Hyppää pääsisältöön

Juha Itkosen kolumni: Kauko Röyhkä ei ole vihainen vanha mies, mutta suomalaisten limaniskojen ärsyttäjä hän oli jo siloposkisena poikana

Kauko Röyhkä ja Juha Itkonen istuvat terassipöydän ääressä.
Kauko Röyhkä ja Juha Itkonen istuvat terassipöydän ääressä. Kuva: Yle/Mikael Raivio Minun musiikkini,Juha Itkonen,Kauko Röyhkä

Koko uransa ajan Kauko Röyhkä on ärsyttänyt ihmisiä. Hän on jäänyt vuosikymmenten aikana mieliin 80-luvun tiukkojen kulttuurirajojen koettelemisesta ja some-mielipiteistään. Eihän tällainen meininki sovi alkuunkaan hajuttomaan ja värittömään suomalaiseen perinteeseen. Ärsyttäminen onkin harkittu rooli, Juha Itkonen kirjoittaa kolumnissaan.

”Me vanhat rokkarit olemme uhanalainen eläinlaji. Radiosoitot, festarit ja bändikeikatkin meiltä on jo viety, ja nyt elämäntapamme (viina, huumeet, irtoseksi) on uusmoralistien hyökkäyksen kohteena. Meitä pitäisi suojella kuten liito-oravia. Meidät voidaan tuhota, mutta sen jälkeen maailma on kyllä paljon tylsempi.”

Näin kirjoitti Kauko Röyhkä Facebook-sivuilleen viime vuoden elokuussa, noin 30 000 seuraajalleen. Päivityksiä tuli säännöllisesti, ja usein ne olivat esimerkin kaltaisia, kaihoisia ja nykyaikaa sadattelevia, mutta myös hauskoja.

Ikävä kyllä enää niistä ei voi nauttia. Tili kaapattiin, ja tammikuussa Kauko Röyhkän nimellä päivityksiä tekikin äkkiä nuori, intialaisen näköinen nainen – todennäköisesti botti. ”Sinä ja minä rakastamme, entä kenen isä? Jaa ja tule viestillä, jutellaan.” Röyhkälle kävi siis niin kuin Donald Trumpille, toiselle ei enää aivan nuorelle sometaiturille. Uuden vuoden alkajaisiksi hän menetti arvokkaan henkilökohtaisen mediansa.

Tunnustan. Vertasin juuri Röyhkää Trumpiin, koska yritän herättää kiinnostuksenne. Toivon algoritmiä puolelleni, lukijoita kolumnille ja katsojia ohjelmalle. Kauko Röyhkä ja Donald Trump, vihaiset ja katkerat vanhat miehet.

Todellisuudessa rinnastus on tietenkin törkeä. Juuri ketään ei pitäisi verrata Donald Trumpiin. Ja vaikka Röyhkän päivitykset toisinaan uhmakkaasti sotivatkin vasten ajan henkeä, niiden yleissävy oli kuitenkin elämää edelleen ihmettelevä ja suorastaan leppoisa. Päälle kuusikymppisenä Röyhkä sekä tekee että rakastaa edelleen samoja asioita kuin nuorena: lauluja ja kirjoja. Vihaiselta hän ei minusta vaikuta, enemmänkin elämäänsä melko tyytyväiseltä.

Hyvällä tuulella Röyhkä oli myös elokuun lopussa, kun tapasimme Villa Vikanissa Minun musiikkini -ohjelman kuvauksissa. Päivät olivat aurinkoiset, viljapellot vielä kultaiset ja loppukesän kypsä maisema kauneimmillaan. Koronan aiheuttamat perutut keikat painoivat mieltä, mutta muita huolia Kaukolla ei ollut. Juttu luisti, ja säännöllisin väliajoin rähähti Röyhkän jäljittelemätön nauru.

Keskustelukumppanina Röyhkästä tekee ainutlaatuisen hänen pitkä perspektiivinsä. Vasta taustatöitä tehdessäni tajusin todella, miten ainutlaatuinen hänen uransa on. 40 vuotta levyttävänä artistina. 40 vuotta kirjailijana. 40 vuotta julkisuuden henkilönä. Kauko Röyhkä, ristimänimeltään Jukka-Pekka Välimaa, on ollut Kauko Röyhkä melkein niin kauan kuin olen elänyt: vuoden 1980 Anna-lehdessä esiintyvä siloposkinen nuorukainen on tunnistettavissa samaksi ihmiseksi lähinnä silmien ilkikurisesta pilkkeestä.

”Minä haluan ärsyttää ihmisiä, ja varmasti ärsytänkin sellaisia suomalaisia limaniskoja, joita lavan reunalla näkee”, tämä nuori mies sanoo. ”Heille riittää ärsytykseksi se, että minunlaiseni kaveri pistää kravatin kaulaansa.”

Limaniskoja tai ei, suomalaisten ärsyttämiseen ei tosiaan aikanaan tarvittu paljon. 1980-luvun alun lehtijutuista piirtyvä henkinen maisema tuntuu uskomattoman ahtaalta. Koska itse luin niihin aikoihin vielä Viisikoita ja Asterixeja, en ollut tajunnut, miten paljon Röyhkää heti hänen uransa alussa inhottiin.

Toisaalta nuori Röyhkä tietysti sanoi itsekin nimenomaan haluavansa ärsyttää. Sama halu on leimannut hänen myöhempää toimintaansa. On vaikea sanoa, mistä kaikesta vaikkapa 90-luvun alun paljon huomiota herättäneessä saatananpalvontakohussa lopulta oli kyse: luovan taiteilijan aidosta älyllisestä uteliaisuudesta vai nimenomaan suomalaisten limaniskojen ärsyttämisestä? Ärsyttäjähän ei nimittäin huku massaan. Ärsyttämällä pääsee esiin huomattavasti helpommin kuin myötäilemällä muita. Siloposkinen oululaispoika selvästi tajusi tämän, eikä ole unohtanut oppiaan.

Jollain lailla Röyhkän suurin saavutus onkin ehkä se, ettei hän ole jäänyt kokonaan roolinsa vangiksi.

Mutta tietenkin ärsyttäjän roolista joutuu myös maksamaan. Vielä vuosikymmenien jälkeenkin Kauko Röyhkä on kai tavallaan myös rooli, jota nyt jo kaiken kokenut ja nähnyt biisintekijä ja kirjailija edelleen kannattelee. Kauko Röyhkänä olemisen täytyy olla välillä myös raskasta.

Jollain lailla Röyhkän suurin saavutus onkin ehkä se, ettei hän ole jäänyt kokonaan roolinsa vangiksi. Keskustellessamme tuntui siltä, että Röyhkä oli nimenomaan siitä ylpeä myös itse. ”Mä olen pystynyt kuitenkin elämään ihan normaalia elämää”, hän sanoo ohjelmassa. ”Mulla on kolme lasta. Mulla on normaali koti. Mä olen istunut hiekkalaatikolla lasten kanssa ja nähnyt muita vanhempia. Käynyt koulujen opettajatapaamisissa. Maksanut kaikki velkani. Elänyt normaalia elämää, ja silti tehnyt tällaisia juttuja. Mä olen yhdistänyt kaksi mahdotonta asiaa.”

Onnenpoika, voisi jopa sanoa, aivan niin kuin Röyhkän ehkä tunnetuimmassa laulussa. Onnenpoika, onnenpoika…

Minun musiikkini -sarjan Kauko Röyhkä -jakso Areenassa ja Yle Teemalla 17.2.2021 klo 21.

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa