

Yhteisö siis kontrolloi jäsentensä juomista. Mutta myös kirkollinen taho antoi kohtuullisuussääntöjä, kuten arkkipiispa Laurentius Petrin kolmen pikarin sääntö:

– Kolme ryyppyä oli kohtuullinen määrä. Ensimmäinen ryyppy meni tarpeeseen, toinen terveyteen ja kolmas iloon. Sen jälkeisillä ryypyillä ajateltiin olevan huonoja vaikutuksia. Tuli tappelua ja hekuman heräämistä.

1600-luvun lopussa alettiin ajatella, että päihtyneenä kirkossa esiintyminen ei ollut enää sopivaa. Uuden tavan noudattaminen oli ongelmallista, koska olutta ja paloviinaa juotiin koko ajan, jos ei muuten niin lääkkeeksi. Kirkkojuopumus kiellettiin 1686 ja moni käräjäreissu saikin sen jälkeen alkunsa kirkonmenoista.

Vuonna kuusikymmentä kuus’
tuli Suomeen laki uus’,
Viinaa kiellettiin keittämäst’
juomapäiviä viettämäst’. ― Pilli Hermannin arkkiveisu

Maallisessa laissa julkijuopumus kriminalisoitiin 1730-luvulla. Aiemmin isännät olivat valvoneet muun yhteisön juomista, mutta kun kruunun ja kirkon valta kasvoi, ne alkoivat kontrolloida myös isäntien juomista.

Viinan kotitarvepoltto puolestaan kiellettiin 1866, koska haluttiin tukea viinatehtaiden liiketoimintaa sekä säästää viljaa ja raitistaa maaseutua. Oluen panemista kotikäyttöön ei tuolloin sentään kielletty, vaan sitä sai panna aina kieltolain alkuun saakka.

Kahvi ja tee tulivat uusiksi juhlajuomiksi

1800-luvulla kahvi ja tee alkoivat syrjäyttää olutta juhlajuomana ja myöhemmin myös arjessa. Ensin ne toki levisivät hienoston parissa, joka halusi erottua rahvaasta uusilla tavoilla.

– Kahviin ja teehen liittyi myös uusia astioita ja uutta tapakulttuuria. Sitä korvallista pikku posliinikuppia piti pitää varovasti kädessä ja tietyllä tavalla. Säätyläiset halusivat edistää tällaista niin sanotusti hienompaa kulttuuria, kertoo Jenni Lares.

Pikkuhiljaa uusi kulttuuri valui myös kansan pariin. Aamuisin päivä käynnistyikin kahvilla, eikä enää oluella. Myös nouseva raittiusliike vaikutti tapojen muuttumiseen. Hyvä esimerkki tästä on kirkkokahvit: jos ennen jumalanpalveluksen jälkeen juotiin olutta tai paloviinaa, niin nyt juotiin kahvia.

Raittiusliike tähtäsi kieltolakiin

1800-luvun puolivälissä perustettu älymystövetoinen raittiusliike Kohtuuden ystävät alkoi nostaa päätään. Sen kannattajat olivat kuitenkin nimensä mukaisesti kohtuuden ystäviä: tavoitteena ei ollut täydellinen raittius, vaan "pahan" paloviinan poistaminen.

1880-luvulla Kohtuuden ystävät muutti nimensä Raittiuden ystäviksi. Ihanteeksi tuli absoluuttinen raittius. 1900-luvun alussa yleinen ilmapiiri oli kääntynyt kannattamaan alkoholin täyskieltoa. Maaseutu oli raittiushenkistä ja kaupungeissa järjestettiin juomalakkoja.

Kieltolaki tuli voimaan vuonna 1919, mutta sen juuret ovat pidemmällä, sillä eduskunta laati ensimmäisen kieltolain jo vuonna 1907. Keisari Nikolai II ei kuitenkaan sitä vahvistanut. Vuosien 1919 - 1932 kieltolaista kerrotaan enemmän tässä teemakokonaisuudessa.

Kieltolaki loppui, mutta maaseudulla alkoholi oli kielletty

Kieltolaki loppui kuuluisana aikasarjapäivänä 5.4.32 klo 10. Loppuminen ei koskenut kuitenkaan koko maata, sillä käytännössä maaseutu pysyi edelleen kuivana alkoholista.

– Alkoholin myynti oli oli sallittu ainoastaan kaupungeissa, maaseudulla alkoholi oli kokonaan kielletty. Tosin hotellit saattoivat saada poikkeuslupia, jos ne olivat luonnonkauniilla paikoilla ja niihin oli tarkoitus houkutella turisteja. Paikkakuntalaisille alkoholia ei saanut tarjoilla, kertoo yhteiskuntahistorian yliopistonlehtori Hanna Kuusi Helsingin yliopistosta.

Kieltolain jälkeen ravintolat jaettiin kolmeen luokkaan. Kansalle tarkoitetuissa C-luokan ravintoloissa sai tarjota vain olutta, B-luokan ravintoloissa myös viinejä ja A-luokan paremman väen paikoissa sai anniskella myös väkeviä juomia.

Tavallinen kansa piti totuttaa juomaan olutta pirtun sijaan. Helsinkiin perustettiinkin 100 ravintolaa, joissa sai tarjoilla olutta, mutta ainoastaan aterian kanssa. Alkoholiliikkeen tarkastajat valvoivat tiukasti etenkin näitä kansanravintoita.

– Ruoan piti olla pääasia, eikä se saanut olla liian edullista. Olutta sai juoda vain siinä ohella. Tarkastajat valvoivat, että olutta ei tarjoiltu liian aikaiseen kellonaikaan ja etteivät asiakkaat olleet päihtyneitä. Pöydässä ei myöskään sopinut istua takki tai hattu päässä.

Raittiusliike ottikin pian kansanravintolat hampaisiinsa. Pelättiin köyhän kansan menevän turmiolle ja uskottiin, että olut oli salakavala portti väkevimpiin juomiin. Yleisen painostuksen vuoksi kansanravintoloiden lupia ei enää uusittu. Samalla kuihdutettiin olutkulttuuri Suomesta 30 vuodeksi.

– Tavallisella kansalla ei ollut ketään puolestapuhujaa, koska työväenliike oli hyvin raittiushenkistä. Paremman väen ravintoloiden pitkillä illallisilla meno sen sijaan saattoi jatkua hyvinkin kosteana.

Alkoholin ostamisesta tehtiin mahdollisimman häpeällistä ja vaikeaa

Alkoholinkäytön kontrolloimiseksi Alkossa kehitettiin ostajantarkkailujärjestelmä, joka oli voimassa vuodesta 1943 vuoteen 1957. Sen tarkoituksena oli tehdä alkoholin ostamisesta mahdollisimman häpeällistä ja vaikeaa.

Jos halusi ostaa alkoholia, niin ensimmäiseksi piti hankkia viinakortti oman asuinpaikkansa myymälään. Alkoholia ei saanut ostaa mistään muualta kuin yhdestä tietystä Alkon myymälästä.

Alkoholiliikkeisiin oli pitkät jonot ja kun astui liikkeeseen sisään, siellä oli jonotettava viinakortin leimaajan luokse, joka istui myymälän keskiosaan sijoitetussa pulpetissa. Hän tarkisti asiakkaan kortista kuinka paljon tällä oli aiempia ostoja.

Samalla tarkastettiin, oliko ostotoiveita liikaa suhteessa asiakkaan tulotasoon, mikä pääteltiin asiakkaan ulkonäöstä ja ammatista. Jos ostoja oli liikaa, asiakas passitettiin liikkeen takahuoneeseen, jossa koppalakkinen virkailija kuulusteli häntä.

– Virkailija saattoi napata epäilyttävimmiltä näyttävät asiakkaat jo jonosta takahuoneeseen puhutteluun. Siellä kyseltiin ostajan alkoholinkäytöstä ja valistettiin sen vaaroista, kertoo Hanna Kuusi.

Kuvaavaa on, kun Helsingin alkoholimyymälöissä tuli kymmenestuhannes myyntikielto voimaan, alkoholiliike tarjosi koko henkilökunnalle pullakahvit tästä suuresta saavutuksesta.

Jos ostaja selvisi edellisistä vaiheista, senkin jälkeen piti jonottaa vielä kolme kertaa. Ensin palvelutiskille, josta sai pyytää haluamansa juomaan. Juomia ei esitelty, pulloista sai näkyä vain pohja eli piti tietää, mitä oli hakemassa. Sen jälkeen jonotettiin vielä kassalle ja loppujen lopuksi haettiin paperiin kääritty pullo tiskiltä.

Jos ostoja oli liikaa tai epäiltiin viinan välitystä, annettiin myyntikielto. Alkon tarkkailijat saattoivat myös jahdata mahdollisia väärinkäyttäjiä naapureita haastattelemalla. He tekivät yhteistyötä myös poliisin ja veroviranomaisten kanssa.

– Kuvaavaa on, kun Helsingin alkoholimyymälöissä tuli kymmenestuhannes myyntikielto voimaan, alkoholiliike tarjosi koko henkilökunnalle pullakahvit tästä suuresta saavutuksesta.

Järjestelmä oli tietysti hidas, tavalliselle kohtuukäyttäjälle hankala ja Alkolle kallis. Se tuli tiensä päähän vuonna 1957.

Työmiehen lauantai huolestutti

Erityisesti työväenluokan alkoholinkäyttö huolestutti, vaikka alkoholinkulutus oli edelleen Suomessa kansainvälisesti ottaen hyvin pientä: noin 2 litraa asukasta kohden. Määrä on suunnilleen neljäsosa nykyisestä kulutuksesta.

Ongelman ytimeksi nähtiin niin sanottu "työmiehen lauantai" eli työväestön miesten humalahakuinen viikonloppu, jolloin juotiin kerralla paljon ja nimenomaan väkevää viinaa. Juopumuspidätyksiä ja humalassa tehtyjä tappoja oli paljon.

Alkoholitutkijat alkoivatkin puhua Työmiehen lauantaista, josta Irwin Goodmanin sanoittaja Vexi Salmi kirjoitti sitten tunnetun satiirisen kappaleen.

Huolta työväestön juomisesta kuvattiin jopa klassikoksi muodostuneessa Erik Allardtin ja Yrjö Littusen sosiologian oppikirjassa vuonna 1958:

Ylimmissä kerroksissa ja keskiluokassa alkoholin käyttö kuuluu normaaliin seurusteluun kotikutsuilla juhlissa ja julkisissa tilaisuuksissa. Sen sijaan alemmissa sosioekonomisista ryhmässä ja työväestössä alkoholia nautitaan pikemminkin poikkeuksena tavallisesta seurustelusta useinkin erityisesti juomistarkoitusta varten muodostuneissa pienryhmissä.― Erik Allardt & Yrjö Littunen: Sosiologia 1958

Kohti mietoja juomia

Ostajantarkkailujärjestelmän päättymisen jälkeen Alkossa ryhdyttiin ideoimaan uudenlaista alkoholipolitiikkaa tiukan kontrollipolitiikan sijaan. Alkossa päädyttiin suosimaan mietoja juomia eli viiniä ja olutta. Syytä olikin, sillä kansa oli tottunut kirkkaan viinan juontiin. 1960-luvun alussa lähes 70 % juodusta alkoholista oli väkeviä juomia, olutta 20 % ja viiniä 10 %.

– Mietojen juomien kulutukseen otettiin malleja eri Euroopan maista. Ajateltiin, että Ranskassa alkoholinkäyttö on kulinaristista nautiskelua ruokailun yhteydessä, Italiassa hilpeän sopuisaa ja Englannissa pubeissa toverillisen seurallista eli ihan muuta kuin suomalainen räyhäjuoppojen lauantai, kertoo Hanna Kuusi.

Alkon myymälät muuttuivatkin hämmästyttävän nopeasti. Kun myymälät olivat ennen olleet mahdollisimman ankeita ja epäviihtyisiä, näyteikkunat koristeltiin nyt Välimeri-henkisellä rekvisiitalla ja viherkasveilla. Samoin viinipullojen etiketit käännettiin näkyviin.

– Myymälät muuttuivat kontrollikoneistosta ikäänkuin houkutteleviksi viinikeitaiksi melkein yhdessä yössä. Viinipullot saivat olla näkyvissä ja ne jopa houkuttelivat alkoholin ostoon, mikä oli aivan ennenkuulumatonta suomalaisessa alkoholitodellisuudessa.

Ravintoloita perustettiin myös maaseudulle

1960-luvun vapaampaan ilmapiiriin kuului, että myös maaseudulle haluttiin tuoda olutravintoloita. Alko perusti Kantaravintolat Oy:n, joka avasi noin 20 uutta ravintolaa, niistä osa maaseutukuntiin.

– Tässä vaiheessa se, että alkoholia sai tarjoilla vain kaupungeissa, oli jo suuri tasa-arvokysymys.

Kun aikaisemmin ravintolat olivat olleet avaria, jotta asiakkaita pystyttiin valvomaan paremmin, niin nyt siirryttiin toiseen äärilaitaan. Ravintoloita sisustettiin erilaisilla oluthaarikoilla ja oluttynnyreillä ja niihin rakennettiin looseja, koska niistä haluttiin tehdä intiimejä seurusteluravintoloita eurooppalaiseen malliin.

– Maaseudulla näistä aitauksista ei pidetty ollenkaan, koska ne muistuttivat eläinten karsinoita.

Keskiolut vapautui 1969 ja herätti tietenkin paheksuntaa

Yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuminen toi 1960-luvulla keskusteluun myös keskioluen tuomisen vähittäiskauppoihin ja baareihin. Esimerkkiä otettiin jälleen kerran Ruotsista, joka oli vapauttanut keskioluen vuonna 1965. Kansan enemmistö kannatti keskioluen vapauttamista Suomessakin ja se huomattiin myös puolueissa.

– Monissa perinteisesti hyvin raittiushenkisissä puolueissa, kuten keskustassa ja vasemmistopuolueissa, raittiusväki väheni. Keskustassa ajateltiin puolueen kannattajia myös oluen raaka-aineen tuottajina, kertoo keskioluesta väitöskirjaa tekevä toimittaja Anikó Lehtinen.

Eduskunta hyväksyi heinäkuussa 1968 äänin 137 - 33 keskiolutlain ja keskiolut tuli kauppoihin ja baareihin vuoden 1969 alussa.

Keskioluen vapauttamisen seuraukset yllättivät

Tiedettiin jo etukäteen, että muutos oli suuri, mutta silti seuraukset pääsivät yllättämään. Tarkoitus oli saada kansa juomaan mietoja alkoholijuomia ja oluen suosio kasvoikin, mutta myös väkevien kulutus nousi.

Absoluuttinen alkoholinkulutus harppasi muutamassa vuodessa reilusta neljästä litrasta yli kahdeksaan litraan henkeä kohti. Kulutuksen kasvu aiheutti tietenkin vastareaktion ja pitkin 1970-lukua keskiolutta vaadittiinkin takaisin Alkoon. Esimerkkiä otettiin taas Ruotsista, jossa keskiolut palautettiin takaisin Systembolagetiin heinäkuussa 1977.

Hyvänä esimerkkinä tästä on Kristillisen raittiustyön järjestämä keskiolutmarssi, joka keräsi tuhansia osanottajia Senaatintorille. Muun muassa saarnaaja Niilo Yli-Vainio piti palopuheen keskiolutta vastaan.

Tämä mielenosoitus synnytti vastamielenosoituksen, kun Martti Syrjän johtaman lähetystön voimin vaadittiin huumorimielessä keskiolutta R-kioskeihin.

Alkoholinkulutuksen rajusta kasvusta ja sen tuomista ongelmista oli tietenkin helppo syyttää keskiolutlakia, mutta yliopistonlehtori Hanna Kuusi näkee taustalla myös paljon muita syitä.

– Elintaso oli noussut, oli varaa kuluttaa enemmän. Myös vapaa-aika oli lisääntynyt. Väestö oli muuttanut maaseudulta kaupunkeihin, jossa alkoholia oli paremmin saatavilla. Suomalaiset olivat päässeet jo matkustelemaan ja näkemään, millaista alkoholinkäyttö on ulkomailla. Asenneilmasto oli modernisoitunut ja nyt myös naiset olivat mukana uutena kuluttajaryhmänä.

Virstanpylväitä suomalaisessa alkoholipolitiikassa

Keskiolut ei päätynyt Alkoon, vaan vahvemmat oluet tulivat kauppoihin

Keskioluen siirtäminen takaisin Alkoon on toki noussut esille myöhemminkin. Viimeksi asia nousi tapetille eduskuntavaalien alla vuonna 2016, jolloin keskustapuolueen vaaliohjelmassa oli mukana keskioluen vahvuuden alentaminen 3,7 prosenttiin.

Ehdotus ei tuolloin saanut kannatusta, vaan päinvastoin vuoden 2018 alussa kaupoissa myytävän oluen ja muiden alkoholijuomien enimmäisvahvuutta nostettiin 5,5 prosenttiin.

Vastoin raittiusväen pelkoja vahvempien juomien myynti ei kääntynytkään rajuun kasvuun. Vuonna 2019 alkoholijuomien kokonaiskulutus väheni 3,9 prosenttia vuoteen 2018 verrattuna.

Lisää oluen historiasta audio-sarjassa

Yle Areenan kolmiosaisessa Oluen kuohuva historia -sarjassa käydään läpi oluen historiaa Suomessa aina 1600-luvun kirkkokänneistä nykyiseen panimobuumiin saakka, suomalaisen holhousmentaliteetin kummallisuuksia unohtamatta.

Lataa

Lataa

Lataa

Muokkaukset: 11.2.2021 otsikko vaihdettu. 15.2: pääkuva muutettu väritetyksi versioksi samasta kuvasta.