Vapaa ja kateellinen

Lentokone lentää äärettömän Tyynenmeren yllä. Ohjaamossa istuu 40-vuotias nainen, ja kun kone katoaa kesken lennon, kukaan ei kuule hänestä enää ikinä mitään.

Tämä on kuuluisan lentäjän Amelia Earhartin tarinan loppu. Kadonneen pilotin kohtalo kiehtoo yli 80 vuotta myöhemmin Iisa Pajulaa, 41, jonka seuraava levy käsittelee Earhartia.

Ehkä Iisakin haluaa kadota.

Nyt ei olla Tyynellämerellä vuonna 1937. Tammikuisessa Helsingissä 2021 Iisalla ei ole käsissään Electra 10E:n ohjaussauvaa vaan puhelin, johon virtaa ajantasaista dataa vastajulkaistun kappaleen striimilukemista.

Pajula on seurannut viikon Spotify for Artists -sovelluksen näkymää ja vertaillut Viimeistä päivää -kappaleen lukuja kollegoiden vastaaviin. Samana päivänä musiikkia ovat julkaisseet muun muassa Ilta, Jesse Markin, Yeboyah sekä Figaro ja Vesala.

Viimeistä päivää on helmikuun lopussa ilmestyvän Amelia-albumin kolmas single.

– Jos en varoisi yhtään, en tekisi muuta kuin kattoisin vaan, että miten se on striimannut muihin verrattuna. Sellainen kehä ilmaisee nopeasti mukaansa ja vie mennessään, Pajula sanoo.

Vertailu muihin on artisteille arkipäivää, myönsivät he sitä tai eivät. Työkaluja siihen on paljon, ja ne ovat kaikkien saatavilla.

Kaikesta saa dataa. Spotify for Artists kertoo, minkä ikäiset ihmiset artistin musiikkia kuuntelevat, kuinka monta heitä on, missä he sijaitsevat ja mille soittolistoille kappaleita on lisätty. Kaiken keskellä on vaikea olla tuntematta kateutta.

– Ne on hetkiä, mitä ei haluaisi myöntää kokevansa. Mutta niitä on, ja tulee olemaan varmaan aina.

Kateus on kipeä tunne, jota moni häpeää eikä haluaisi myöntää tuntevansa. Tässä haastattelussa Iisa Pajula puhuu juuri siitä.

Kyse ei kuitenkaan ole vain Pajulan kateudesta. Musiikkiala toimii nykyään niin, että artistin olisi vaikeaa olla tuntematta kateutta.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Iisa Pajula oppi seuraamaan striimejä vuonna 2016. Silloin hän siirtyi Johanna Kustannukselta The Fried Musicille, jota pyöritti hittejä Suomen eturivin artisteille tuottanut Jukka Immonen.

Syy siirtymiseen oli selvä. Pajula kaipasi rinnalleen tekijöitä, jotka haastaisivat, sparraisivat, puunaisivat ja puuttuisivat. Omassa tekemisessä oli ollut suojakerros päällä. Edelliset kaksi soololevyä Iisa (2013) ja Kukaan ei oo kenenkään (2015) oli tehty pitkälti samoilla asetuksilla kuin Reginan albumit. Tuottaja oli bändikaveri ja aviomies Mikko Pykäri.

– Indiepuolella on vahvana ajatus, että sun tekemisiin ei saa puuttua, ne on pyhiä juttuja, joihin muiden ei kuulu sanoa mitään. Huomasin, että jos haluan päästä biisintekijänä eteenpäin, jonkun pitää tulla potkimaan mua hanuriin.

Taiteellisesti ja kaupallisesti loikkaa Friedille voi pitää onnistuneena. Päivii, Öitä (2018) on Iisan striimatuin levy. Helsingin Sanomien Arttu Seppäsen mukaan Pajula teki sillä “lopulta sen harppauksen keski-ikäisyyteen ja keskiluokkaisuuteen, johon aiemmilla sooloalbumeilla on vain vihjattu”. Neljä tähteä.

Levy on Pajulalle “tosi tosi tosi tärkeä” ja sen tekemisessä oli paljon ihanaa, mutta prosessi oli myös raskas. Pajulasta tuntui, ettei levy-yhtiötä kiinnostanut albumikokonaisuus yhtä paljon kuin häntä itseään. Kappaleita julkaistiin yksi kerrallaan, ja jokaista piti markkinoida haastatteluilla ja keikoilla.

Koko ajan seurana Spotify for Artists ja armoton data siitä, kuinka paljon lauluja kuunnellaan.

Sain sen kokemuksen ja näin, miten homma voisi tästä lähteä. Ehkä se riitti?― Iisa Pajula

Sinkuttamisesta johtuen levyn tekeminen venyi niin, että julkistuskiertueita vedettiin lopulta kaksi. Samaan aikaan Pajula kävi läpi avioeroa. Hänellä ja Mikko Pykärillä on kaksi lasta, jotka ovat nyt alakouluiässä.

– Siinä tapahtui tietty ulkoistaminen. Ehkä siksikin, että omassa elämässäni oli silloin haastavaa.

Hän antoi haastatteluita ja keikkaili, promosi sinkkujaan ja kehitti artistibrändiään. Hän teki albumia, joka voisi nostaa hänet television viihdeohjelmia kiertäväksi, radiossa soivaksi aikuispoppariksi.

Päivii, Öitä -levyn “valmiilla asetuksilla” olisi sinänsä voinut monistaa ja jalostaa tekemistä, hakea vakaampaa jalansijaa viihdebisneksen puolelta. Tutkia Spotify-dataa vielä tarkemmin ja yrittää löytää sieltä suuntaviivoja uran seuraaviin askeliin.

– Sain sen kokemuksen ja näin, miten homma voisi tästä lähteä. Ehkä se riitti?

Pajula alkoi olla kypsä koko “Iisa-hahmoon”.

Friedin vuodet saivat Pajulan miettimään tällaisia: Mistä taiteessani on kyse? Kiinnostaako minua viihdetaiteilijuus? Haluanko olla yksityiselämäni populaarille altistanut naistenlehtikasvo? Tuomari kykykilpailussa? Viihdyttäjä?

– En sietänyt ajatusta siitä, että mun pitäisi aina elää siviilielämää pari vuotta ja sitten alistaa mun artistiminä raportoimaan, että mitä on parisuhteissa tapahtunut. Sitä on suomalaisten nais- ja miesartistienkin lyriikka täynnä, ja mä saavutin saturaatiopisteen.

Tuntuu ymmärrettävältä, että tällaisten tunteiden keskellä ajatus valtamerelle kadonneesta lentäjästä alkoi kiehtoa.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Lamppu oli syttynyt Pajulan päässä jo aiemmin: seuraavaksi hän tekisi konseptilevyn Amelia Earhartista. Sellaisen, jolla hän voisi “asetella valta-asetelmat eri tavalla” ja “kirjoittautua ulos popkonventioille alisteisesta kerronnasta”. Päästä irti “teollisesta mindsetista”.

Pajula tiesi, ettei Fried haluaisi sellaista julkaista. Ja mitä Spotify for Artistskin siitä sanoisi?

Mutta idea sai hänet jaksamaan.

– Sain siitä tsemppiä, kun yritettiin saada edellistä levyä valmiiksi. Ajattelin, että tämän jälkeen pääsen tekemään sitä seuraavaa levyä! Siinä oli vähän sellaista pelin poikki puhaltamisen makua.

Amelia syntyi yhdessä Miikka Koiviston (Disco Ensemble, Ruusut) ja Artturi Tairan (Rubik, Pariisin kevät) kanssa ja sen julkaisee pienlevy-yhtiö Fullsteam Records. Koivisto toimii Iisan A&R:nä. “Kollaasitekniikalla” syntynyt levy, jolla Iisa laulaa “vaihtoehtoista todellisuutta ja naiseutta” edustavasta muusastaan, ei tule tuottamaan striimihittejä.

– Se on käynyt selväksi, Pajula sanoo ja nauraa.

Mutta se on sellaista musiikkia, mitä Pajula haluaa nyt tehdä ja mitä hän ei olisi Friedilla voinut tehdä. Epälaskelmoivaa ja vapaata. “Äärimmäistä ilmaisua”. Ja ehkä vähän itsesabotointiakin. Introt ovat pitkiä, rakenteet paikoin epäkaavamaisia eikä kertosäkeistä aina niin välitetä.

Pajula kuvailee Fullsteam-sopimusta “musaparadigmanvaihdokseksi”. Hän ei halunnut tehdä diiliä ison levy-yhtiön kanssa, koska koki, ettei voisi vastata taloudellisiin odotuksiin. Fullsteamilla saa olla rauhassa.

– Kukaan ei tule enää sanomaan, että kuule Iisa, kyllä sä varmaan kohta breikkaat isosti, kun teet tän ja tän tyypin kanssa. Se on vapauttavaa. Haluan olla itselleni rehellinen motivaatioista, että ovatko ne sisältäpäin ohjautuvia, vai onko se sitä, että en jaksa, jos ei sinkku mene puolessa vuodessa kultaan.

Loppu hyvin kaikki hyvin! Moni haastattelu voisi päättyä tähän: kohtaan, jossa artisti on oppinut, että suosio ei ole kaikki kaikessa ja musiikkia täytyy tehdä kuunnellen omaa sydäntään. Musiikkihan ei ole bisnestä vaan taidetta.

Silti Pajula on kateellinen niille, jotka striimaavat paremmin.

– Olen kateellinen, ja haluan sanoa sen ääneen, koska se on tunne, joka ei kuulu artistiuteen. Nykyään ihmiset ovat somessa burniksessa ja väsyneitä ja masentuneita, mutta kyllä artisteilla kuuluu se, että “mä oon niin onnellinen, kun saan tehdä tätä työtä”, Pajula sanoo.

– Vaikka olisit artistikollegan kanssa hyvä ystävä, niin kyllä siinä on se vertailuasetelma. Se ei muutu, vaikka olisit Suomen eniten striimaava artisti.

Pajulan mukaan ihmiset kuvittelevat ohjaavansa tunteitaan, vaikka oikeasti tunteet pitävät meitä niskasta kiinni ja kyykyttävät. Ainoa tapa tehdä niitä näkyviksi on kuoria niitä esiin yksi kerrallaan, sopivassa tahdissa.

Hän ei usko kateuden koskaan täysin väistyvän. Eikä hän usko olevansa ainut. Vertailu on suoratoiston aikana liian helppoa.

– Kaikki Suomessa musaa Spotifyn kautta tarjoilevat artistit toimivat alistettuina kaupalliselle alustalle, jolloin myös mittarit ovat puhtaasti kaupallisia.

Eli: kuka kuuntelee, minkä ikäisiä, missä ja kuinka monta.

Olen kateellinen, ja haluan sanoa sen ääneen, koska se on tunne, joka ei kuulu artistiuteen.― Iisa Pajula

Pajula ei halua haikailla vanhoja hyviä aikoja, mutta haikailee silti vähän. Aikoja, jolloin levy tilattiin kuulematta Rumban arvion pohjalta, ja jolloin musiikintekijän ei tarvinnut nähdä niin tolkuttoman paljon vaivaa säilyttääkseen oman tilansa.

– Noteerattuna indieartistina oli ihan mukavaa olla. Kuulijoita oli, levyt huomattiin ja keikkoja sai tehdä. Ei ollut sellaista, että koko ajan vertailtaisiin.

Hän ymmärtää, miten viihdebisnes toimii, mutta toivoo, ettei laatukriteereitä unohdettaisi täysin. Musiikkimedian näivetyttyä niin on käymässä, ja striimiluvuista puhutaan kohtuuttoman paljon niissä vähissä musiikkiin keskittyvissä medioissakin.

(Huomautetaan tässä, että YleX:n artikkeleissakin on puhuttu pitkään artistien striimimääristä ikään kuin osoituksena heidän onnistumisestaan.)

Pajula on sinut sen kanssa, ettei hän voi musiikillaan yltää samoihin lukuihin kuin Antti Tuisku tai JVG. Ei mitenkään. Jos Suomessa haluaa nousta striimipyramidin huipulle, siihen tarvitaan kaikkia. Lapsia, kiihkeitä teinifaneja, triathlonille treenaavia uraohjuksia, setiä ja tätejä ja muita. Ihmisiä, jotka kuuntelevat kappaleita kolme vuorokautta putkeen.

– En ainakaan tiedä, että kukaan tekisi mun musan kohdalla niin.

Välillä hän silti unohtaa. Heikkoina hetkinä Pajula chattaa Fullsteamin Miikka Koivistolle ja kysyy, että riittävätkö nämä luvut, vai onko hän “onnistunut viilaamaan jengiä linssiin”.

– Sieltä on vastattu, että tuu pois sieltä, älä kato niitä striimejä.

Helpommin sanottu kuin tehty, kuten kuka tahansa Instagram-tykkäyksiään kytännyt tietää.

Sitä paitsi datan tuijottelu ei ole ainoa asia, joka musiikkialalla mättää. Pajula tietää, koska hän kuuntelee työkseen myös muiden murheita.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Päivii, Öitä -levyä tehdessään Pajula opiskeli ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Hän työskentelee nyt terapeuttina keskimäärin päivän viikossa.

Pajula on tarjonnut palveluitaan myös Suomen Musiikintekijöiden jäsenille, ja hänen asiakkainaan on paljon alan ihmisiä. Monia yhdistää pelko oman paikan menettämisestä.

Alalla on tyypillistä, että omaa musiikintekijän identiteettiä puristetaan rystyset valkoisina. Keikkaillaan huonoilla liksoilla ja tehdään sälähommia, koska se nyt vaan “kuuluu asiaan”.

– Monesti taustalta löytyy jonkinlainen pelko. Turvattomuuden kokemus.

Pitkään Pajulakin puristi. Soolouransa lisäksi Pajula kirjoitti vuosien ajan biisejä myös muille artisteille. Kaija Koolle, Laura Närhelle, Jannika B:lle, Abreulle ja monelle muulle.

Hän antoi vuonna 2012 musiikkikustantamo HMC:lle tekemänsä biisinkirjoittajasopimuksen umpeutua keväällä 2020. Hän väsyi systeemissä, jossa epävarmasti ansaitsevat ja epäsäännöllisesti työskentelevät biisintekijät polttavat helposti itsensä loppuun, eikä kaikille riitä hyviä työmahdollisuuksia.

– Siinä roikutaan löysässä hirressä. Pitää olla koko ajan valmiudessa, ja jutut joko tapahtuu tai eivät tapahdu. Viestintä on jopa viihdyttävän huonoa. Kukaan ei muista koskaan kertoa biisintekijälle mitään.

Aikaa on kaikilla rajallisesti, Pajula tajusi, ja nelikymppisellä perheenäidillä sitä on suhteessa vähemmän.

Pajula sanoo Suomen musiikkiteollisuuden syntyneen vaivihkaa bisneksen ehdoilla, eivätkä tekijät ole järjestäytyneet. Alalla on valtava määrä hiljaista tietoa ja eri toimintakoodistoja, joita kukaan ei kyseenalaista.

On myös paljon hyvää – Pajula sanoo kaipaavansa biisisessioiden maagisia flow-tiloja, joissa voi olla irti kaikesta ja luoda – ja siksi kai huonoja puolia siedetään.

– Artistit ovat useamman vuoden ajan avautuneet mielenterveysjutuista, mutta rakenteellisten muutosten suhteen on niin ja näin. Levy-yhtiön näkökulmasta – tää kuulostaa kyyniseltä, mutta en osaa sanoa sitä muutenkaan – iso mielenterveyskamppis, jonka kasvoiksi artisti uskaltaa valjastaa itsensä, voi näyttäytyä hyvänä näkyvyytenä ja promona. Ei se välttämättä ohjaa yhtiötä miettimään, mitä he voisivat tehdä.

Pajulan mukaan haaste on se, että musiikkialalle tulee uusia tekijöitä ovista ja ikkunoista. Alan ei yksinkertaisesti tarvitse investoida tekijöihinsä ja heidän hyvinvointiinsa 360-asteisesti, koska uusia on aina jonossa, jos edelliset päättävät vaikkapa “ryhtyä shiatsu-terapeuteiksi, kun ala on ihan liikaa”.

– On eettistä pornoteollisuutta. Miksei eettinen musiikkitalous olisi myös juttu?

Kehitystähän voi tapahtua. Lentokoneitakin putoaa valtameriin nykyään paljon harvemmin kuin Earhartin aikaan.