Ohjaamani ja käsikirjoittamani dokumenttisarja Kaikki irti eläimistä kartoittaa eläintuotannon historiaa Suomessa. Miten nykyisenkaltainen tehotuotanto on saanut alkunsa ja mitä siitä on seurannut? Milloin tulivat lypsyrobotit? Missä keksittiin häkkikanalat? Milloin porsitushäkit yleistyivät? Halusin näyttää myös sen, missä ollaan nyt.
Aihe on herkkä ja haastava. Olen tehnyt tuotantoeläimistä kertovia tv-ohjelmia aiemminkin ja tiesin, että tiloille pääsy on vaikeaa. Kuluneen vuoden aikana myös korona on rajoittanut kuvaamista.
Eläintuotannon ja median suhde on aina ollut jännitteinen. Toimittaja Elina Lappalainen sai vuonna 2012 Tieto-Finlandian teoksestaan Syötäviksi kasvatetut. Siinä Lappalainen kertoo seikkaperäisesti suomalaisten kanojen, sikojen ja nautojen elämästä. Lappalainen tuo useassa kohdassa esiin sen, miten hankalaa oli päästä katsomaan ja kuvaamaan eläintuotannon todellisuutta. ”Vaikeinta on ollut broileritiloilla ja teurastamoissa. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että taloustoimittaja pääsee Suomessa helpommin vierailulle ydinvoimalaan kuin broilerihalliin”, Lappalainen kirjoittaa. Ja nyt oli kyse pelkästä toimittajasta, ei kokonaisesta dokumentin kuvausryhmästä.
Reilu vuosi sitten Ylen ruotsinkielinen Spotlight-ohjelma teki jakson Äänetön huuto sikojen teurastuksesta hiilidioksilla. Toimittaja Amanda Vikman soitti yli kahteenkymmeneen sikalaan, mutta yksikään ei halunnut häntä vierailulle. Lopulta Atrian kautta järjestyi yksi tila, jonne päästiin kuvaamaan.
Näinhän sen ei pitäisi mennä.
Silmästä silmään
Eläintuotannon mittakaava on valtava. Jo yli 60 prosenttia kaikista maapallon nisäkkäistä on ihmisen karjaa. Tuotantoon liittyy eettisiä ja ekologisia ongelmia. Tuotantoeläimillä on oikeus tulla nähdyiksi ja kuulluiksi muunakin kuin ruoantuotannon välineinä. Myös ihmisillä on sekä kuluttajina että veronmaksajina oikeus tietää, miten heidän ruokansa on kasvatettu. Tai pitäisikö sanoa velvollisuus.
Yksi dokumenttisarjani päähenkilöistä, ruokayrittäjä Mikko Välttilä, sanoi haastattelussa: ”Mut kyllä se sen verran rajua touhua on se miten eläinmassa muunnetaan elävästä eläimestä paketiksi kaupan hyllyllä, että ihmettelen, miten näinkin vähän Suomessa on kasvissyöjiä, koska mun oma filosofia ja moraali on se, että jos sä syöt lihaa, niin sun pitää tietää miten se liha on sun lautaselle päätynyt ja sun pitää pystyä hyväksymään se. Ja jos nää kaks ei toteudu, niin älä syö.”
Toisaalta ymmärrän myös tuottajien nihkeyden päästää kuvausryhmää eläintiloilleen. Tilat ovat paitsi tuottajien työpaikkoja, myös heidän kotinsa, heidän henkilökohtaisen elämänsä aluetta. Nostan hattua niille harvoille tilallisille, jotka uskovat läpinäkyvyyteen ja ovat valmiita avaamaan ovensa myös dokumentaristille.
Minun tehtäväni on katsoa ja näyttää, mitä näen.
Se, että tiloille pääsy on niin vaikeaa, tekee dokumentaristin työstä hankalaa, lähes mahdotonta. Dokumentaristi kuvausryhmineen saapuu tilalle hattu kourassa, nöyränä ja kiitollisena siitä, että ylipäätään päästiin vierailulle. Ei tee mieli kysyä hankalia kysymyksiä, eikä kuvata mitään ikävää, vaikka sellaista näkisikin. Ei tee mieli tuhlata tuottajan ja paikalla mahdollisesti olevan teurastamon edustajan kallisarvoista aikaa. Tekee mieli poistua nopeasti ja jälkiä jättämättä. Tällä tavalla ei synny laadukasta dokumentarismia.
Eläintuotannon edustustilat
Teurastamot eli elintarviketeollisuus on hiljattain keksinyt ratkaisun tähän ikuisuusongelmaan. Muutama vuosi sitten alettiin perustaa showroomeja eli edustustiloja, joilla toimittajat ja vaikkapa koululaisryhmät voivat vierailla. Nämä showroomit on rakennettu tuotantotilojen yhteyteen. Niissä on usein yläkertaan rakennetut ikkunat, joiden läpi eläimiä voi ihmetellä. On kahvinkeitin ja brosyyreitä. Idea on napattu ulkomailta.
Tuottajalle korvataan rahallisesti ylimääräinen vaiva tilojen esittelystä. Samalla teurastamot voivat myös paremmin kontrolloida mitä tuottajat kertovat eläintenpidosta.
Vuonna 2018 Atria avasi Nurmoon Suomen ensimmäisen Sikala Showroomin. Seuraavana vuonna avattiin Seinäjoelle Ylisen tilalle broilerishowroom. Vierailimme molemmissa. Yksinkertaisesti siitä syystä, että niihin oli helpointa päästä, varsinkin näin korona-aikaan.
Sikala Showroomissa vieraille avautuu ikkunat 11 karsinaan, joissa on yhteensä 120 sikaa. Varsin herttaista. Ottaen huomioon, että suomalaisessa sikalassa on keskimäärin yli 900 sikaa. Herää kysymys, kuinka hyvin nämä tilat kuvaavat suomalaisen eläintuotannon todellisuutta? Tai ehkä kuvaavatkin. Emme voi tietää, koska näemme vain ne.
Showroomien perustamisen voi nähdä kädenojennuksena medialle ja sitä kautta myös kuluttajille, askeleena kohti avoimuutta. Toisaalta väliin tulee taas yksi muuri, kulissi, jonka taakse ei pääse kurkistamaan, vaikka kuinka yrittäisi.
Mitä emme näe
Eläintuotanto on paljon muutakin kuin pelkät tuotantotilat. Harva esimerkiksi tietää, että sekä munivien kanojen että broilereiden vanhemmaispolvi tuodaan pääosin ulkomailta. Vuonna 2019 Suomeen tuotiin yli puoli miljoonaa elävää kananpoikasta. Lentokoneella. Täällä tiput kasvavat aikuisiksi, ja munivat sitten munintakanaloihin ja broilerikasvattamoihin menevät linnut. Kulissien takana pyörii siis valtava kuljetusruletti, jossa munia ja tipuja kuljetellaan lentokoneilla ja rekoilla munittamoihin, hautomoihin ja niistä tiloille.
Lehmäpuolella on niin sanottuja ”hiehohotelleja”, joihin vasikat laitetaan kasvamaan ennen ensimmäistä keinosiemennystään. Tätä kutsutaan rahtikasvatukseksi. Ja niin edelleen. Sekä lihasikojen että erityisesti broilereiden elinkaari on tänä päivänä varsin lyhyt. Broileri elää keskimäärin viisi viikkoa, lihasika viisi kuukautta. Sitten eläimet viedään teuraaksi. Tilat pestään ja desinfioidaan ja tilalle tuodaan uudet eläimet. Tämä tyhjennys ja täyttö näkyy harvoin jos koskaan julkisuudessa.
Näiltä osin omakin dokumenttisarjani jäi vajaaksi. Tavoite oli näyttää eläintuotannon historiaa ja nykypäivää; ei yksittäisiä ylilyöntejä tai epäkohtia, vaan valtavirtaa, arkea. Siitä arjesta näkyy sarjassa vain hyvin kapea siivu.
Meidän oli muun muassa tarkoitus päästä kuvaamaan yhden häkkikanalan viimeistä tyhjennystä. Kun munintakanojen palveluksia ei enää tarvita, ne kaasutetaan hengiltä ja viedään turkiseläinten rehuksi. Päivämäärää siirrettiin moneen kertaan, ja kun viimeisen kerran soitin, kanala oli jo tyhjennetty ja kanat kaasutettu. Se siitä sitten.
Vaikka kyse olisi eläintuotannon arkipäivään kuuluvista toimenpiteistä, tuottajat pelkäävät yleisön reaktioita. Ihmisten ei sittenkään haluta näkevän kaikkea.
Kaikki irti eläimistä Areenassa. Ensimmäinen osa TV1 sunnuntaina 14.3. klo 18.15.
