Arkihuolesi kaikki – toimittaja Suna Vuori löysi Karanteenimonologit ja Naisen kosto -podcastin, jossa yhdistyy arki, epätasa-arvo, häpeä ja huumori

Monologi on draaman kivijalka. Suna Vuori kuunteli 30 monologia sekä 10-osaisen sarjan ja löysi niin suomalaista melankoliaa kuin jotain aivan päinvastaista: koomisen, viihdyttävän feministisen asiasketsin. Teksti on osa Suna Vuoren audioretkellään kirjoittamaa artikkelisarjaa.

Asetan kuulokkeet korvilleni, olen hetken hiljaa ja mietin draamaa.

Monologi eli yksinpuhelu on draaman historiallinen kivijalka ja laji, jota etenkin radiossa tehdään paljon.

Tämä tuskin johtuu pelkästään siitä käytännön syystä, että se on vaivatonta ja suhteellisen halpaa – vaan siitä, että monologimuoto soveltuu erityisen hyvin sisäisen puheen ja pohdiskelun välineeksi, mikä puolestaan sopii erityisen hyvin audioilmaisuun.

Häiriöttömässä ympäristössä korviin virtaavalla puheäänellä on mahdollisuus puhutella ja vaikuttaa kuulijaansa erityisellä tavalla – ajatellaanpa vaikka hypnoosia – ja jättää silti kuulijalle tilaa, aukkoja, jotka täyttyvät henkilökohtaisista assosiaatioista.

Jokainen kuvittaa kuulemansa itse.

Miten monologista tehdään vetävää audiodraamaa, on kuitenkin toinen juttu.

–

Onnistumisen edellytysten luulisi selviävän kuuntelemalla kerralla paljon monologeja.

Karanteenimonologit on mittava projekti, jonka Yle Draama käynnisti heti koronapandemian alkuvaiheessa maaliskuussa 2020.

Samaan aikaan starttasi monta muutakin hanketta, joiden tarkoituksena on ollut taltioida erityisen tilanteen vaikutuksia ihmisten elämään ja mielialoihin.

Yle Draamassa tavoitteeksi asetettiin paitsi tallentaa poikkeusajan tunnelmia ja tehdä kiinnostavaa kuunnelmaa myös ojentaa auttava käsi kriisistä taloudellisesti kärsiville taiteen ammattilaisille, ennen muuta käsikirjoittajille ja näyttelijöille. Ohjaajat, dramaturgit ja äänisuunnittelijat hankkeeseen tulivat Yleltä.

Iso laiva kääntyi kerrankin nopeasti: ensimmäiset kirjoittajakontaktit solmittiin maaliskuun lopussa, ensimmäiset jaksot julkaistiin huhtikuun 1. päivänä. Kirjoittajille annettiin vain päivä tai pari aikaa tehdä teksti, ja näyttelijät äänittivät ne omilla puhelimillaan. Tekijät eivät tavanneet, kaikki toteutettiin etänä, joten pandemiaeristys ylsi sisällön lisäksi myös muotoon ja tekotapaan.

Poikkeuksellisen lyhyt varoitusaika lienee saanut monet kirjoittajat turvautumaan mahdollisimman läheltä itseään löytyvään asetelmaan: omaan arkeensa neljän seinän sisällä. Kuunneltuaan kaikki 30 Karanteenimonologia voi samastua ainakin sosiaaliseen eristykseen ja klaustrofobiakokemukseen.

En voi väittää yllättyneeni. Covid19 on tehnyt vuodesta 2020 yhtä suurta maalis- tai marraskuista (mitä väliä?) arki-iltapäivää niillekin, joiden elämää tauti ei ole suoraan koskettanut tai joilta se ei ole vienyt mielenrauhaa tai toimeentuloa – ja vaikka vuosi vaihtui, sama jatkuu. Poliittista turbulenssiakin seurataan kukin omassa lokerossaan henkeä haukkoen.

Niinpä pandemia pulpauttaa pintaan myös jokusen vuosikymmenen vähän piilossa väijyneen tyylilajin, suomalaisen melankolian. Se ei ole kadonnut minnekään, ei maailmasta eikä taiteesta!

–

30-osainen monologisarja vie kuulijansa alkajaisiksi kauppakeskuksen apteekkiin ja heittää lopulta terveyskeskuksen viimeiseen rokotettavan mukana valtamereen. Matkan aikana tunnelma muuttuu konkreettisista arkihuolista (”Millä mä maksan mun vuokran?”) armolliseksi tulkittavaan apokalypsiin (”Olen tämä meri, ei mitään minää enää.”)

Vähän väliä matkan varrella toistuu ääni, jonka jokainen välittömästi tunnistaa: kännykkä. Korona-avaruudessa puhelin esiintyy viimeisenä yhteytenä ulkomaailmaan; mutta välillä vaikuttaa siltä, että se on myös yritys välttää varsinainen monologi.

Ehkä suora sisäinen puhe on tuntunut kirjoittajista vieraalta?

Keskittyminen tuntuu paikoin työläältä.

Omissa korvissani monen karanteenimonologin kiinnostavuus riippuu kuitenkin juuri siitä, miten ne onnistuvat ratkaisemaan puheensa premissit: kuka puhuu, miten, mistä ja kenelle. Se kuulostaa harvoin yhtä luontevalta kuin lapsi, joka leikkii itsekseen, kuten Okko Leon Tipussa (monologi numero 7).

Moni jakso jääkin enemmän jonkinlaiseksi päiväkirjamerkinnäksi kuin kuulijan mukaansa tai rinnalleen ottavaksi, puhuttelevaksi draamaksi. Aina sama tilanne, yksi asetelma, niukalti jännitteitä ja käänteitä. Kuulokuvatkin tuntuvat useammin kaksi- kuin moniulotteisilta.

Vaikka monologit ovat lyhyitä, keskimäärin 7-8 minuutin mittaisia, niihin keskittyminen tuntuu paikoin työläältä.

Karanteenimonologit kertoo tarinoita poikkeusoloista. Karanteenimonologit-lause kirjoitettu valkoisin irtokirjaimin mustalle ilmoitustaululle. Kuva: Yle Kuvapalvelu podcast,Karanteenimonologit

–

Kirkkaan poikkeuksen muodostaa Jaakko Yli-Juonikkaan kirjoittama ja Max Ovaskan näyttelemä Valohaarniska (monologi numero 29), jossa tilanne viedään kenties jonkinlaisena kuumehoureena pitkälle arkirealismin ohitse.

Monologin puhuja, ”25-vuotias hyväkuntoinen mies immuniteettia hankkimassa” ei arkaile tautipuheensa ilmaisuissa – ”oksensin ektoplasmaa”– eikä piilottele yskänkohtauksiaan. Se tuntuu tällaisena aikana paitsi provosoivalta myös aidosti uskaliaalta ja kaappaa puolelleen. Outous dramaturgisena prinsiippinä toimii myös – se, ettei voi kuulijana lainkaan aavistaa, mihin kaikki johtaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Onnistuneita ovat myös Jarkko Virtasen Jään kutsu, jossa on napakka asetelma ja selkeä draaman kaari, jo mainittu Tipu, jonka luonteva lähtötilanne ja yksinäinen, mutta luottavainen lapsi (näyttelijänä ihana Klaara Piekkola) herkistävät, Hanna-Kaisa Tiaisen Ei kissaa voi ottaa yksiöön etenkin Samuli Niittymäen luontevan näyttelijänsuorituksen ansiosta sekä Meimi Taipaleen Paniikki, jossa on kiehtova, monikerroksinen äänimaailma ja vahva tilanteen tuntu.

Tätä viimeksi mainittua olisin toivonut kuulevani paljon enemmän, radiossa kun ollaan.

Huomaan toivovani, etteivät monologit olisi tekstuaalisen tasonsa lisäksi auditiivisesti niin riisuttuja. Kännykälleen puhuvat näyttelijät ovat oletettavasti olleet monologeja äänittäessään yksin, mutta aika yksinäiseltä voi tuntua kuulijastakin. Musiikkia ja muita ääniä käytetään yllättävän vähän, arkisia kotiääniä, ulkona kuuluvia lintuja ja hallituksen tiedotustilaisuuksia lukuun ottamatta.

Arkeen ankkuroidussakin audiossa itselleni toimivat parhaiten äänimaisemat, jotka kuljettavat johonkin paikkaan ja hetkeen, mutta eivät kuvita tai selitä. Eri kielet, kaupunkiäänet ja musiikkikulttuurit olisivat tietysti kohtalaista korona-ajan kompensaatiota; mutta vähemmän eksoottinenkin kuunnelmasisältö herättää kiinnostuksen, kunhan se luo tilanteen ja ottaa kyytiin.

En varmaan ole ainoa, joka haluaisi hetkeksi pois täältä.

–

Samalla viikolla kun kuuntelen Karanteenimonologeja, luen Kosmoksen kustantamaa, lokakuussa julkaistua Tartunta-artikkelikokoelmaa.

Kirjan lähtökohdat ja kirjoittajien edellytykset kirjoittamiseen annetusta ajasta lähtien ovat toiset, mutta tavoitteet oletettavasti jossain määrin samat: tallentaa poikkeusolojen synnyttämää ajattelua sekä tuntemuksia, joiden voi arvella nopeasti haihtuvan, kun ajat jälleen normalisoituvat. Joskus, ehkä.

Tartunnan 13 kirjoittajan tekstilajeissa ja lähestymiskulmissa on enemmän variaatioita ja tyylillistä hajontaa kuin monologeissa, mutta sieltä on helppo erottaa myös muutamia rinnakkaisuuksia.

Lienee jossain määrin sattumaa ja samalla itsestään selvää, että molempien teosten ensimmäisissä teksteissä viitataan HI-virukseen (Karanteenimonologeissa Klaus Maunuksela, Tartunnassa Antti Holma).

E.L. Karhun kiinnostava monologi Kun eksäni soittaa karanteenin aikaan, minä en vastaa puhelimeen taas on selvästi sukua Iida Sofia Hirvosen terävälle ja viihdyttävälle Koronacommunism-aikalaiskuvaukselle Tartunnassa. Molemmissa viehättää kirjoittajan kyky kuvata korona-ajan henkistä kontekstia ja luoda oman napansa paljastava ja samalla siitä tietoisesti irrottautuva, enemmän utelias kuin kyyninen sukupolvikatse siihen mitä maailmassa tapahtuu.

Useammassakin Tartunnan tekstissä porataan syvälle siihen, minkä Karanteenimonologitkin ainakin periaatteessa pyrkivät nopein viipaloinnein konkretisoimaan: osoittamaan, erittelemään ja osin myös ennakoimaan koronapandemian vaikutuksia yhteiseen, osin jaettuun arkeen.

Kirjan funktio on toinen kuin luonnostella nopeita dramatisoituja tuokiokuvia, mutta samalla näihin subjektiivista raporttia muistuttaviin analyyseihin tuntuu sisältyvän selvästi vahvempi tilanne ja yllättäen myös enemmän draamaa kuin monologeissa, joiden olettaisi tavoittelevan läsnäoloa.

Ehkä henkilökohtaisuus edellyttää asettumista omaan tekstiinsä siten, että voi seistä sen takana ja keskellä ilman, että välissä on mitään tai ketään

Siinä missä monet Karanteenimonologien kirjoittajista ovat yrittäneet ratkaista minämuodon esimerkiksi puhumalla päivä- tai lokikirjalle, kirjoittamalla kirjeitä, tekemällä radio-ohjelmaa tai webcam-lähetystä, juttelemalla opaskoiralle, esseistit kirjoittavat itsensä kautta suoremmin lukijalle, ja lukija myös ottaa annetun tekstin ikään kuin kohdennettuina ehdotuksina itselleen.

Alan epäillä omaa teesiäni. Ehkä audio ei sittenkään ole erityisen intiimi väline, ainakaan, jos sitä vertaa esseeseen.
_

Arkihuolista ja henkilökohtais-poliittisesta lähtöasetelmasta – Saila Koistiseksi nimetyn naisen kokemasta epätasa-arvosta ja häpeästä – omiin liioiteltuihin sfääreihinsä ponnistaa Naisen kosto -podcast.

Naisen kosto on terävän humoristinen kostopodcast. Keltaisessa kuvassa lukee punaisella Naisen kosto, etualalla Pirjo Heikkilän hahmo Saila valomiekan kanssa. Kuva: Yle / Ilmari Fabritius & Tuuli Laukkanen kosto,yle draama

Suvi Tuuli Katajan ja Elli Salon 10 noin parikymmenminuuttista jaksoa yhdistävät viihdyttävästi faktaa, fiktiota ja feminismiä (FFF eli forte fortissimo on muuten musiikkitermi ja tarkoittaa erittäin voimakasta.) Tyylilajin voisi nimetä asiasketsiksi, ellei se kuulostaisi niin kuivalta. Naisen kosto nimittäin on melkoisen mehevä, vaikka sitä onkin omaan ruokahaluuni nähden hieman liikaa.

Käsittelynsä saavat naisen keho, ulkonäkö ja seksuaalisuus, äitisuhde, parisuhde, työelämä, ystävät, luovuus, monenlaiset tunteet ja asenteet – ja samalla miehet, sekä kivat ja fiksut että vähemmän kivat ja ei lainkaan fiksut.

Kokonaisuus on parhaimmillaan riemukas ja raikas.

Aiheen ja otteen lisäksi arvostan ennen kaikkea sarjan tekotapaa. Reipastempoiset, tiheäksi leikatut jaksot tarjoilevat naisasiaa annoksina, jotka tekevät nielemisen hyvin helpoksi niillekin, jotka eivät ehkä uskoisi juuri tätä lääkettä tarvitsevansa.

Jäntevä dramaturgia tehosteineen, ambienssiäänineen ja musiikkeineen muistuttaa paikoin sarjakuvaa (PAF! VIUH! AUTS!) ja lainaa hahmoja niin mytologiasta kuin populaarikulttuuristakin. Huolella mietityillä ja taiten toteutetuilla audioelementeillä rakennetaan tiloja ja tilanteita, myös tunnistettavaa arkea, jossa pariskunta puhelee keskenään samalla kun syö.

Toteutus yhdistelee raja-aidoille iloisesti haistatellen tekniikoita niin radiofeaturesta ja televisiosta kuin useammastakin kirjallisuuden ja journalismin lajista, lopputuloksena toimiva, ihan omansalainen hybridi.

Välillä naurattaa ääneen, paikoin vähän jo puuduttaa.

Vaikka itsetuntoaan, omia rajojaan sekä suuntaa murhanhimolleen etsivän Sailan tarina on näytelty, Naisen koston jokaisessa jaksossa haastatellaan myös todellisia asiantuntijoita, muun muassa naisen vihaan ja häpeään perehtynyttä psykoanalyytikkoa, Elina Reenkolaa.

Tiuhaan vaihtuvien tunnelmien mood boardissa haastattelut asettuvat luontevasti rinnakkain keksittyjen terapiaistuntojen tai vaikkapa kokemusasiantuntijoina kuultujen Robocopin, Huuliharppukostajan ja Ruman ankanpoikasen kanssa.

Välillä naurattaa ääneen, paikoin vähän jo puuduttaa. Jaksot tuntuvat melkoisen pitkiltä, ja keskittyminen on aika ajoin, jälleen kerran, koetuksella. Toisinaan tekisi mieli kelata yli ja eteenpäin; mutta sellainen on sketsien luonne. Kun on kerran päästy vauhtiin, ei maltettaisi lopettaa. Eikä kaikki koskaan naurata kaikkia.

–

Naisen kostossakin atomin ytimestä löytyy monologi, päähenkilön puhe itsestään ja itselleen. Se pitää kokonaisuutta koossa samalla, kun tilanteet ja niiden toteutukset avautuvat moniin suuntiin poreillen ja paisutellen.

Kaikesta kuulee, että podcastia on suunniteltu ja työstetty pitkään.

Keskeistä on, että päähenkilöä jaksaa kuunnella

Pirjo Heikkilän tavattoman miellyttävä ääni, selkeä artikulaatio, tarkka rytmitaju ja lakonisuudessaankin hivenen ryöpsähtelevä puhetapa sopivat erinomaisesti passiivisaggressiivisen Sailan rooliin. Syntyy mielikuva hahmosta, joka muistuttaa kovasti teeveestä tuttua Pirjoa: hermostunut, hivenen outo, vähän pöhkö, silloin tällöin vahingossa vaarallinen. Kuva on tässäkin yhteydessä sangen käyttökelpoinen.

Kaikesta kuulee, että podcastia on suunniteltu ja työstetty pitkään. Tekijät ovat alansa nuoria, osaavia ja kunnianhimoisia ammattilaisia: Elli Salo on dramaturgi, ja Suvi Tuuli Kataja Antti Holman Radio Sodomaakin tehnyt äänisuunnittelija, käsikirjoittaja ja ohjaaja.

Etukenossa ja korvat auki odotan, mihin he tarttuvat seuraavaksi.

Suna Vuori,
toimittaja ja entinen teatterikriitikko

Teksti on osa Suna Vuoren kirjoittamaa artikkelisarjaa. Lue myös merkintöjä audioretkeltä osa 1 ja osa 2.

Naisen kosto yhdistelee komediaa ja asiantuntijanäkemystä yhteiskuntamme suuresta tabusta: naisen aggressiosta. Sarjan sankaritar Saila tekee totaalisen elämänmuutoksen: hän hylkää lammasmaisen kiltteyden, alkaa tutkia omaa aggressiotaan sekä ennen kaikkea – hän alkaa tasoittaa tilejä. Karma is a bitch. Ja niin on Sailakin.