Juha Itkonen
Yle
Juha Itkonen kertoo 15-vuotiaalle pojalleen 90-luvusta ja Nirvanasta. Muistot kiinnostavat, sillä Itkosen nuoruuden vuosikymmen on uudelleen muodissa niin musiikissa kuin vaatteissakin. Kolmekymmentä vuotta sitten musiikki oli synkempää, mutta tulevaisuus tuntui valoisammalta kuin nyt. Ellinoorankin lauluissa kuuluu kokonaisen sukupolven ahdistus tulevasta, mutta ajattomuudessaan ja iättömyydessään ne onnistuvat koskettamaan hyvin eri ikäisiä suomalaisia.
”Mä synnyin samana vuonna kun Kurt Cobain kuoli”, Ellinoora laulaa kappaleessaan Nuoruuden oodi. Se on omaelämäkerrallisesti totta, ja sitä paitsi koukuttava tapa aloittaa laulu.
Itse olin silloin kahdeksantoista. Oli abikevät, kirjoitukset olivat jo ohi ja huhtikuu hiljainen. Tieto Kurt Cobainin kuolemasta tavoitti minut lapsuudenkodistani, kun kaveri soitti ja kertoi kuohuttavan uutisen. Sillä tavoin tieto levisi silloin. Kollektiivinen muistelu tietenkin käynnistyi, muttei reaaliajassa.
Olen elänyt sen ajan. 90-luvun, oman 60-lukuni. Olen myös elänyt jo sen verran pitkään, että näen nuoruuteni vuosikymmentä kierrätettävän ja myytävän uudelleen. 15-vuotias poikani kuuntelee Nirvanaa ja on äkkiä kiinnostunut aikalaistodistuksistani tältä myyttiseltä vuosikymmeneltä. Kerron tietenkin mielelläni, kun nuorta musiikkimiestä kerran kiinnostaa. Tarinoin kuin jokin moderni muumipappa. Yllättävän pitkään sitä luulee olevansa nuori, kunnes sitten jossain vaiheessa, hyvin kirkkaasti ja selkeästi, tajuaa ettei missään tapauksessa enää ole.
Millaista silloin sitten oli, 90-luvulla? Ajattelen sitä paitsi jutellessani poikani kanssa, myös kuunnellessani Ellinooran kappaleita. Kuulen nuoren sukupolven äänen, kysymyksissään tunnistettavan, mutta myös erilaisen kuin omassa nuoruudessani. En tiedä, miten tietoisesti Ellinoora lauluissaan pyrkii jahtaamaan jonkinlaista yhteistä sukupolvikokemusta. Toistuva pronomini hänen teksteissään on joka tapauksessa kollektiivinen me.
Me ei olla aatelisii. Me ei kuuluta mihinkään hoviin, antaa muiden keskenään vaan sotii. Tai: Lapsina aikuisten maailmaan asteltiin, heti skumpassa päämme kasteltiin.
Pidän sanoituksista, ne ovat raikkaita ja luontevia. Musiikki on isoa ja nostattavaa, menobiiseissä poljento kutsuu unohtamaan murheet. Silti tunnen jonkinlaista surua. En omasta ikääntymisestäni vaan siitä, että tämän ajan nuorten aikuisten maailma tuntuu niin paljon synkemmältä, epävarmemmalta ja rasittavammalta kuin minun nuoruuteni maailma. Ehkä tunnettani voisi kutsua myös syyllisyydeksi.
90-luvulla musiikki oli usein synkkää, itse asiassa synkempää kuin nyt. Kurt Cobain esimerkiksi ei ollut mikään varsinainen ilopilleri, ja häneenhän me samastuimme. Tai Radioheadin Thom Yorkeen – mieheen, joka pelkästään uikutti ja valitti.
Kuitenkin olen muistavinani, että syvällä sisimmässämme olimme enimmäkseen optimistisia ja uskoimme tulevaisuuteen. Eikä ihme, sehän oli vielä helppoa. Ongelmat eivät olleet samalla tavalla räjähtäneet käsiin, ilmastonmuutoskin oli vain pieni tumma pilvi jossain kaukana horisontissa. Tieto kulki vielä sen verran hitaasti, ettemme eläneet jatkuvassa levottomuuden tilassa.
Näin jälkikäteen ajatellen minusta tuntuu tältä. Nimenomaan jälkikäteen, on täysin mahdollista että nostalgia sumentaa aivot. Puhumme Ellinooran kanssa Minun musiikkini -ohjelmassa myös nostalgiasta ja siitä, miten sitä voi potea jo yllättävän nuorena. Nuoruuden oodikin on itse asiassa umpinostalginen kappale, vaikka sen on kirjoittanut parikymppinen nainen. Ellinoora kertoo menestyksen tehneen hänestä yllättäen yksinäisemmän ja surullisemman, ainakin hetkellisesti.
Ellinoorassa on sekä esiintyjänä että ihmisenä jotain ajatonta ja iätöntä. Jotain hyvin suomalaista myös, surumieltä ja melankoliaa. Siitä todistaa sekin, että hänen suurimmat kappaleensa, vaikkapa Elefantin paino tai Bäng Bäng typerä sydän, koskettavat aivan eri ikäisiä ihmisiä. Ne eivät ole nuoren ihmisen lauluja nuorille vaan lauluja kaikille – lauluja, joita tästä tällä hetkellä elämästämme ajasta myöhemmin muistetaan.
Yhden sukupolven ääni tai ei, Ellinooran ääni on yhtä kaikki pysäyttävä. Sain kuunnella sitä harvinaisen intiimeissä olosuhteissa, länsiuusmaalaisessa huvilassa yhtenä puolipilvisenä alkusyksyn päivänä, ja se riitti täyttämään koko vanhan kauniin talon.
Äänessä on sävyjä kuin värikartassa, sekä voimaa että herkkyyttä. Se on lapsesta asti kehitetty instrumentti, jonka laulaja hallitsee upeasti. Jokseenkin varmasti se vanhetessaan vain paranee. Suomirokissa kukaan ei ole aiemmin laulanut kuin Ellinoora.
Suomirokissa, joku ehkä nyt ajattelee. Juice Leskinen, Eppu Normaali ja Hassisen Kone ovat suomirokkia, mutta onko Ellinoora?
Vastaus riippunee vastaajasta. Se on kuitenkin selvää, että mainitut artistit ovat inspiroineet Ellinooraa. Ne ovat olleet hänen äidinmaitoaan, musiikkia, jota hänen vanhempansa kuuntelivat kotona Oulussa. Toisaalta samaan äidinmaitoon kuului myös Maija Vilkkumaan Pieni ihana leikki, jonka pieni Ellinoora osasi ulkoa. Hän on uusi ja vahva linkki pitkässä ketjussa, joka ei onneksi enää pitkään aikaan ole näyttänyt niin yksipuolisen miehiseltä kuin vielä oman kultaaman kultaisen 90-lukuni alkupuolella, silloin kun eräs ääni kuoli ja toinen syntyi.
Minun musiikkini -sarjan Ellinoora -jakso Areenassa ja Yle Teemalla 24.2.2021 klo 21.
Lisää ohjelmasta
- Naistenpäivänä soi naisten tekemä musiikki
- Ellinoora: "Olen ymmärtänyt sen, että mitä jää rivien väliin on myös tärkeää"
- Yle Puheen pääsiäisen kuuntelumaratonilla pala tähtitaivasta ja pieleen mennyttä historiaa
- Juha Itkosen kolumni: W.A.S.P. oli Mokoman Marko Annalalle alkuräjähdys, josta tuli ammatti – raskas rock on lääkettä myös masennukseen, josta Annalakin on joutunut kärsimään
- Juha Itkosen kolumni: Opin Litku Klemetiltä, että musiikin tekeminen on sekä tutkimista että leikkiä – sama pätee myös kirjoittamiseen
