Jonni Roos
Yle
Helsingin tapahtumasäätiön toimitusjohtaja Stuba Nikula tuntee lupakikkailun ja hallinnolliset hienosäädöt. Teollisuudelta vapautuneiden Kaapelitehtaan ja Suvilahden kehittäminen kulttuurikäyttöön opettivat hänelle, kuinka kaupungeissa saadaan asioita tapahtumaan. Suurten kaupunkitapahtumien järjestäminen on hänelle arkipäivää, mutta myös intohimo.
Kuusi kuvaa toimitusjohtaja Stuba Nikulan elämästä
– Olisin varmaan huono alainen, kun jo ensimmäinen työpaikkani oli toimitusjohtajana, nauraa Stuba Nikula.
Stuba Nikulan työnä on johtaa säätiötä, joka järjestää Helsingin suurimpia tapahtumia, kuten Helsingin juhlaviikkoja, Helsingin uudenvuoden juhlaa ja Silakkamarkkinoita. Hän tuli tammikuussa 2019 perustetetun säätiön johtoon Helsingin kaupungilta, jossa hän oli työskennellyt kulttuurijohtajana ja kulttuuripalvelupäällikkönä.
Komean virkauran taustalla on yllättävä yhdistelmä osaamista: Nikula on koulutukseltaan matematiikan opettaja, mutta hänen työkokemuksensa on peräisin tapahtumien tuottamisesta ja kiinteistökehittämisestä.
Nikula itse sanoo, että kulttuurialalla pääsee yllättävän pitkälle jo ihan sillä, että osaa käyttää taulukkolaskentaohjelma Exceliä ja ymmärtää sinne kirjattuja numeroita. Toinen hänen vahvuutensa on, että hän ymmärtää, kuinka kaupungin hallinto toimii.
Nikula on johtanut työkseen hankkeita, joissa esimerkiksi vanhoille teollisuuskiinteistöille on etsitty uutta käyttöä. Hän työskenteli vuosia Kaapelitehtaan ja Suvilahden alueen parissa ja oppi, miten poikkeuslupia haetaan.
– Hallinto on taiteen lajeista vaativin, mutta toisaalta myös sallivin, lohkaisee Nikula. – Se on kuin taiji-voimistelua, missä työnnetään ja vedetään, kierretään ja alitetaan – tosin vielä vähän hitaammin kuin taijissa.
Puutarhakaupungin kasvatti
Nikula kehitti itseluottamuksensa Espoon Tapiolassa, jossa vietettyyn lapsuuteen kuuluivat Heikintorin puuhevoset ja niiden vieressä ollut “hengenvaarallinen” liukumäki.
– Se oli vähän huojuva ja kaiteet olivat harvassa.
Tapiola oli Nikulan mielestä ihanteellinen ympäristö kasvavalle lapselle. Puutarhakaupungin malliksi aikanaan rakennettu lähiö oli pienimittakaavainen ja turvallinen paikka opetella reviirin laajentamista.
– Siellä oli tietynlainen vapaus, jossa sai kasvaa. Jostain tuollaisesta elämänasenteeni kumpuaa.
Nikula kiteyttää tämän elämänasenteen sanoihin: “Tuosta vaan! Ruvetaan tekemään! Pää edellä syvään päähän ja huudetaan ennen kuin hukutaan”.
– Piti ottaa vastuu omista tekemisistään, mutta jos se ei onnistunut, niin kyllä maailma aina jotenkin otti kopin, kantoi ja palautti lähtöpisteeseen. Se idylli, mikä on puutarhakaupunkeihin kirjoitettu, on ehkä jollakin tapaa myös toteutunut ainakin minun omalla kohdallani.
Yliopiston historian epäsosiaalisin opiskelija
Pian Nikulan reviiri laajeni Helsingin keskustaan, jossa hän alkoi tehdä erilaisia keikkatöitä. Hän alkoi myös opiskella Helsingin yliopistossa, jossa hänen äitinsä Riitta Nikula työskenteli taidehistorian professorina.
– Olen ehkä ollut Helsingin yliopiston historian epäsosiaalisin opiskelija. Tutustuin opintojen aikana ehkä kolmeen ihmiseen. En käynyt koskaan missään opiskelijariennoissa.
Tietojenkäsittelyopin läksyt hän teki Tapiolan ja Vallilan välillä kulkevassa bussi 505:ssä. Matematiikan laskuharjoituksiin hän valmistautui Kluuvin kauppakeskuksessa sijainneessa kahvilassa. Kasvatustieteen opinnot hoituivat Iso-Roobertinkadulla sijainneessa baarissa.
– Opiskelu on asia, jota olen oppinut arvostamaan vasta myöhemmin, kun huomasin, miten tutkinnonkipeä julkinen sektori on. Eihän sinne tiettyihin tehtäviin voi edes laittaa hakemuspapereita ilman maisterin tutkintoa. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Väitän, että huonoja puolia on ehkä kuitenkin enemmän.
Opintojen lisäksi Nikulan uraa vauhditti työsarka tapahtumatuottajana. Elävän musiikin yhdistys Elmu myi Radio Cityn osakkeet ja sai niiden vastineeksi sijoituspääoman. Sen turvin haluttiin järjestää uusi festivaali Helsinkiin, ja Stuba Nikula palkattiin johtamaan hanketta.
Metallimusiikkiin keskittynyt Tuska-festivaali oli tuolloin jo olemassa, mutta se oli vielä pienimittakaavainen tapahtuma sisätiloissa. Nikulan johdolla Tuskasta kasvatettiin 11 000 kävijän ulkoilmafestivaali, joka muutaman päivän ajaksi muutti koko Helsingin keskustan tummanpuhuvaksi. Erityisen ylpeä hän on siitä, että Kaisaniemeen rakennettu lava oli suoraan vastapäätä eduskuntataloa.
Tuska-festivaalin johtaminen täytynee katsoa myös yrittäjäkokemukseksi, sillä Nikula omisti tapahtumaa järjestävästä yhtiöstä 15 prosentin osuuden.
– Huomasin, että en ole kovin hyvä yrittäjä. Minulta puuttuu se kilpailuvietti. Mutta myöhemmin virkamiehenä huomasin, että kenelläkään kollegoista ei ollut ollenkaan kokemusta yrittämisestä. Tosi moni ei ollut koskaan ollut missään muussa organisaatiossa töissä kuin Helsingin kaupungilla. Kyllä kokemus yrittäjyydestä antoi minulle siinä ihan erilaisen taustan käydä keskusteluja.
Hyvä johtaja ei tee itsestään korvaamatonta, uskoo Nikula. Asiat ovat hyvin hallussa, kun ne ovat selvästi kirjattuina ja ymmärrettäviä myös muille.
– Johtaja on silloin tehnyt työnsä hyvin, kun hän voi minä tahansa hetkenä lyödä avaimet pöytään ja sanoa: “Nyt mun tarvitsee lähteä.” Ja joku pystyy ottamaan siitä kiinni ja jatkamaan hänen työtään. Jos sillä tavalla tekee töitään, vaikka ei ajattelekaan kävelevänsä ulos, niin todennäköisesti tekee perustyönsäkin aika hyvin. Se on myös alais-ystävällistä, koska silloin esimiestyö on suhteellisen avointa, johdonmukaista ja tasapuolista.
Työn vastapainoksi takapihoilla kuljeskelemista
Kuka kukin on -teoksessa Nikula mainitsee harrastuksikseen ‘maleksimisen’ ja ‘asumisen’. Maleksimisella Nikula viittaa kaupunkiympäristöissä liikkumiseen ja omatoimiseen reviirin laajentamiseen, joka on peruja Tapiolassa vietetystä lapsuudesta. Hän harrastaa mielellään kaupungin takapihoilla kuljeskelemista, varsinkin, jos ympäristö on sopivan rouheaa. Kerran hän tuli maleksineeksi sisään puolalaiseen terästehtaaseen.
– Tapiolalaiseen tapaan kävelin portista sisään, katsoin vartijaa silmiin, ja moikkasin. Harhailin tehtaan alueella tunnin tai puolitoista.
Myöhemmin selvisi, että ei tehtaalle olisi saanut noin vain mennä maleksimaan. Nikula esitteli tehtaasta ottamiaan valokuvia hämmästyneelle puolalaiselle teatteriohjaajalle, joka asui tehtaan lähellä, mutta ei koskaan ollut käynyt sen sisällä.
Rouheat miljööt tarjoavat vastapainoa työelämän kulmikkaille ympäristöille.
– Jos ihmisiltä kysytään, mitä ovat ne paikat joissa heidän sielunsa lepää ja ajatus soljuu vapaasti, niin yleensä he luettelevat paikkoja kuten kallioluodot, laiturinnokat, metsät tai tunturimaisemat. Yhteistä näille kaikille on, että niissä ei ole yhtään sileää pintaa tai suoraa kulmaa.
Työympäristöissä asiat ovat yleensä päinvastoin: seinät ovat sileät ja ikkunoissa on tuplalasit. Nikulan mielestä ei ole ihme, jos luova työ ei suju.
– Sitten vuokrataan perinnepurjelaiva ja viedään työntekijät risteilylle Kustaanmiekkaan, jotta he voisivat olla luovia. Sieltä tullaan takaisin siihen kiillotettuun kantikkaaseen moduliin, jossa ollaan tuottavia. Kaapelitehtaiden, suvilahtien ja korjaamojen idea on, että työn tekeminen muuttuu, kun työympäristössä on muutakin kuin suoria kulmia ja sileitä pintoja.
Vanhan talon kunnostus
Nikulan toinen harrastus, asuminen, tuli harrastukseksi oivalluksen kautta: asuminen on harrastus, koska se vie muiden harrastusten tavoin paljon aikaa ja rahaa.
Hän asuu perheineen helsinkiläisellä omakotialueella puutarhan ympäröimässä noin satavuotiaassa puutalossa, jossa tekemisestä ei tule puutetta. Talon edellinen omistaja oli erityisesti perehtynyt puutarhan hoitoon.
– Hän totesi minulle iloisesti, että kun tietää mitä tekee, niin tunti päivässä riittää. No, minä en varmasti tiedä yhtään, mitä teen, eikä minulla ole sitä tuntia päivässä. Mutta ei hänen luomansa maailma vielä ole aivan kokonaan rappeutunut.
Vaikka Helsinki on ollut kaikkien Nikulan työpaikkojen yhteinen nimittäjä, eikä hän tunne vetoa lähteä muualle, ajatusleikkinä häntä kiehtoo äidin suvun peruja oleva maatila Juvalla. Siellä hän on veljensä Jone Nikulan kanssa viettänyt lapsuuden kesiä.
– En nyt suunnittele uraa juvalaisena luomuviljelijänä, mutta ajatus siitä, että sekin olisi mahdollista, pitää minut työn touhussa täällä Helsingissä.
Juvan korkeudella kasvavat kuulemma jo monet eteläisemmätkin puulajit.
– Ehkä siinä eteläpellossa viihtyisi jopa luumupuu. Se olisi hieno idea, jos siitä saisi jonkinlaisen lähiviinatilan. Se olisikin aika komeata!
