The Go-Go's oli Kalifornian punkskenestä noussut pikkubändi, josta tuli kaikkien yllätykseksi 1980-luvun alun kuumin amerikkalainen rocktulokas. Juuri kun unelmat olivat käyneet toteen, alamäki kuitenkin alkoi. Uusi dokumenttielokuva kertoo bändin tarinan.
Antti Lähde kirjoittaa bändistä, joka muistetaan myös Belinda Carlislen ponnahduslautana supertähteyteen.
Jos tiedämme jotain Joan Jettistä, niin sen, että hän rakastaa rock and rollia ja haluaa sinun sujauttavan kymmenen sentin kolikon jukeboksiin, baby. The Runaways -yhtyeen keulakuvasta kertova dokumentti Bad Reputation (2018) on ollut katsottavissa Yle Areenassa jo vuoden.
Nyt se saa rinnalleen elokuvat 1970-luvun jytäkuningattaresta Suzi Quatrosta (Suzi Q, 2020) ja uuden aallon harjalla lasikattoja murskanneesta ”tyttöbändistä” The Go-Go’sista (The Go-Go’s, 2020).
Artisteja tai yhtyeitä ei tietenkään pidä niputtaa yhteen vain siksi, että ne tai niiden jäsenet sattuvat olemaan naisia. Rockin maailmassa toimineista naisista kertovien dokumenttien kohdalla niputtaminen on kuitenkin perustellumpaa, sillä elokuvat kertovat väistämättä enemmän tai vähemmän samaa tarinaa – tarinaa ennakkoluuloista, vähättelystä ja hyväksikäytöstä, mutta myös periksiantamattomuudesta, rohkeudesta ja tien raivaamisesta toisille.
Jo puolet aloittelevista kitaristeista on naisia
Suomalaista näkökulmaa aiheeseen on tarjonnut Rockin korkeat korot (WSOY, 2003). Arja Aho ja Anne ”Heinäsirkka” Taskinen (1958–2019) haastattelivat kirjaa ja sen oheisprojekteja varten lähes sataa rockmusiikkia esittänyttä naista 1950-luvulta vuosituhannen vaihteeseen.
”Koko rokkenrol-kulttuuri oli aivan ja täysin miehistä. Se oli sitä 60-luvulla, se oli sitä 70-luvulla. Se oli 80-luvullakin vielä, ja tänä päivänäkin osittain”, Taskinen kuvaili vuosituhannen alussa Yokotai-televisio-ohjelmalle antamassaan haastattelussa, joka löytyy Yle Areenasta.
2020-luvulla uskaltaa sanoa, ettei asianlaita ole enää näin. ”Rokkenrol-kulttuuri”, ainakaan vähänkin laajemmin tulkittuna, ei enää pyri tai ainakaan onnistu sulkemaan ketään ulkopuolelleen sukupuolen (tai sukupuolettomuuden) perusteella.
Soitinvalmistajan Fenderin parin vuoden takaisen tutkimuksen perusteella jo 50 prosenttia aloittelevista kitaristeista on naisia. Tuntuu, että uusien kiinnostavien artistien kohdalla prosenttiluku on jo pitkään ollut reilusti suurempi. Maailma on muuttunut – ja muuttuu.
Sting kaateli lämppäribändilleen samppanjaa otsasuoni pullistellen
Olen aina ajatellut Stingin olevan vähän semmoinen nihkeä ukko. Että jos Stingin kanssa kävisi vaikkapa sienimetsällä tai pilates-tunnilla ja sopisi sitten siinä hyvästellessä, että soitellaanpa taas, niin ei se kuitenkaan soittaisi.
Siksi hauskaa onkin kuvitella kireää, pakotettua hymyä Stingin huulilla, kun hän on maaliskuussa 1982 lampsinut The Go-Go’sin pukkariin floridalaisen urheiluareenan bäkkärillä samppanjapullo kädessään onnitellakseen Belinda Carlislea (laulu), Jane Wiedliniä (kitara), Charlotte Caffeyta (kitara, koskettimet), Kathy Valentinea (basso) ja Gina Schockia (rummut) heidän ensimmäisestä listaykkösestään. Poks!
The Go-Go'sin puoli vuotta aiemmin julkaistu esikoislevy Beauty and the Beat (1981) oli lusinut lähes puoli vuotta albumilistan ynnä muut -sijoilla, kunnes kevään tullen se ampaisi jyrkkään nousuun – ja kapusi lopulta ykköspallille, jolta Vangelisin Chariots of Fire syrjäyttäisi sen vasta kuusi viikkoa myöhemmin.
Stingin oman yhtyeen The Policen albumi Ghost in the Machine (1981) ei ollut koskaan yltänyt listalla kakkossijaa korkeammalle, kiitos paalupaikastaan kynsin hampain kiinni pitäneiden AC/DC:n ja Foreignerin.
Ja nyt – Stingin kaadellessa sihijuomaa otsasuoni pullistellen lämppäribändinsä jäsenille, jotka olivat kaiken lisäksi naisia – Policen levy oli valahtanut jo listan sijalle kuusi.
The Go-Go'sin maine nojaa mittaamattoman arvokkaaseen asiaan: ensimmäisyyteen
Hetken aikaa 1980-luvun alussa The Go-Go’s oli maailman kuumin uusi rockyhtye – tosin vain amerikkalaisten korvissa.
Muualla maailmassa bändi ei koskaan kasvanut erityisen suureksi, vaan sen kohtalona oli jäädä Blondien ja Duran Duranin kaltaisten uuden aallon jättiläisten varjoon, kakkos- tai kolmossarjan tekijäksi. (Top 20 -sijoituksia irtosi USA:n ja Kanadan lisäksi vain Australiasta ja Ruotsista.)
Meillä The Go-Go’s muistetaan yleisesti parin kolmen hitin ihmeenä ja ponnahduslautana Belinda Carlislen globaalille supertähteydelle, mutta Yhdysvalloissa bändistä kasvoi eräänlainen instituutio – sellainen, josta kertova musikaali (Head Over Heels) voi pyöriä Broadwaylla parinsadan esityksen verran.
The Go-Go’sin maine nojaa paitsi nostalgisiin hitteihin myös musiikkimaailmassakin mittaamattoman arvokkaaseen asiaan, ensimmäisyyteen: The Go-Go’sista tuli ensimmäinen pelkästään naisten muodostama yhtye, joka ylsi itse säveltämillään ja soittamillaan kappaleilla Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi.
Sitä saavutusta ei yhtyeeltä vie kukaan eikä mikään.
Punkpiireissä sait olla oma itsesi ja soittaa miten halusit, sinut hyväksyttiin
The Go-Go’s perustettiin Los Angelesissa, punkin vapaassa ilmapiirissä, kun 1970-luku veteli viimeisiään. Hädin tuskin parikymppiset Belinda Carlisle (punkkariksi kääntynyt cheerleader ja ”kympin tyttö”) ja Jane Wiedlin (joka vihasi muun muassa vanhempiaan, yhteiskuntaa ja itseään) eivät osanneet soittaa oikein mitään, joten he päättivät perustaa bändin.
Minkäänlaista ymmärrystä mistään ei ollut, ja musiikkikin kuulosti alkuun hirveältä, mutta yhteisö kannusti jatkamaan.
”Punkpiireissä sait olla oma itsesi ja soittaa miten halusit. Sinut joka tapauksessa hyväksyttiin. Siinä ympäristössä oli turvallista olla. Se oli kuin unta, mutta kuitenkin totta”, rumpali Gina Schock kuvailee nyt Suomen-ensiesityksen Teemalauantaissa saavassa The Go-Go’s -dokumentissa.
Punkbändinä The Go-Go’s epäonnistui traagisesti: se oppi aivan liian varhain tekemään aivan liian tarttuvia kappaleita, joista muutkin kuin Whisky A Go Gon tai The Masquen kantikset sattuivat tykkäämään.
Viimeistään Madnessin ja The Specialsin kanssa tehdyn Britannian-kiertueen ja pikkuhitiksi nousseen We Got The Beat -esikoissinglen jälkeen oli selvää, ettei The Go-Go’s jäisi alaviitteeksi Kalifornia-punkin historiaan. Uskottavuuspisteiden keräily jäisi Germsin, Fearin ja X:n kaltaisille skenettäjille.
Punkin poppiin, purkkaan ja permiksiin vaihtaneen ja ”itsensä myyneen” The Go-Go’sin tie veisi vääjäämättä suuremmille areenoille.
Kasvu on ainoa vaihtoehto, ja nextille levelille on pakko päästä
Alison Ellwoodin ohjaama dokumenttielokuva The Go-Go’s on kiinnostavaa katsottavaa, mutta mitään erityisen raflaavia paljastuksia siltä on turha odottaa. Bändin tarina tulee kyllä kerrottua, mutta niin siistillä ja johdonmukaisella tavalla, että ”virallista versiota” valmistelevien neukkaripalaverien viinerit voi melkein maistaa.
Kokaiini, heroiini, alkoholi ja mielenterveysongelmat ovat toki dokumentissa suuressa roolissa, mutta sen ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, sillä kertoohan elokuva 1980-luvun valtavirran rock-kulttuurista eli kokaiinista, heroiinista, alkoholista ja mielenterveysongelmista.
Dokumentti loikkaa The Go-Go’sin hajoamisesta lähes suoraan nykypäivään ja jättää ikävimmät oikeustaistelut ja comeback-viritelmät näppärästi mainitsematta. Jos ovia onkin vuosikymmenten varrella toisinaan paiskottu ja siltoja poltettu, niin mitäpä niitä sen enempää kaivelemaan, koska kavereitahan tässä taas ollaan, musikaalia pitäisi markkinoida ja uusia biisejäkin väsätä.
Kiinnostavimmat ja myös katkerimmat kommentit dokumentissa kuullaan niiltä, jotka jossain vaiheessa siirrettiin menestyksen ja kunnianhimon tieltä syrjään.
The Go-Go’sin ensimmäinen manageri, varhaisen brittikiertueen vuoksi asuntonsa ja korunsa pantannut ja ensimmäisen levyn kannessa nähtävät pyyhkeet Macy’s-tavaratalosta lainannut Ginger Canzoneri on yhä silmin nähden ahdistunut muistellessaan suurimman menestyksen jälkeisiä aikoja, jolloin hän tajusi bändin kirpoavan otteestaan.
Rahan haistanut musabisnes tuli ja otti omansa, koska kasvu on ainoa vaihtoehto ja nextille levelille on pakko päästä.
Mitään ongelmia ei ollut ennen kuin raha tuli kuvioon
The Go-Go’s hajosi keväällä 1985 eli vain kolme vuotta sen jälkeen, kun se oli pulahtanut suihkulähteeseen 6 000 dollarin kengännauhabudjetilla tuotetussa Our Lips Are Sealed -videossa ja tehnyt itsestään Music Televisionista lumoutuneiden amerikkalaisten riemuksi maan kuumimman rock-tulokkaaan.
Mitään äkillistä romahdusta ei tapahtunut; The Go-Go’sin alamäki vain alkoi täsmälleen samalla hetkellä, kun Sting ryhtyi huljuttelemaan huulipunan tahrimia samppanjalaseja Pembroke Pinesin Hollywood Sportatoriumin takahuoneen Fairy-vedellä täytetyssä tiskialtaassa.
”Mitään ongelmia ei ollut ennen kuin raha tuli kuvioon”, Gina Schock tiivistää.
Mutta kun rahaa oli, siitä alettiin riidellä. Riideltiin myös musiikista, riideltiin rooleista, riideltiin egoista, riideltiin riitelemisestä. Yleisön edessä energiaa riitti: lavalle astelivat aina kestohymyillä varustetut ”Go-Go-robotit”.
Tuli toinen albumi, joka menestyi huonommin ja oli ikävämpi kokemus kuin ensimmäinen. Tuli kolmas, joka menestyi huonommin ja oli ikävämpi kokemus kuin toinen.
Sitten yksi lähti ja toinen raivostui. Viimeiset korjausliikkeet, katkaisuhoito, kriisipalaveri, hajoaminen, ”lähdenpä soolouralle”, viiden vuoden mykkäkoulu – tarina on tuttu.
...ja koko homma on ohi viidessä sekunnissa
Mitä yhtyeen jäsenille sitten tapahtui?
Belinda Carlisle transformoitui lapsenkasvoisesta rokkimimmistä glamouria tihkuvaksi aikuispopdiivaksi, jonka ”poskipäillä voisi leikata pekonia”. Vuoden 1987 megahitti Heaven Is a Place on Earth nosti Carlislen muun muassa Yhdysvaltain, Britannian, Euroopan, Uuden-Seelannin ja Zimbabwen listaykköseksi, ja vielä uuden vuosituhannen puolella hän poseerasi Playboyn kannessa.
We Got the Beat -läpimurtohitin kirjoittanut Charlotte Caffey jatkoi muusikonuraansa hyvällä menestyksellä. Hän on tehnyt musiikkia paitsi Belinda Carlislelle myös muun muassa Keith Urbanille, Holelle, Jewelille ja The Banglesille.
Gina Schockin uuden yhtyeen House of Schockin ura jäi yhden levyn (1988) mittaiseksi, mutta 2000-luvulla hän on saanut jalansijaa laulunkirjoittajana ja ollut mukana muun muassa Miley Cyrusin ja Selena Gomezin menestysalbumeilla.
Myös Kathy Valentine on jatkanut musiikin tekemistä, mutta matalammalla profiililla ja bluesiin keskittyen. Hänen uusimman yhtyeensä The Bluebonnetsin albumit ovat olleet omakustanteita.
Omasta suosikki-gogostani Jane Wiedlinistä oli tulla oikea poptähti, mutta pakahduttavan tsemppirock-klassikon Rush Hourin (1988) top 10 -noste ei lopulta aivan riittänyt.
Wiedlinin näihin päiviin asti satunnaisesti jatkuneen näyttelijänuran hienointa hetkeä on vaikea valita, onhan hän muun muassa esittänyt Jeanne d’Arcia 1980-luvun pölhökomediaklassikossa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (1989) ja Trillya-nimistä humanoidiupseeria Star Trek IV: Kotiinpaluu -elokuvassa (1986).
Ehkä se hienoin hetki on kuitenkin Wiedlinin ”laulavan sähketytön” rooli vuoden 1985 komediassa Cluedo – pelaa henkesi edestä. Ovi aukeaa, laulu alkaa, ase laukeaa, ja koko homma on ohi viidessä sekunnissa.
Poks!
Jutun kirjoittajalla Antti Lähteellä oli lapsena vaikeuksia erottaa Belinda Carlislea ja Gloria Estefania toisistaan, koska molempien etu- ja sukunimiin oli ladattu niin paljon kylmänväreitä aiheuttavaa aikuisglamouria ja eksotiikkaa.
The Go-Go's
We got the beat! Los Angelesin punk-kuvioista maailmanmaineeseen ponnistaneen The Go-Go's -yhtyeen tarina. "Olimme ensimmäinen tyttöbändi, joka teki omat biisinsä, soitti itse ja menestyi." Dokumenttielokuvan ohjasi Alison Ellwood. Ensiesitys. (USA 2020)
Suomen-ensi-ilta Teemalauantaissa 27.2. klo 20, Areenassa 20 kuukautta.
