Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Olen rakastanut törkeitä miehiä, mutta nyt riittää

Toimittaja Laura Friman
Toimittaja Laura Friman Kuva: Kuvaaja Joonas Josefsson Laura Friman

Leffat ja tv-sarjat ovat täynnä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Laura Frimanin mukaan olemme niin tottuneet tähän miehiseen törkyyn ja naisvihaan, että emme edes kunnolla tunnista ilmiötä. Entä jos näkisimmekin elokuvan, jossa esineellistetään vähäpukeisia miehiä?

”Eikö tää tunnu susta yhtään pahalta?”

Poikaystäväni kysymys tuntuu hassulta. Katsomme Martin Scorsesen The Wolf of Wall Street -elokuvaa ja etikkasipsikulhokin on vielä puolillaan.

Pahalta? Miksi tuntuisi?

No, kuulemma koska häntä voisi ahdistaa katsoa elokuvaa, jossa alistettaisiin ja esineellistettäisiin minuutti ja tunti toisensa jälkeen mahdollisimman vähäpukeisia miehiä.

Sinänsä ajatuskin on absurdi, koska eihän sellaisia elokuvia oikeastaan ole olemassakaan.

Jaa, tosiaan. Vastaukseni on lannistava: ”Kyllä kai, mutta kun… Siihen on niin tottunut.”

Onneksi horroksenomaisesta tottumuksestakin voi havahtua. Luen alkuvuodesta Anu Silfverbergin uutuusteoksen Sinut on nähty.

Se on kiinnostava tyylillinen hybridi esseetä, tietokirjaa, jopa omaelämäkertaa.

Muotoakin tärkeämpi on kuitenkin sisus: lukukokemus on vavahduttava. Tämän kaiken minä tunnistan.

Koska olen kuuliaisesti woke urbaani, korkeakoulutettu ihminen, tunnen kyllä termin male gaze, miehinen katse, ja luulen tietäväni, mitä se tarkoittaa.

Mutta vasta kun luen Silfverbergin epäakateemista, omakohtaista, hätkähdyttävän samaistuttavaa kokemusvirtaa sen vaikutuksesta koko elämään näennäisen tasa-arvoisesssa ja modernissa pohjoismaalaisessakin yhteiskunnassa, herään toden teolla siihen, missä kaikkialla tämä katse, the äijä gaze, on läsnä, koko ajan, ja miten se on tuijottanut minutkin turraksi.

Naiset on typistelty pelkiksi tisseiksi.

Kun The Wolf of Wall Street on katsottu, palaamme turvasarjamme pariin. Olemme läntisen maailman viimeiset ihmiset, jotka eivät ole katsoneet Sopranos-sarjaa halki vielä 2020-luvullakaan.

Kuittaamme erhettä, ja katsomme sarjaa joka ilta. Eikä siinä mitään: on kiehtovaa eläytyä italianamerikkalaisen mafiayhteisön elämään, luntata pastareseptejä ja odottaa, kenelle käy seuraavaksi köpelösti.

Rahanpesukulissina pyörivään strippiklubiinkin tottuu: tissejä, tissejä, koko ajan tissejä, joka jaksossa. Petettyjen vaimojen ja vartioitujen tyttärien lisäksi sarjan naiset on typistelty pelkiksi tisseiksi.

Kun sen nyt itselleni myönnän, se tuntuu turhauttavalta, mutta silti loputtomat rintaparit lusii kuuliaisesti läpi.

(Samalla tavoin tottuu sarjan raakaan ja armottomaan, läpeensä miehiseen väkivaltaan. ”Mä olen oikeastaan aika tyytyväinen, että toi tapettiin”, huomaan kommentoivani iloisesti, kun yksi hahmoista on yllätysteurastettu keittiön pöydälle.)

On ihan ymmärrettävää, että nämä kusipäät ja heidän kestämätön elämäntyylinsä kiehtoo.

Leffojen ja sarjojen todellisia surkimuksia ovat lohduttoman kapean mieskuvan vangit.

Anu Silfverberg kirjoittaa kirjassaan nimittäin myös taiteen funktiosta ikkunana, ei peilinä.

Taiteeseen ei tarvitse samaistua, ja sehän on ihanaa. Usein on kiinnostavampaa kurkistaa maailmaan, joka on mahdollisimman kaukana omasta.

Juuri siksi törky voi kutkuttaa. Kiellettyä, kamalaa, mitä helvettiä.

Yhtä selvää on se, että näiden leffojen ja sarjojen todellisia surkimuksia ovat alistettujen naisten sijasta lohduttoman kapean mieskuvan vangit. Yltiötunnevammaiset siat, jotka hukuttavat eksistentiaalisen ahdistuksensa epäkorrektiin ölinään, kokaiiniin ja machismoon ja kuolevat lopulta itsemurhan tai infarktin kautta.

Kenellekään ei käy hyvin. Kukaan ei siis yritäkään väittää, että näiden sinänsä taitavien kulttuurituotteiden äijien elämä olisi onnistunutta ja ihanaa.

He ovat silti niitä, joiden tarina meille kerrotaan. Antisankareita, joita silti symppaamme vähän – tai paljon. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Kun The Wolf of Wall Streetin ja Sopranosin viimeisetkin lopputektit ovat rullanneet ruudulta, alamme valikoida iltoihimme seuraavaa vakiosarjaa.

”Etkö tosiaan ole koskaan nähnyt Langalla – The Wirea?” tiedustelen epäuskoisena puolisoltani.

”En. Onko se hyvä?”

”On, maailman paras!” huudahdan miettimättä.

Loistelias se onkin. Mutta mietin, mikä The Wiressa oikeastaan tapahtuu, siinä on hirveästi kamalaa väkialtaa. Ja päihteitä. Miesten temppuja itkeviä naisia. Ja miehiä.

Tosi, tosi, tosi paljon miehiä. Olenko katsellut tätä maisemaa jo tarpeeksi pitkään?

Keskustelu sulkeutuu 24.3.2021.
Keskustele