Hyppää pääsisältöön

Haluan eroon valkoisesta, heteronormatiivisesta ja patriarkaalisesta maailmasta – Teatterikorkeakoulussa olen silti "unwoke"

Tennarit ja railo
Tennarit ja railo Kuva: Antti Ollikainen / Yle KulttuuriCocktail

Teatterikorkeakoulussa viimeisiä kuukausia opiskeleva Liila Jokelin kirjoittaa esseessään, millaisia varjopuolia hän näkee sukupolvensa tiedostavuudessa: "Poliittisen heräämisemme varjopuolena pidän kohtuuttoman ankaraa tiedostavuutta, jonka vaarana on sitoa meidät henkiseen pakkopaitaan. Toivon hartaasti, että vallankumous ei läikähdä liikaa yli ennen kuin tasapaino löytyy."

Valmistun keväällä Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelmasta. Opintoni ovat kestäneet viisi vuotta. Tuon viiden vuoden aikana niin kouluni kuin koko yhteiskunnan henkinen ilmapiiri on kokenut valtavan muutoksen.

Luokkakaverini vitsaili minulle taannoin siitä, kuinka ensimmäisenä opiskeluvuotena yhdessä ohjaamaamme teosta ei enää vuonna 2021 voitaisi esittää, sillä yksi roolihahmoista oli pumpattava barbara.

Toisena opiskeluvuotenamme ohjasimme saman työparin kanssa esityksen, jossa miesnäyttelijä esitti miimisesti pornoelokuvan kohtauksen. Fyysinen ja yksityiskohtainen aktisimulaatio aiheutti katsomossa pääasiassa hersyvää naurua.

Viimeisen esityksen yleisö muodostui kokonaan kanssaopiskelijoistamme. Heissä pornoakti aiheutti vain järkyttyneen kuolemanhiljaisuuden. Eräs opiskelukaverimme ei puhunut meille tai edes katsonut meihin päin esityksen nähtyään, sillä hän oli kokenut sen niin vastenmieliseksi. Osa puhui miesnäyttelijän soolosta "raiskauskohtauksena".

Emme olleet ajatelleet kertaakaan raiskausta kohtausta luodessamme. Olimme pohtineet pornografiaa ja sitä, millä tavoin porno vaikuttaa ihmisen käsityksiin läheisyydestä. Olemme jälkeenpäin työparini kanssa todenneet, kuinka kyseinen teos saattoi olla meille sosiaalinen itsemurha.

Kolmantena opiskeluvuotenani kirjoitin näytelmän, joka ammensi inspiraationsa filosofi Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustra -teoksesta. Tekstissäni oli kohtaus, jossa päähenkilö käy taistelua selässään roikkuvan Kääpiön kanssa. Tämä kohtaus perustui Nietzschen alkuperäisteoksesta lainattuun metaforaan.

Siinä ihminen joutuu astumaan portista nimeltä Hetki tullakseen tietoiseksi valinnan vapaudestaan. Portista astuminen on Nietzschelle metafora ihmisen arvojen uudelleenarvioimiselle eli eräänlaiselle jälleensyntymälle. Tätä oleellisen askeleen ottamista häiritsee ihmisen selässä roikkuva Kääpiö, joka symboloi kaikista arvoista elämänvastaisinta eli muutoksen vastustamista.

Näytelmän tyylilaji oli eksistentialistinen ja eeppinen seikkailu. Sillä ei ollut mitään tekemistä realismin kanssa. Kääpiö ei siis tarkoittanut konkreettisesti lyhytkasvuista ihmistä, vaan kyse oli mytologisesta hahmosta ja vertauskuvasta. Tästä huolimatta muistan käyneeni ohjaajan kanssa keskustelua siitä, pitäisikö kohtausta muuttaa tai pitäisikö se peräti poistaa.

"Onks tässä kyse siitä Kääpiöstä", muistan kysyneeni. Ohjaajan mielestä kohtaus "ei vain toiminut sellaisenaan kokonaisuudessa". Perustelin kohtauksen välttämättömyyttä Nietzschen filosofian eli näytelmän oleellisimman ytimen kannalta. Lopulta Kääpiön näyttämöllistämiselle löydettiin mielekkäitä ratkaisuja ja kohtaus sai jäädä.

Tämän ääneen sanominen pelottaa minua, sillä taantumukselliseksi ja jopa äärioikeistolaisen retoriikan käyttäjäksi leimautuminen saattaa tapahtua hyvin helposti nykyään.

Esittämisen tapojen ongelmallisuuksia on ruodittu viime vuosina teatterikoulujen harjoitusluokkien ja työryhmien lisäksi paljon myös mediassa. Esimerkkinä mainittakoon Aurora Rämön kirjoittama Suomen Kuvalehden artikkeli Teatterikorkeakoulusta.

Rämön artikkeli nosti esiin taideopiskelijoiden kriittisen suhtautumistavan klassikoihin sekä sen, kuinka valkoiset hetero-oletetut miesopettajat yrittävät tukaluutta tuntien luovia näissä muutosten tuulissa.

Jälkeenpäin artikkelia kritisoitiin erityisesti siitä, ettei opiskelijoita kuultu lainkaan. Yle julkaisikin pian tämän jälkeen jutun, jossa myös opiskelijoiden näkökulma asiaan esiteltiin kattavammin.

"Teatterikorkeakoulussa ei kuohu, siellä ajatellaan", totesi esitystaiteen ja -teorian opiskelija Suvi Tuominen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan.

Olin ylpeä ja ilahtunut siitä, kuinka taideopiskelijat nousivat puolustamaan vallankumoustaan eli oikeuttaan ajatella maailmaa uusiksi. Samaan aikaan jäin kaipaamaan tarkempaa keskustelua siitä mitä Rämön artikkeli alun perin pyrki nostamaan esiin.

Koin, että kouluyhteisössäni noussut lujaääninen artikkelin kritiikki oli osittain aiheellista. Samalla opiskelijoiden melu tuntui minusta väistöliikkeeltä. Artikkelin kritisoimisen sijaan olin kiinnostuneempi pohtimaan sen esiin nostamia sisältöjä eli sitä, millaisissa asioissa sukupolveni vallankumous läikkyy yli.

Tämän ääneen sanominen pelottaa minua, sillä taantumukselliseksi ja jopa äärioikeistolaisen retoriikan käyttäjäksi leimautuminen saattaa tapahtua hyvin helposti nykyään. Lisäksi sosiaalinen media on omiaan sylkemään bensaa liekkeihin.

Sukupolveni vallankumous on mielestäni yhtä tarpeellinen kuin hippivallankumous 1960-luvulla. On tullut aika siirtyä eteenpäin valkoisesta, heteronormatiivisesta ja patriarkaalisesta maailmasta – eli asioista, joita ennen pidettiin itsestäänselvyyksinä.

Nyt vanhoja olettamuksia halutaan purkaa ja nostaa esiin näkökulmia, jotka ovat aiemmin olleet vaiennettuja. Tämä muutos ei ole herkkähipiäistä nillittämistä vaan myös ihmisoikeusasia.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Taiteilijat ovat aina olleet yhteiskunnan antenni. He kanavoivat sitä, mitä maailmassa heidän elinaikanaan tapahtuu. Ei siis ihme, että myös taideteokset halutaan ajatella uusiksi: kenen tarinaa kerrotaan, millä tavalla ja miksi. Nämä tavoitteet ovat kunnioitettavia ja hyviä.

Niiden ajaminen saattaa kuitenkin yllättävän helposti johtaa sekä omien että toistemme taideteosten eettisen oikeaoppisuuden vahtimiseen. Hurjimmillaan tämän vahtimisen takaa saattaa paljastua vielä ikävämpiäkin puolia, kuten kiusaamista tai puhdasta vallanhimoa. Henkinen ilmapiiri on helppo ajaa ahtaalle hyveellisten päämäärien varjolla.

Jari Ehrnroothin kolumni repi minut kahtia.

Olen saanut kuulla puskaradiota pitkin, kuinka olen kouluni opiskelijan mielestä "unwoke". Woke on yhdysvaltalaisesta puheesta peräisin oleva termi henkilölle, joka on tietoinen sosiaalisista ja poliittisista epäoikeudenmukaisuuksista.

Unwoke on puolestaan henkilö, joka ei ole näiden asioiden suhteen valveutunut vaan ennemminkin taantumuksellinen.

On hankala sanoa, liittyykö unwoke-leimani pumpattavaan barbaraan, pornosooloon, myyttisen näytelmäni Kääpiöön, siihen että huumorintajuni on omituinen vai siihen että minulla on taipumus puhua suoraan sellaisissakin hetkissä, joissa niin sanottua sensibiliteettiä eli tunneherkkyyttä tarvittaisiin enemmän. En mielestäni ole kuitenkaan tahallista ilkeyttä harjoittava moukka.

Vaikka minulle langennut unwoke-tuomio oli vain yhden ihmisen mielipide, jäin miettimään kuinka helppoa sellainen oli langettaa. Perusteet jäivät epäselviksi. En myöskään aivan ymmärtänyt, mitä kaikkea minun tulisi tästä lisänimestäni päätellä.

Jari Ehrnrooth kirjoittaa joulukuussa 2020 julkaistussa Ylen kolumnissaan, kuinka hän ei pidä siitä, mihin nykyinen kehitys on johtanut. Hänen mukaansa itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat ovat tuottaneet löysää arvorelativismia ja kiivasta identiteettipolitiikkaa. Tämä johtaa hänen mukaansa kulttuurin lahoamiseen, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.

Ehrnrooth toteaa taiteen politisoitumisen johtavan myös laadun romahtamiseen. Esimerkkinä tästä hän nostaa esiin kokemuksensa siitä, kuinka jätteitä muistuttavat teokset kelpaavat esille taidemuseoon, kunhan niiden taustalla on tekijän ilmastokriittinen intentio.

Jos joskus on eletty aikaa, jolloin taiteen tarkoitus oli tavoitella ja kuvata kauneutta – kuten Ehrnrooth väittää – on se nykyään kallistunut pikkutarkan eettisyyden tutkiskelemiseen.

Ilmeisesti Ehrnrooth kokee uuvuttavana sen, että nykyään ei voi vain mennä taidemuseoon tai teatteriin ja nauttia kauneudesta. Sen sijaan tulisi ymmärtää, sisäistää ja vieläpä hallita valtavasti käsitteistöä, joilla teoksia tulkitaan. Tämä käsitteistö tuntuu hänen mielestään liittyvän vain ja ainoastaan ilmastokriisiin, kolonialismiin ja intersektionaaliseen feminismiin. Eli politiikkaan.

Kolumni repi minut kahtia. Ehrnroothin kanta oli minulle liian jyrkkä ja ajatuksiltaan keskeneräinen. Kuittailin kolumnin kapeakatseisuudesta somessa kuten monet tiedostavat kanssataiteilijani tekivät.

Ja kuitenkin, näytelmäkirjallisuuden opiskelijana aistin sekä itsessäni että kanssaopiskelijoissani "onko teosteni sisältämä feminismi nyt varmasti oikeanlaista" -mentaliteetin tuottamaa painetta. Ehrnroothin ärtymys osui siis johonkin, jonka jopa minä tunnistan.

Vaikka kolumni tuntui ensilukemalta maailmankuvaltaan minulle vieraalta, halusin ymmärtää, minkä perään hän kolumnissaan oikeastaan haikailee. Haikaileeko jokin osa minussa saman asian perään?

Tuntuisi vieraalta valita ääripää, asettua järkähtämättömästi kolumnin puolelle tai sitä vastaan. En halua sortua enää leimaamiseen. Haluan ajatella pitkäjänteisemmin.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Virginia Woolf erittelee lukemisen kaksi eri vaihetta Miten kirjaa tulee lukea -esseessään. Ensimmäinen vaihe on vastaanottaa tekstin vaikutelmat ymmärtäen ne mahdollisimman syvästi. Toinen vaihe on tuomion langettaminen. Woolfin mukaan lukijan on oltava ensin kirjailijan ystävä ja sen jälkeen tuomari.

Ja samoin kun ystävänä ei voi olla liian ymmärtäväinen, ei tuomarinakaan voi olla liian ankara. Jokaisessa ihmisessä asuu demoni, joka kuiskii: "inhoan, rakastan". Mutta lukeminen on Woolfin mukaan mutkikkaampi toimitus kuin demonin äkkipikaisiin tunteisiin eläytyminen:

[…] Jos kirjailija tuntisi, että on olemassa toisenlaista kritiikkiä, niiden ihmisten mielipide jotka tuomitsevat erittäin myötätuntoisesti, mutta samalla hyvin ankarasti, eikö tämä olisi omiaan parantamaan kirjailijan työn tulosta?

Tuomarin roolin olemme sisäistäneet jo. Ystävänä toimimisen unohdamme kuitenkin helposti, jos jokin ei sovi saumattomasti arvoihimme. Pysähdyn harjoittelemaan ystävän kärsivällisyyttä Ehrnroothin teesien kohdalla.

Pyrin ymmärtämään, mitä hän tarkoittaa käyttäessään sanaa kauneus. Johtolankana hän mainitsee "Läntisen kulttuurin kukoistuskauden, jolloin taiteesta tuli paitsi aistillisuuden juhlaa ja kuvallisen ajattelun filosofiaa, myös kirkkaasti näkevien kanava mystisiin syvyyksiin."

Millainen sitten olisi Ehrnroothin peräänkuuluttama, poliittisista merkityksistä vapaa ja puhtaasti kaunis teos? En usko, että sellaista on olemassakaan. Romantiikan ajalle ominaiset maisemateoksetkin ovat olleet kansallista identiteettiä nostattavia tai niitä kommentoivia.

Jopa haaksirikkoa kuvatessaan on taiteilijan mahdollista valita näkökulmansa, kuten Théodore Géricault teki Medusan lautta -maalauksessaan. Géricaultin maalauksessa aikalaiset näkivät Ranskan allegorian. He näkivät kuvassa epäpätevän ja holhotun kapteenin johdolla traagiseen lopputulokseen ajautuneen laivaston eli oman yhteiskuntansa.

Teoksia voi siis katsella vain teoksina, joissa on maisema ja ihmishahmoja. Vaihtoehtoisesti niitä voi lukea pidemmälle eli kontekstissaan: mitä teoksen valmistumisen aikaan maailmassa on tapahtunut ja onko taiteilija halunnut teoksellaan kuvata tai kommentoida vallitsevaa ilmapiiriä.

Myös hallitsijoiden muotokuvat ovat olleet joko imartelevia tai vähemmän imartelevia ja näin ollen poliittisia, vaikka niiden tekijä olisi ammentanut kauneuden lähteestä teosta luodessaan.

Taiteilija on väistämättä aina profeetta – ainakin jos päätämme nähdä hänet niin. Rituaali on taiteen luomisessa läsnä, vaikka aiheet olisivat poliittisia. Se, onko tuon rituaalin lopputuotos ylevän kaunis vai ei, on ajan henkeen sidonnainen, mutta myös makuasia.

Ehrnroothin olisi taiteen rakastajana hyväksyttävä, ettei taide ole koskaan vailla kontekstia. Taidehistorian suurten ja kauniiksi miellettyjen suurteosten takana saattaa piillä myytti nerosta, vaikka todellisuudessa tämä "nero" ei olisi voinut maalata taulujaan ilman lukuisten piikojen suorittamaa ylläpitoa arjen askareissa. Ja usein huomattavaa varallisuutta.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Sukupolveni on virittynyt tarkastelemaan taidetta uusista näkökulmista. Olemme tulleet yhä tietoisemmaksi siitä, millaisia valtarakenteita historiamme sekä nykyhetkemme pitää sisällään.

Ymmärrämme, kuinka ajan henki on aina väistämättä latautunut ja kuinka taide on aina kuvajainen aikansa hengestä. Taideteos on siis aina enemmän kuin itse teos. Näitä asioita olemme viime vuodet opiskelleet kiitettävällä syvyydellä.

En kuitenkaan ole varma, kuinka tarpeellista on siirtää fokus teoksesta aina ensisijaisesti sen yhteiskunnalliseen kontekstiin. En ole varma, tarvitseeko tulkinnan olla aina väistämättä poliittinen, kuten sukupolveni on taipuvainen ajattelemaan.

Pelkoni on, että alamme nähdä latautuneita merkityksiä sielläkin missä niitä ei ole, kuten hiljattain Tukholman Konstfackissa rasistiseksi tulkitussa huoneen nimessä ”Valkoinen meri”.

Poliittisen heräämisemme varjopuolena pidän kohtuuttoman ankaraa tiedostavuutta, jonka vaarana on sitoa meidät henkiseen pakkopaitaan. Toivon hartaasti, että vallankumous ei läikähdä liikaa yli ennen kuin tasapaino löytyy.

Sitä odotellessa voin aloitella rap-uraa Unwoke-Liila -artistinimellä. Ensimmäinen hittini voisi olla nimeltään Call Me Out. Levyn kannessa poseeraan tietysti pumpattavan barbaran kanssa, ja ensimmäisen singlen musiikkivideolla nähdään miesnäyttelijän tulkitsema miiminen pornoakti.

Niin, pian olen taiteen maisteri. Mutta mitä minä oikeastaan olen tiedostanut?

Liila Jokelin

Lähteet:
Jari Ehrnroothin kolumni:
https://yle.fi/uutiset/3-11673686
Aurora Rämön artikkeli:
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/shakespeare-on-rakenteellista-vakivaltaa-opiskelijaa kohtaan-taidekoulut-luovivat-opiskelijoiden-vaatimusten-keskella/
Woolf, Virginia:
Kuinka kirjaa luetaan

Kommentit