Hyppää pääsisältöön

”Myrkky avasi alkukantaisimmat saastan portit” – 1990-luvun likaisin nuortenlehti sisälsi aitoa virtsaa ja rasvaisia seksikohtauksia

Myrkky-lehden kansia 1990-luvulta.
Myrkky-lehti ilmestyi vuosina 1989–2009. Myrkky-lehden kansia 1990-luvulta. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Myrkky oli 1990-luvun törkein sarjakuvalehti. Se oli lapsilta kielletty julkaisu, jota kukaan aikuinen ei halunnut lukea. Eriteryöpyt ja yliampuvan seksuaaliset kohtaukset paloivat yhden sukupolven verkkokalvoille pysyvästi ja johtivat jopa kirjalliseen kysymykseen eduskunnassa. Jantso Jokelin palasi lukemaan vanhoja Myrkkyjä, etsi käsiinsä niiden tekemiseen osallistuneita ihmisiä ja pohti saastaisen vuosikymmenen olemusta.

Muuton yhteydessä löytää sellaistakin, minkä on joskus halunnut piilottaa jopa itseltään.

Olen järjestellyt vinttikomeroa jo hyvän tovin, kun käteeni sattuu lootan pohjalla 1990-luvulta asti virunut Myrkky-lehti. Kannessa eläintenkesyttäjä on survonut päänsä kaulaa myöten leijonan peräsuoleen. Tirehtööri ryntää paniikissa maneesille ja osoittaa ohjekuvaa: kitaan se pää piti työntää.

”SISÄLTÄÄ AITOA VIRTSAA!” julistaa lehden mainosteksti.

Sisäsivut ovat nopean selauksen perusteella pelkkää peräaukon, tissien ja pippelien kaleidoskooppia.

Pimeän ysärin jälkeen Myrkky ei ole käynyt juurikaan mielessä. Muistikuvissani sisältö yhdistyy halpaan kakkahuumoriin ja pervoiluun. Ei sellaiseen ole mitään syytä palata.

Jatkan vintin siivoamista. Hitaasti ja varmasti Myrkyn hahmogalleria alkaa kuitenkin palautua mieleen. Myyntimies Mynttinen. Pera Pervo. Palle Runqvist. Firkin.

Myyntimies Mynttinen myy naiselle hieromasauvan.
Myyntimies Mynttinen myy naiselle hieromasauvan. Kuva: Matti Nisula KulttuuriCocktail,Törkyhuumori

Lehdestä painui aikanaan mieleen myös aimo liuta tarttuvia repliikkejä ja rivoja äänitehosteita. Kiksaus kuksaus! Bronk! Keppi pykälään ja urku auki!

1990-luvun lapsille Myrkky oli kuin uutislehti, jonka sivuilta seurattiin säännöllisesti talouden, kulttuurin ja ulkomaanosastojen sijaan persereiän, pillun ja kullin uusimpia käänteitä. Se tarjosi tuoreimmat puheenaiheet, joita jokaisen ulosteopillisesti valistuneen ihmistaimen oli seurattava.

Kymmenvuotiaana en halunnut mitään enempää kuin päästä käsiksi Myrkyn törkyjuttuihin. Lehden selaileminen aiheutti jotakin, jota kunniallisemmat julkaisut eivät: syvältä vatsanpohjasta kouraisevan fyysisen reaktion. Oudon ja erittelemättömän kokemuksen, joka sisälsi yhtä lailla kuvotusta, kiihotusta, pelkoa ja inhoa.

Aikuisilla ei ollut ymmärrystä sille, kuinka tärkeästä asiasta oli kyse. Isäni mielestä lehteä ei olisi saanut lukea, niin luokaton se oli. Luulen, että kyseessä oli sama syy kuin Kummelin ja Uuno Turhapurojen kieltämisen kanssa: lehti loukkasi ennen kaikkea hyvää makua. Myrkky oli epäesteettinen, junttimainen ja rumasti seksuaalisia teemoja kuvaava tekele.

Löysin myöhemmin isän kirjahyllystä 1970-luvun Jymy- ja Huuli-sarjakuvalehtiä, joissa oli vähintään yhtä rivoja juttuja kuin Myrkyssä. Yhteiskunnallinen ja satiirinen taso oli ehkä nimellisesti syvempi.

Jokainen ikäluokka saa sukupolvikokemuksen, jonka ansaitsee. Me emme ansainneet Jymyssä julkaistun underground-legendan Robert Crumbin oivaltavia törkytöitä. Me ansaitsimme Palle Runqvistin ja Pera Pervon. Sellainen oli 1990-luku.

Huomaan lukevani jo kolmatta Myrkkyä hämärässä kananhäkkikomerossa. En naura puudelinpaskavitseille. Lehden olemusta jään kuitenkin miettimään.

En voi kutsua itseäni Myrkyn faniksi. Toivoisin ehkä itsekin olevani ihminen, joka ei olisi innostunut siitä lapsena. Kiistatonta silti on, että se vaikutti paitsi minuun, myös kokonaiseen ikäluokkaan. Tästä vaikutuksesta emme ole vielä kansakuntana keskustelleet.

Otan lehdet mukaan vintiltä. Päätän selvittää, mistä Myrkky oikein tuli ja mitä se merkitsi. Arkeologit sen tietävät: sivilisaation tärkeimpien asioiden jäljille pääsee tutkimalla heidän roskiaan.

Myrkky-lehden kansia 1990-luvulta.
Myrkky-lehtiä vuosilta 1995 ja 1997. Myrkky-lehden kansia 1990-luvulta. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Suomalaisen huumorisarjakuvan historiasta muistellaan vuosikymmenestä toiseen etenkin Pahkasian ja Suomen MADin kaltaisia lehtiä. Ne ovat yleisesti hyväksyttyjä kulttituotteita, joiden ylä- ja alatyylejä yhdistelevää huumoria kulttuuriväki jaksaa yhä ylistää.

Mikään ei tunnu puolustavan Myrkyn muistelua, vaikka kyseessä oli pitkäikäinen myyntihitti, sukupolvikokemus ja melko varmasti myös 1990-luvun törkein lehti. On hankala keksiä toista kulttuurituotetta, joka olisi mennyt oksettavassa huumorissa yhtä pitkälle.

Suomalaisen sarjakuvan vaiheet tunteva kustannustoimittaja Vesa Kataisto vahvistaa näkemykseni pikaviestillä.

– Myrkky avasi ne infantiileimmat ja alkukantaisimmat saastan portit, joihin edes Pahkasika saati MAD ei rohjennut koskea.

Kataisto ei itse tunnusta lukeneensa Myrkkyä koskaan aktiivisesti, eikä osaa antaa siitä erityistä lausuntoa. Kyselen Myrkyn merkityksestä muiltakin suomalaisilta sarjakuvan asiantuntijoilta, mutta faneja tai edes puolestapuhujia ei juuri löydy. Sarjakuvakriitikko Ville Hänninen epäilee, että kyseessä on eri sukupolven kokemus.

– Kun Myrkky alkoi ilmestyä vuonna -89, olin 13-vuotias. Siitä on kuitenkin aika minimaalinen hyppy teiniaikaan, jolloin kuvittelin jo olevani Jyväskylän älykkäin ihminen. Kaikenlaista paskaa minäkin kyllä luin, mutta Myrkyssä oli jotain luotaantyöntävää jopa minulle, vaikka en lehteä mitenkään aktiivisesti paheksunutkaan.

Sarjakuvaneuvos Timo Ronkaisen töitä julkaistiin Myrkyssä vuosituhannen vaihteen tienoilla. Hänkin kokee olleensa jo tuolloin liian vanha kuuluakseen Myrkky-sukupolveen. Hän avusti Pahkasikaa jo 1980-luvulla, ja pitää sitä itselleen tärkeämpänä. Myrkky oli lähin vaihtoehto Pahkasialle, mutta sitä pidettiin Pahkista tyhmempänä ja jopa infantiilina, Ronkainen pohtii sähköpostissa.

– Kun piirsi tissejä ja kakkaa, niin suosio lukijabarometrissä nousi. Pahkasian nokkeluus ja satiiri puuttui, mutta sitäkin enemmän oli suorasukaista härskiyttä ja hölmöyttä. On kai se sekin jotain.

Niin. Myrkyn äärellä joutuu tosiaan myöntämään, että se on onnistunut jossakin. Mutta missä?

Myrkky oli epäesteettinen, junttimainen ja rumasti seksuaalisia teemoja kuvaava tekele.

Pornoa ja internet-ilmiöitä tarkastellut mediatutkija Susanna Paasonen saattaisi puhua affektiivisesta tahmeudesta. Käsitteellä tarkoitetaan voimakkaaseen fyysiseen tai emotionaaliseen reaktioon pyrkimistä. Tuote on affektiivisesti erityisen tahmea, jos se jää mieleen tai kroppaan kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Sitä Myrkky ainakin teki. Lehti oli eräänlainen aistireaktioihin kohdistettu tahmea täsmäohjus ennen internetin saastasivustoja. Monelle Myrkky oli varmasti myös ensimmäinen esieroottinen kokemus ennen oikeaan pornoon tutustumista.

Eräänlaisen tahmeuden lakipisteen Myrkky saattoi saavuttaa juuri vintiltä löytämässäni numerossa (Myrkky Spesiaali 3/97), jonka kannessa lehden väitetään sisältävän aitoa virtsaa.

Sisäsivun pääkirjoitus selventää tuotelupausta: lehden päätoimittaja on käynyt henkilökohtaisesti virtsaamassa lehden keltaisen painovärin sekaan.

”Koska Myrkky ei ole kauttaaltaan nelivärijulkaisu, virtsan osuus rajoittuu kanteen, mutta jos joku haluaa virtsan kosketuksen myös sisäsivuille, asia hoitunee helposti ihan omin käsin”, lukijaa ohjeistetaan.

Tekstin yhteydessä on kaksi valokuvaa, jossa päätoimittaja toimittaa affektiivista sisältöä painoväritynnyriin.

Valokuvia Myrkky-lehdestä, toimittaja pissaamassa tynnyriin.
Valokuvia Myrkky-lehdestä, toimittaja pissaamassa tynnyriin. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Virtsatempaus kuulostaa niin järjettömältä, että sen täytyy olla keksitty. Yli 23 vuotta kyseisen numeron ilmestymisen jälkeen saan kuitenkin langan päähän päätoimittaja Antti Marttisen, joka vahvistaa tempun todeksi.

– Se pitää paikkansa! Idea lähti Kiss-yhtyeen julkaisemasta sarjakuvasta, jonka punaisen painovärin sekaan bändin jäsenet olivat tipauttaneet pari pisaraa omaa vertaan. Ajattelin, että olisi hyvä Myrkky-vastine, jos laittaisin painovärin joukkoon kusta. Lehden painossa sikäläinen tyyppi innostui ideasta, ja näin tehtiin. Pääkirjoituksen kuvat lavastettiin, mutta itse asiaa ei.

Marttisen mukaan Myrkky on jäänyt kansalliseen muistiin turhan yksipuolisesti ”lähinnä seksi-, alapää-, vessa- ja eriteaiheista huumoria” julkaisseeksi lehdeksi, kuten Wikipedia tiivistää. Entinen päätoimittaja ei kiellä saastapuolta, mutta se ei ole koko kuva.

– Sehän yritti olla jossain vaiheessa hyvin oivaltavaakin MAD-lehden henkistä huumoria, johon ripautettiin roisiutta mukaan. Ei kaikki jutut siinä hirveästi MADista eronneet.

Myrkyn kansainvälinen syntyhistoria viekin yllättävän lähelle MAD-lehteä. 1980-luvun puolivälissä Norjan MADin päätoimittaja Dag Kolstad irtisanoutui tehtävästään, sillä amerikkalainen emojulkaisu oli turhan tarkka lehden sisällöstä. Kolstad halusi kokeilla jotain ronskimpaa. Syntyi uusi sarjakuvalehti nimeltä Pyton. Sana merkitsee käärmeen lisäksi norjan ja ruotsin slangissa myös kuvottavaa tai sairasta. Lehden maskotiksi valikoitui virnuileva käärme.

Suomeen lehti päätyi kansainvälisen sarjakuvayhteistyön tuloksena, Marttinen kertoo.

– Semic Kustannuksen [myöh. Egmont] julkaisujohtaja Marjaana Tulosmaa kävi aktiivisesti Norjassa ja oli Dagin kanssa hyvää pataa. Dag kertoi hänelle, että heillä oli tällainen lehti suunnitteilla. Marjaana sitten päätti, että kokeillaan tätä Suomessakin.

Lehdet päätyivät toimimaan tiiviissä yhteistyössä. Etenkin alkuvuosina Myrkky kierrätti paljon Pytonin sarjakuvasisältöjä. Vuosien saatossa kotimaisen sarjakuvan osuus kuitenkin kasvoi ja lehdelle muodostuivat omat vakiosarjat ja yleisösuosikit. Myöhemmin Pytonia julkaistiin myös Ruotsissa ja Tanskassa.

En tavoittanut Dag Kolstadia haastattelua varten. Myrkyn viidettäkymmenettä numeroa juhlistavassa haastattelussa vuonna 1995 hän avasi suomalaislukijoille lehden filosofiaa:

”Pytoniin saatoimme tehdä sellaista huumoria, jolle nauroimme makeasti itsekin ja jota tiesimme kaikkien koululaisten ja sotilaitten pitävän huvittavana. Voimamme oli siinä, että pystyimme tekemään huumoria, josta jokainen saattoi tunnistaa itsensä, eikä huumoria joka vaati laajempia tietoja amerikkalaisista ympyröistä.”

Suomessa asuva norjalainen sarjakuvapiirtäjä Karstein Volle muistelee Pytonia lämmöllä. Lehti julkaisi hänenkin sarjakuviaan teini-ikäisenä (myöhemmin Vollen töitä päätyi myös Myrkkyyn). Pyton osoitti nuorelle taiteilijalle, että Skandinaviassa saattoi tehdä sarjakuvaa ammattilaistasolla.

– Oli underground-lehtiä, mutta ne eivät maksaneet palkkioita. Oli myös mahdollista päästä piirtämään lisenssituotteita, kuten Mustanaamiota tai Aku Ankkaa. Mutta Pyton oli jotain uutta, Volle muistelee.

Vastareaktio oli Norjassa huomattava. Erityisesti aikuiset ja älyköt paheksuivat lehteä.

– Sehän teki siitä vielä parempaa 13-vuotiaalle. Lastensuojeluviranomainen varoitteli uutisissa aikuisia Pytonista. Sen seurauksena lehden tekijöistä tuli sankareita meidän silmissämme, Volle sanoo.

Norja tunnetaan maailmalla äärimmäisestä metallimusiikistaan. Samaan aikaan kun Pyton järkytti kuvottavilla vitseillään, 1990-luvun norjalaiset black metal -muusikot polttivat kirkkoja, ylistivät Saatanaa, tekivät rikoksia ja sävelsivät vereslihaisempaa heviä kuin kukaan aikaisemmin.

Sekä Pytonissa että black metalissa oli kyse vastareaktiosta norjalaiseen kristilliseen kulttuuriin, Volle uskoo.

– Puritaanit olivat pyörittäneet kuvioita 30-luvulta asti. Meillä on Norjassa oma raamattuvyöhyke, Kristiansandista pohjoiseen ja länsirannikkoa pitkin Trondheimiin asti. Ja pohjoisessa ovat lestadiolaiset. Samaan aikaan meillä oli vain yksi televisiokanava, jota kiinnosti esittää lähinnä kunnollista ja moraalisesti tyydyttävää ohjelmaa.

Vanhoillisessa ilmapiirissä metallimusiikkia alettiin viedä niin nihilistiseen suuntaan kuin mahdollista. Ja sarjakuvasta tuli entistä törkeämpää.

Sarjakuvahahmo intoilee peräreikäproteesista.
Yksityiskohta Palle Runqvist -sarjakuvasta. Sarjakuvahahmo intoilee peräreikäproteesista. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Etsiessäni käsiini lisää Myrkyn irtonumeroita teen paljonpuhuvan löydöksen. Myrkkyä ei ole kaupunginkirjastoissa lainkaan. Muutaman sadan kappaleen levikeillä julkaistuja hämäriä lehtiä löytyy kyllä vuosikertakaupalla, mutta Myrkkyä ei numeroakaan – edes kotikaupungistaan Tampereelta.

Suosikkiantikvariaatissani lehteä ei ole nähty aikoihin. Melkein hävettää tiedustella asiaa kauppiaalta, jolta olen viime vuosina ostanut enimmäkseen nihilististä filosofiaa ja vastahankaista maailmankirjallisuutta. Sulkeutuuko kyynisyyden ympyrä nyt Myrkkyyn? Onko sen jälkeen mahdollista lukea enää mitään?

Lopulta saan selville, että Helsingin Kansalliskirjastoon on mahdollista tilata kaikki Myrkyn vuosikerrat. Lähden siis Suomen suurimpaan ja vanhimpaan tieteelliseen kirjastoon tutkimaan lehtiä. Kävelen arvokkaiden kivikäytävien, kultakoristeisten pylväiden reunustaman kupolisalin ja historiallisten manuskriptilasikaappien läpi. Astun neuroottisen siistiin erikoislukusaliin ja syvennyn koko päiväksi tasavallan historian kattavimpaan pieremisen erikoisjulkaisuun.

Päätän selata läpi jokaisen numeron, minkä vuoksi joudun viettämään kirjastossa lopulta monta päivää. Kahlaan läpi kymmeniä tiiliskiven paksuisia myrkynvihreitä vuosikirjaniteitä. En aio valehdella: tiukkaa se tekee. Iltapäivisin en osaa enää muodostaa kokonaisia lauseita tai kakkaan liittymättömiä ajatuksia.

Olen kasvanut Myrkyn yli niin perustavalla tavalla, että meinaan unohtaa joskus pitäneeni siitä. Moraaliseen pöyristelyyn persehuumori ei lietso, mutta esteettisesti lehdestä on hankala keksiä kiittävää sanottavaa.

Suojasitko itsesi Myrkkyä lukiessasi? kysyy erään numeron sisätakakannen teksti. Kuvituksessa lukija on vetänyt kondomin päähänsä.

Luen lehteä kasvomaski naamalla. Pandemiaa tai ei, se tuntuu jotenkin sopivalta.

Lehden vastenmielisyys ei ole lainkaan hiipunut takavuosista. Kun Rhesus Miinus huutaa heti Häpy-Helkan luokse saavuttuaan Ahaa! Hänellä on akvaario! Kalaseksiä!, nostaa kalaparan pyöreästä akvaariosta ja ejakuloi lemmikin läpi vieraan tapeteille, syvät inhon väristykset laukkaavat selkääni pitkin.

Mies katselee akvaariota sarjakuvaruudussa.
Mies katselee akvaariota sarjakuvaruudussa. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Suomessa Myrkystä ei tullut hittiä heti lanseeraamisvuonnaan 1989. Päätoimittaja Marttisen mukaan kustantajalla oli kuitenkin kärsivällisyyttä pyörittää julkaisua jonkin aikaa vaatimattomalla tuloksella. 1990-luvun alussa lehden suosio alkoi nousta reippaasti. Myrkkyä myytiin sekä irtonumeroina kaupoissa että kotiin tilattavana. Toisinaan lehden mukana saattoi tulla fanituote kuten pierutyyny, tarra-arkki tai CD-ROM, joka sisälsi kaameita pikkupelejä.

Marttinen muistelee Myrkyn painosten olleen parhaimmillaan viisinumeroisia, kultakaudella noin 15 000 paikkeilla. (Vertauksena: Pahkasian levikiksi on mainittu parhaimmillaan 30–35 000.)

– Se oli sarjakuvalehdelle aika hyvä lukema siihen aikaan. Nykyään ei sarjakuvalehtiä lehtipisteissä juuri näekään. Se oli sarjakuvan viimeinen kultakausi, Marttinen sanoo.

Skandinavian Pyton-vastineisiin verrattuna Myrkyllä oli ylivoimaisesti pisin elinkaari Suomessa. Kaikki Skandinavian maiden Pyton-vastineet jäivät visusti haisevalle 1990-luvulle, mutta Myrkky ilmestyi Suomessa säännöllisesti aina vuoteen 2008 asti. Vielä vuonna 2009 julkaistiin spesiaalinumero.

Myrkky toimi Suomessa siis kokonaiset kaksi vuosikymmentä. Se on kunnioitettava saavutus alapäähuumoriin keskittyneeltä julkaisulta internetin murroskaudella. Laatujulkaisut MAD ja Pahkasika lopetettiin vuosia aikaisemmin.

Myrkyn kansallisesta menestyksestä voisi syyttää suomalaisten mustaa huumorintajua tai huonoa makua – ja saattaisi osua jopa oikeaan. Luultavasti suosiota edisti kuitenkin myös kotimaisten piirtäjien ja käsikirjoittajien aktiivinen esiin nostaminen. 1990-luvun sarjakuvaskenessä se oli kulttuuriteko. Monikaan lehti ei julkaissut säännöllisesti suomalaista sarjakuvaa, maksanut tekijöille ja tarjonnut yhtä laajaa ilmaisunvapautta.

Matti Nisula teki Myrkyn suosituinta kotimaista sarjakuvaa Myyntimies Mynttistä taiteilijanimellä Santtu Liima lähes koko lehden olemassaolon ajan. Taitavasti piirretyissä tarinoissa chaplinmainen, lyhyenläntä kaupparatsu kiertää esittelemässä erilaisia tuotteita ovelta ovelle ja päätyy toistuvasti kotirouvien irstaiden hyökkäysten kohteeksi.

Vesi pulppuaa naisen suusta sarjakuvassa.
Vesi pulppuaa naisen suusta sarjakuvassa. Kuva: Matti Nisula KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Soitan Kauhajoella asuvalle Matti Nisulalle. Puhelun aikana käy ilmi, että hän alkoi piirtää kaupparatsusarjakuvaa omien kokemustensa inspiroimana. Hän oli muutamaa vuotta aiemmin kokeillut lyhyesti ovelta ovelle -myyjän töitä. Parissa kuukaudessa ehti nähdä kaikenlaista.

– Olen piirtänyt siihen sarjakuvaan oikeastaan itseni. En ole hirveän suurikokoinen, 172-senttinen mies, ja siihen aikaan olin vielä viiksekäs. Myyntiedustajan hommassa asuna oli pikkutakki, suorat housut ja kraka. Jos en olisi ollut vasta kihlautunut uskollinen mies, mulle olisi tapahtunut paljon Mynttisen tyyppisiä juttuja.

Pitkään alalla olleet myyntimies-kollegat kertoivat toinen toistaan hullumpia tarinoita. Nisula joutui itsekin usein erikoisiin tilanteisiin.

– Eräässä asunnossa oli 35–40-vuotiaiden naisten ystäväporukka, joka oli ottanut vähän punaviiniä keskenään ja kutsui nuoren miehen sisään. Jouduin lopulta lähtemään pakoon sieltä, kun ne olisivat käyneet käsiksi minuun ja alkaneet riisuttamaan. Ne olivat aivan kuumina siellä, puoliksi juotu punaviinipullo pöydällä.

Nisulan esittelemä tuote oli partakone, jonka pystyi muuttamaan hieromakoneeksi erillisten vaihtopäiden avulla. Myyntiedustajalle oli annettu asiallinen koulutus siitä, miten tuotetta esitellään hieromalla asiakkaan niskaa.

– Hieroin ihmisiä hartioista näytteeksi, mutta moni pyysi, että hiero vähän tuolta alempaa. Paljon kyseltiin myös hieromasauvaa. Eräs vähän minua vanhempi nainen kysyi yhtäkkiä kesken hierontaesittelyn, että tulisinko hänen kanssaan suihkuun. Hänen miehensä kuulemma oli siellä jo. Kieltäydyin kohteliaasti. Jäin ihmettelemään, että mitäköhän siellä suihkussa olisi tapahtunut.

Nisula teki vuosien ajan päivätyökseen Mynttisen ja monenlaisen mainospiirtämisen ohella myös Muumi-sarjakuvia. Moni muukin kotimainen Myrkyn piirtäjä on sittemmin tullut tunnetuksi muista töistään. Lehdessä julkaistiin muun muassa Viivi ja Wagner -sarjakuvastaan tunnetun Juba Tuomolan töitä ja Milla Paloniemen Kiroilevaa siiliä.

Ystäväpiiristäni löytyi älyköiksi luokiteltavia Myrkky-faneja.― Juha Vuorinen

Myös tunnetut kirjailijat avustivat Myrkkyä. Juha Vuorisen suosittuja Juoppohullun päiväkirja -tekstejä julkaistiin lehdessä 1990-luvulla, kun juopposaagan suosio oli vasta alkutaipaleella.

Vuorinen tunnustautuu yhä lehden ystäväksi. Juoppohullun esiintyminen lehdessä oli hänelle ”sulka hattuun”.

– Myrkkyhän oli oikea El Clásico, ja on sitä edelleen. Omia suosikkejani olivat Myyntimies Mynttinen ja Pera Pervo. Muistan, kuinka Myrkky jakoi kaverini saman- ja eriheimoisten sarjaan. Moni voisi kuvitella, että Myrkky oli vain sellaista amispoikien huumoria, mutta enemmän ystäväpiiristäni löytyi älyköiksi luokiteltavia Myrkky-faneja, Vuorinen vastaa uteluuni sähköpostilla.

2000-luvulla Myrkyssä nähtiin myös kirjailija Tuomas Kyrön sarjakuvia. Hän ei ole työpanoksestaan yhtä ylpeä.

– Olin nuori ja tarvitsin ne rahat. 25 euroa per strippi oli huono korvaus, mutta kun teki kaksi lyyrisesti korkeatasoista sarjakuvaa tunnissa, palkkio muuttui siedettävämmäksi. En lukenut lehteä muuten, olen Pahkasika-ihminen, Kyrö sanoo.

Sarjakuvahahmo kävelee kadulla.
Yksityiskohta Wunder-Vepa-sarjakuvasta. Sarjakuvahahmo kävelee kadulla. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Halusimme tai emme, Myrkky on olennainen osa suomalaista populaarihistoriaa ja sarjakuvan tarinaa. Siksi tuntuu yhä omituisemmalta, ettei lehteä ole kronikoitu historiikkeihin tai arkistoitu kirjastoihin.

Syy paitsioon on arvatenkin lehden sisältö. Epäesteettinen se oli jo omana aikanaan, mutta vuosikymmenten kuluessa Myrkyn edustama 1990-lukulainen huumori on saanut myös eettisesti ikävän sävyn. Lähes jokaisen lehden kansi on tavalla tai toisella provosoiva.

Vuoden 1990 joulunumeron kannessa nähdään tuolilla istuva joulupukki, joka monottaa lasta naamaan, kourii väkisin syliinsä kaappaamansa kirkuvaa naista ja repii tältä housuja alas. Lehden sisäsivulla nainen paljastuukin ristiinpukeutuneeksi mieheksi. Raiskaaja-pukin väkivaltainen himo on vaihtunut hölmistyneeseen shokkiin.

Myrkystä on välillä hankala löytää aukeamaa, jossa ei olisi jotain moraalisesti arveluttavaa. Miehet ovat kyltymättömiä pervoja, jotka huijaavat naisia seksiaktiin mitä mielikuvituksekkaimmilla tavoilla. Tämä tuntuu olevan elämäntehtävä varsinkin limaisesti virnuilevalle Pera Pervolle ja rasvalettiselle Wunder-Vepalle.

Edellinen naamioi munansa vaikka jäätelöksi, jotta joku erehtyisi hiplaamaan sitä. Vepa puolestaan luottaa useammin verbaaliseen ahdisteluun ja rokkijätkäsikailuun.

Bailaava Bertta on mummo, joka köyrii miehiä puhekyvyttömiksi zombeiksi.

Meininki on poikamaisen sovinistinen. Tästä huolimatta lehdellä oli tiettävästi myös naispuolisia lukijoita. Ainakin utelias pikkusiskoni tuli usein huoneeseeni lukemaan lehtiä, kun olin pois kotoa. Myrkyn Pierupostia-lukijapalstalle kirjoitteli toisinaan myös naisoletettuja, jotka ilmoittautuivat jopa Pera Pervon faneiksi.

Myös monet lehdessä esiintyvät naishahmot käyttäytyvät törkeästi. Bailaava Bertta on yli 80-vuotias mummo, joka ryyppää, pahoinpitelee ja köyrii vastentahtoisia miehiä puhekyvyttömiksi zombeiksi. Myyntimies Mynttisen vaimolle maassa kasvavat sienetkin kelpaavat falloksen korvikkeeksi heti, kun aviomiehen silmä välttää.

Ruumiinaukkoihin tai niistä ulos on saatava kulkemaan mitä tahansa, hinnalla millä hyvänsä. Tämä tuntuu olevan Myrkyn tärkein laki. Jos jossain pilkottaa takamus, sitä mennään sodomoimaan ottamatta selvää edes pakaroiden omistajasta.

Lehteä on lähes kaikilta osin mahdoton kuvitella nykyiseen mediatilaan. Silti tuntuisi oudolta nostaa Myrkky jälkikäteen tikun nokkaan tuomittavaksi, olihan lehden huumori ennemminkin linjassa ysäriviihteen kanssa kuin varsinainen poikkeama siitä.

Televisiossa pyörivät samaan aikaan Pulttibois, Manitbois, Kummeli, Vintiöt sekä Uuno Turhapuro -elokuvat, joiden komedia ei ollut merkittävästi Myrkkyä hienostuneempaa. Hyvät herrat -satiirissa pilkattiin rankasti homoja ja tummaihoisia ilman minkäänlaisia kohuja. Sketsisarjojen surullisenkuuluisat mustalais- ja saamelaiskarikatyyrit ja ankeat sukupuoliroolit olivat paljon näkyvämmin esillä kuin yhden vaatimattoman sarjakuvalehden törkeydet.

Asiat ovat muuttuneet niin nopeasti, että toisinaan unohtaa, kuinka seksuaalisesti niljainen koko 1990-luku oli. Myrkky oli korkeintaan pieni sivupuro tässä tunkkaisen limailun vuossa. Se kokosi kulttuuristamme eräänlaista alhaisuuden aapista ja liioitteli tabuja äärimmäisyyksiin asti ja yli. Kaikkia ja kaikkea loukattiin ilman pienintäkään hengähdystaukoa.

Toinen Myrkyn peilaama 1990-luvun muoti-ilmiö oli yrjöttävyys. Ysäri oli oksennuksen, räkäpalleroiden ja kakan vuosikymmen. Kaikista näistä valmistettiin teollisesti lukemattomia erilaisia muovi- ja kumiversioita: pierusprayta, kakkavaahtoa, koiranpommeja, aivolimaa, räkäkarkkeja. Animaatiosarja Ren & Stimpy näytti puistattavan vastenmielisiä lähikuvia chihuahuan korviin pesiytyneistä syöpäläisistä, silmämunien rähmäpaakuista ja irti revityistä hampaiden koloista. Beavis ja Butt-Head potkivat toisiaan munille ja pelasivat pesäpalloa sammakoilla.

Hyvin varhaisiin muistoihini kuuluu myös Hyvät, pahat ja rumat -keskusteluohjelma, jonka eräässä jaksossa jonkinlainen extremejoogi heilutteli haarojensa välissä pitkäksi nauhaksi venyneeseen penikseensä sidottuja silitysrautoja. Se oli silkkaa Myrkkyä.

Pamela Anderson oli törkyaikaa täydellisesti kuvaava seksisymboli. Maailman kuuluisimmat silikonirinnat herättivät hieman samaa epätodellista, ällötyksensekaista kutkutusta kuin Myrkky tai teollisesti valmistettu aivolima. Presidentti Bill Clintonin seksiskandaali paljasti rasvaisen ulottuvuuden Valkoisesta talosta asti.

Tätä taustaa vasten Myrkyn rivot piirrokset alkoivat tuntua viattoman vitsailun ohella jopa uskolliselta aikakauden raportoinnilta. Koko läntinen maailma pyramidin huippua myöten oli yhtä Pera Pervo -stripin jatketta.

Sarjakuvahahmo kourii naisia.
Sarjakuvahahmo kourii naisia. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

Lehden tekijät tiesivät, mitä tekivät. Päätoimittaja Antti Marttisen mukaan ensisijainen tavoite ei kuitenkaan ollut ärsyttää, vaan julkaista hauskoja juttuja. Valituksia moraalittomasta sisällöstä tuli Marttiselle lopulta harvoin.

– Muutaman kerran tuli puheluita kiukkuisilta vanhemmilta, jotka olivat huomanneet, että lapset lukivat tällaista “pornolehteä”. Mutta jos ajatellaan lehden 20-vuotista taivalta, niin siihen nähden yllättävän vähän. Olin hiljaa tyytyväinen, koska en halunnut kaivaa mitenkään verta nenästä.

Moralisointi yltyi 2000-luvulla, kun Myrkkyä oli ehditty julkaista yli kymmenen vuotta. Vuonna 2001 eduskunnassa tehtiin kirjallinen kysymys, joka peräänkuulutti lasten ja nuorten suojelua ala-arvoisilta julkaisuilta. Suomen Kristillisen Liiton (nyk. Suomen Kristillisdemokraatit) kansanedustaja Leena Rauhala käsitteli kysymyksessään erityisesti Myrkkyä esimerkkinä tällaisista julkaisuista.

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10–13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä. (Kirjallinen kysymys 264/2001 vp)

Kirjallinen kysymys ei johtanut toimenpiteisiin, sillä lehtien sisältö katsottiin sananvapauslain suojaamaksi. Myrkyn graafisimpia penetraatiokuvia päädyttiin 2000-luvulla kuitenkin sensuroimaan mustilla palkeilla lehtipiste- ja tukkumyynnistä vastanneen Rautakirja Oyj:n vaatimuksesta.

Kirjallisen kysymyksen jälkeen Myrkkyä käytettiin varoittavana esimerkkinä myös televisiossa. Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa vuonna 2002 käsiteltiin pornoa ja seksibisnestä. Lähetyksen loppupuolella toimittaja Jan Andersson näytti kameralle Myrkky-lehteä ja kertoi löytäneensä sen kaupasta Aku Ankan ja Muumin välistä. Sitten hän pyysi suivaantunutta terveydenhoitajaa kertomaan, mistä lehdessä on kyse.

”Myrkky on sellainen lehti, jossa kerrotaan pornoa, siellä on kahdella pippelillä raiskaamista, siellä on naisten hakkaamista, siinä kuvataan sarjakuvan keinoin lapsille kaikki niin raaka väkivaltainen porno kuin olla ja voi”, Väestöliiton Seksuaaliterveysklinikan Erja Korteniemi-Poikela luonnehti lehden sisältöä. Korteniemi-Poikelaa turhautti, että lehti pakeni vastuuta väittämällä, että se olisi muka suunnattu aikuisille.

Televisiolähetyksen jälkeen Iltalehti teki Myrkystä jutun, jossa monet kauppiaat ilmoittivat vetävänsä lehden pois myynnistä. Seuraavassa Myrkky-numerossa kommentoitiin kitkerästi moralistien sensaatiohakuisia reaktioita, mutta juhlittiin myös mediakeskustelun tuomaa julkisuutta. Lehden kannessa oli teksti: “TV:stä tuttu!”

Myrkyn haisevaa auraa väisteltiin toisaalta yhtiön sisälläkin. Koko lehden olemassaolon ajan päätoimittajana toiminut Marttinen kertoo, että vaikka Semicin julkaisujohtaja toi lehden Suomeen, tämä pysytteli siitä muodollisesti erossa.

– Kun lehdessä piti olla juridisesti joku päätoimittajan nimi, se oli yleensä aina M. Tulosmaa. Myrkyn suhteen oli kuitenkin sovittu, että hän ei siihen nimeään pistä. Minä olin siinä ”sijaiskärsijänä”.

Vesa Kataisto muistelee lehden olleen kustantajalle niin paksu pala, ettei kustantajan logoa painettu lainkaan lehden kanteen.

Myrkky oli kuin lähikaupan roskisten takaa löytynyt kuollut rotta.

Jos Myrkky oli liian törkeä lapsille ja samaan aikaan liian lapsellinen aikuisille, kelle se oikeastaan oli? Kenelle olivat samalla vuosikymmenellä paheksuntaa aiheuttaneet animaatiot Beavis & Butt-Head, Ren & Stimpy ja South Park, joista jokaista kutsuttiin aikanaan ”aikuisten animaatioksi”?

Niitäkin aikuiset olivat kieltämässä lapsilta, vaikka ei niitä kukaan aikuinenkaan tuntunut katsovan. Niistä puhuttiin koulun pihalla.

Uskoakseni kyse on vaietummasta kategoriasta, jota ei voi kutsua tiukasti lasten tai aikuisten kulttuuriksi. Ne ovat jotain erikoisempaa: aikuisten kulttuuria lapsille, samaan aikaan lapsellista ja lapsille sopimatonta.

Lajityypin voima perustuu kapinan, tabujen ja kielletyn hedelmän viehätykselle. Ensimmäistä kertaa lapsen pitää keksiä piilopaikka, rajata itselleen vanhempien ulkopuolinen alue. Omalla tavallaan juuri salatut törkeydet käynnistävät ihmisen kehitykselle olennaisen yksilöllistymisen prosessin, tekevät minusta juuri minut.

Tähän kategoriaan kuului myös Myrkky. Koko pointti oli, ettei mikään siitä kuulunut aikuisille.

Lintu kurkistaa miehen takapuolesta sarjakuvaruudussa.
Yksityiskohta Palle Runqvist -sarjakuvasta. Lintu kurkistaa miehen takapuolesta sarjakuvaruudussa. Kuva: Egmont Kustannus KulttuuriCocktail,Törkyhuumori,Myrkky-lehti

2020-luvun Suomessa Myrkky näyttää törkeältä ja loukkaavalta nuorisokulttuurin ilmentymältä. Todellisuudessa se jäi varsin kesyksi alkusoitoksi internetin huomattavasti tuhovoimaisemmalle sisällölle, jota etenkään netin alkuaikoina ei tuntunut säätelevän juuri mikään. Jo ala-asteella 1990-luvun lopulla koulutoverini näyttivät minulle ATK-tunneilla kuvia tulipalojen ja kidutuksen uhreista, auki revityistä peräaukoista ja oikeista eläinseksitilanteista.

Vasta siinä huomasi, missä oikea raja tuli vastaan. Niitä kuvia en olisi koskaan välittänyt nähdä.

Netistä tuli shokin hakemiseen ylivertainen väline, jonka kanssa Myrkky ei kyennyt mitenkään kilpailemaan. Lukioikään tullessani lehden edustama huussihuumori alkoi tuntua jo hellyttävän viattomalta.

Myrkyn pointti ei ollut tarjota laadukasta sarjakuvataidetta. Se oli kuin lähikaupan roskisten takaa löytynyt kuollut rotta, jota taloyhtiön lapset tökkivät yhdessä kepeillä, pukivat nukenvaatteisiin ja laittoivat lopuksi tanssimaan räjähtelevän papattimaton päällä.

Se oli hirveää, mutta tuntui edes jossain, kuin sähköaitaan virtsaaminen maaseudun tylsyydessä. Ankean laman laskeumavuosina tällit piti hakea mistä irti sai.

On hankala kuvitella, miten nykyisessä kulttuuriympäristössä kasvanut 11-vuotias suhtautuisi Myrkkyyn. Haluaisin mennä koulun pihalle näyttämään lehtiä lapsille ja kysymään, mitä mieltä he ovat. Pelkään, että siitä tulisi poliisijuttu.

Tyydyn sulkemaan viimeisen vuosikertaniteen ja kävelen kansalliskirjaston kammiosta takaisin auringonvaloon.

Marraskuinen ilma virkistää aistit, tuomiokirkon kello soi. Minä selvisin siitä. Joka ikisestä lehdestä.

1990-lukulaisen törkysovinismin soisi tietenkin jäävän visusti historian unohduksiin. Silti, kaikessa mauttomuudessaankin, Myrkky merkitsi jotain. Se raivasi lapsen tajuntaan tilaa alkeelliselle kapinalle ja aitaamattoman rivouden mysteerille. Sitä mikään kulttuurin muutos ei poista.

Nykyään Myrkky tuntuu eräänlaiselta umpilisäkkeeltä, joka on unohtunut sisuksiini turhana evoluution jäänteenä. Mitään hyötyä siitä ei ehkä ole, eikä sen olemassaoloa suurimman osan ajasta edes muista.

Leikkaukseen ei kuitenkaan kannata ryhtyä, ellei se ala suuremmin oireilla.

Jantso Jokelin

Keskiviikkona 17.2. Kulttuuricocktail Live -ohjelmassa keskustellaan törkyhuumorin paikasta nykymaailmassa. Yle TV1 klo 20–20.30 ja jatkot Yle Areenassa klo 20.30–21.00.

Lisätty 13.2.2021 tieto, että Pyton-sarjakuvalehteä julkaistiin Norjan lisäksi myös Ruotsissa ja Tanskassa.

Kommentit