Hyppää pääsisältöön

”Olen yhtä kesken, olen yhä tulossa…” Suna Vuori löytää audioseikkailullaan Filosofien rakkaustarinat – ja rakastuu

Suna Vuori istuu kirjahyllyn edessä tietokoneensa ääressä.
Toimittaja-kriitikko Suna Vuori oli huolissaan keskittymiskyvystään audion parissa – huoli unohtui filosofien parissa. Suna Vuori istuu kirjahyllyn edessä tietokoneensa ääressä. Kuva: Yle / Jyrki Valkama kriitikot,radioteatteri

Toimittaja Suna Vuori katsoi monet vuodet työkseen teatteria ja lähtee nyt retkelle audiodraamaan. Teksti on osa Suna Vuoren audioretkellään kirjoittamaa artikkelisarjaa. Filosofien rakkaustarinoita Vuori pitää retkensä toistaiseksi parhaana löytönä.

Marraskuun alkupuolella huomioni kiinnittyi uutiseen lontoolaisessa puistossa vastikään paljastetusta veistoksesta, josta nousi äläkkä.

Veistos esittää 1700-luvulla elänyttä Mary Wollstonecraftia, jota pidetään yhtenä varhaisista feministeistä. Wollstonecraftin kuolemasta on 223 vuotta, joten oli jo aikakin, että hänelle pystytetään patsas!

Kiukkuinen palaute liittyi ennen kaikkea siihen, että veistoksen nainen on alasti. Itse olisin valmis älähtämään myös siitä, että figuratiivinen, hopeoitu pronssipatsas on mielestäni vahvasti kitchahtava. Sen naishahmo on hyvin pieni, ja tämä figuuri kohoaa jostakin isosta, jota kuvanveistäjä Maggi Hambling kuvaa ”feminiiniseksi materiaksi”, vaikka näkemissäni kuvissa se muistuttaa fallosta.

Maggi-parka. Ei ole helppoa osoittaa kunnioitusta naisasialiikkeen esiäidille ja tulla sitten julkisesti tuomituksi huonona feministinä.

Mary-parka. Hän olisi ansainnut paremman muistomerkin.

Huomattavasti onnistuneempana, moniulotteisempana ja kiinnostavampana kunnianosoituksena – muistomerkkinä, jos niin haluatte – voi pitää Pärttyli Rinteen kirjoittamaa uutta Filosofien rakkaustarinat -audiodraamasarjaa.

Neliosainen sarja tekee eläväksi paitsi Mary Wollstonecfraftin myös 1100-luvulla Pariisissa eläneen Héloïsen sekä meille tutumpien Simone de Beauvoirin ja Hannah Arendtin ajattelua ja elämää. Sarjan esittelytekstissä nämä filosofit nimetään eräiksi ”läntisen ajattelun keskeisimmistä hahmoista”. Ja he kaikki ovat naisia! 2020! Woohoo!

Filosofit ja heidän ääninäyttelijänsä muokattuina yhteen kuvaan.
Filosofien rakkaustarinat tarkastelee eräitä läntisen ajattelun keskeisimpiä hahmoja, heidän rakkaussuhteitaan ja -käsityksiään. Filosofit ja heidän ääninäyttelijänsä muokattuina yhteen kuvaan. Kuva: Johanna Kannasmaa, Tuuli Laukkanen / Yle filosofit,Filosofien rakkaustarinat

Odotukset ovat siis suuret, kun aloitan kuuntelun.

191 minuuttia myöhemmin voin ilokseni todeta, että ne eivät ainoastaan täyttyneet vaan ylittyivät.

Käsikirjoitus on kussakin jaksossa täyteläinen, mutta tasapainoinen (suosittelen adjektiiveihin sopivaa viiniä kuuntelun oheen) – ja toteutus sekä tarkasti mietitty että yllättävä. Vaikka tempo pysyy pääsääntöisesti melko maltillisena, rytmisiä tihentymiä riittää, ja kuulijan mielenkiintoa pidetään kaiken aikaa vireillä niin sisällön kuin muodonkin vaihteluin sekä taitavasti annostelluilla jännitteillä.

Filosofeista käännetään esiin sekä henki että ruumis, säröilevä sielu siinä missä liha ja sen väkevät himot ilman että heidän ajattelunsa syvyys ja kestävyys siitä hiukkaakaan vähenisi, päinvastoin.

Monin kohdin nostetaan näkyviin myös teorian ja käytännön eli naisten opetusten ja elämän välisiä ristiriitoja. Niitä ei olekaan aivan vähän.

Mitään erityisen vaikeaa tekstissä ei ole, monia pohtimisen arvoisia ajatuksia sen sijaan paljonkin. Näiden kaikkien rakkautta tutkineiden ajattelijoiden johtopäätös oli, että rakkauden korkein ja kestävin muoto on pyyteetön ystävyys, eroksen sijasta siis caritas.

Jos sarjassa käytetyt kirje- ja päiväkirjasitaatit välillä kuulostavatkin aavistuksen paperisilta, dialogi on parhaimmillaan vetävää, tilanteet intensiivisiä, miljööt runsaita ja monimuotoisia. Kukin kuulija voi tykönään päättää, ovatko jaksoihin liitetyt sisältövaroitukset – ”seksiä”, ”väkivaltaa ja seksiä”, ”itsetuhoisuutta ja seksiä” – turn off vai pikemminkin turn on.

Katseen puuttuessa seksikohtauksista puuttuu myös kaikkinainen tirkistelyn uhka ja mahdollisuus.

Seksiä riittää, siis – eikä se kuulostaa kiusalliselta edes silloin, kun ohimennen, lämpimästi, vivahtaa koomiseen. Kiihkeimmätkin kohtaukset tuntuvat päinvastoin ihmeellisen luontevilta, varmaankin siitä syystä, että kuulija täydentää kuulemansa sillä, mikä juuri hänelle on intiimisti ilahduttavinta. Katseen puuttuessa seksikohtauksista puuttuu myös kaikkinainen tirkistelyn uhka ja mahdollisuus.

Näyttelijät – Noora Dadu Héloïsena, Sara Melleri Mary Wollstonecraftina, Kid Kokko Simone de Beauvoirina ja Nora Rinne Hannah Arendtina sekä Samuli Niittymäki, Tuomas Rinta-Panttila, Johannes Holopainen, Tobias Zilliacus ja monet muut – tekevät Anna-Mari Karvosen hallitussa ohjauksessa erinomaista työtä.

Ainoa, mikä tuntuu alkuun oudolta ja johon pitää totutella, ovat jyrkät skarvit, leikkaukset, jotka saattavat katkaista kerronnan keskeltä lausetta.

Tatu Nenosen ensiluokkainen, paikoin kolmi- tai jopa moni ulotteinen äänisuunnittelu sitä vastoin tuottaa kuulijalle suurta nautintoa. Huolella mietityt ja toteutetut tilat ja tilanteet saavat välillä unohtamaan, että kuvat syntyvät ainoastaan katsojan korvien välissä eivätkä silmien edessä.

Luonnon ääniä, kaupunkiääniä, arkisten askareiden ääniä, kapakoita, puisia kärrynpyöriä ja askeleita luokkahuoneessa, syttyviä savukkeita, jäitä grogilaseissa, hirttolava, riisumisia… Kuulokuvan runsaus ja moniulotteisuus ruokkii kaikkia aisteja, ja yhdessä sisällön kanssa ne saavat kuulijan todella keskittymään kuulemaansa.

Sarjan dramaturgiassa on merkittävä osansa myös musiikilla. Suurin osa siitä on Nenosen omaa, oletukseni mukaan syntetisaattorilla tekemää, soolosoitinääninä esimerkiksi luuttu, cembalo, urut ja sello. Lisäksi Nenonen on sovittanut jaksoihin lyhyehköjä otteita mm. Händelin Vesimusiikista, Ravelin Preludista sekä Astor Piazzollan Oblivionista.

Kuunnellessani Filosofien rakkaustarinoita ensimmäisen kerran teen muistiinpanoihini merkinnän: ”Nyt tuntuu laatu”.

Sen jälkeen kirjoitan ylös kymmeniä sitaatteja. Niistä ensimmäinen on 1100-luvulla eläneen Héloïsen kirjeestä teologi Pierre Abélardille: ”Linnut rakastavat metsien varjoja, kalat joen hiljaista virtaa… Rakastan sinua yhä, tasaisesti ja jakamattomasti, mieleni koko voimalla…”

Jakso kuljettaa kuulijansa keskiaikaisen Pariisin kaduille ja kaniikin ruokapöytään, suljettuihin huoneisiin ja luostarin kaikuville käytäville. Ymmärrämme pian millainen radikaali omassa ajassaan, lähes tuhat vuotta sitten, on ollut nainen, joka puhuu tasa-arvosta, analysoi dilection (nautinnon) ja uskonnon suhdetta ja paljastaa säkenöivänsä halun lämpöä, mutta ei halua naimisiin.

Héloïselle rakkaus on universaali sielunvoima ja sitoutunutta antamista – mutta liittyykö siihen myös velka? Onko sulautuminen mahdollista, hän pohtii. Hän itse kokee olevansa siihen valmis, hänen ja Abélardin rakkaudesta syntyy lapsikin; mutta suhteella on murheellinen loppu. Petetty Héloïse sulkeutuu loppuiäkseen luostariin, jossa kohoaa oppineena abbedissaksi.

”En saanut olla ystäväsi. Minun haavani on olla yksin”, hän kirjoittaa Abélardille. Allekirjoituksena kaikesta huolimatta ”Tasa-arvoiselta tasa-arvoiselle”.

Pärttyli Rinteen tekstissä Héloïse on lempeä ja viisas, ja Noora Dadun lämmin, rauhallinen ääni korostaa tämän miltei pyhimysmäistä kärsivällisyyttä.

Aivan toisenlainen on kuva, joka syntyy valistusajan lopussa 1700-luvulla eläneestä, feminismin esiäidiksikin tituleeratusta Mary Wollstonecraftista. Jossain määrin itsetietoisesti ja ironisen ulkokohtaisesti näyttelevä Sara Melleri korostaa henkilönsä koketeeraavaa puolta.

Monologiosuudet kuulostavat etenkin alkuun ulkoluvulta. Mietin, miten pieni mutta merkitsevä ero onkaan siinä, päätänkö kuulijana uskoa jonkun ajattelevan ääneen omia ajatuksiaan vai kuulenko jonkun vain lukevan toisen kirjoittamaa tekstiä. Miten paljon on kiinni näyttelijästä? Kuinka pitkälle ohjaajan olisi mahdollista vaikuttaa asiaan?

Tulkinta saa kuitenkin pian lihaa luidensa ympärille, ja kiinnostava teksti monine draamallisine käänteineen ja jännitteineen vie mennessään. Mellerin Mary esiintyy jaksossaan kuin seikkailukirjan sankaritar – itse asiassa hän muistuttaa Tuulen viemän Scarlett O’Haraa –, ja kohta hänestä jo pitää.

”Kenties ei ole aihetta, joka sallii yhtä vähän järkeilyä kuin rakkaus. Kuinka halpaa se onkaan todellisen kiintymyksen rinnalla”, Mary kirjoittaa ja päättelee – ennen historiallisen romantiikan valtakautta – tunteiden johtavan virhepäätelmiin.

Hieman myöhemmin rakkaus kuitenkin jo innoittaa häntä: ”Halua elävöittävät pyhät tunteet ovat uuden ilon varmoja ennusmerkkejä.” ”Haluan olla sinulle välttämätön!”

Intohimo johtaa Marynkin elämässä tragediaan. Hän synnyttää aviottoman tyttären, ja hieman ennen kuin yrittää ensimmäisen kerran itsemurhaa, hän toteaa alistuneensa rakkaudelle ja tulevansa siksi olemaan ”vailla ääntä, ikuisesti hiljaa, niin kuin nainen.”

Juonenkäänteet Mary Wollstonecraftin elämässä ovat näin esitettynä totisesti värikkäitä ja vauhdikkaita. Ei ihme, että elonsa lopussa paljon menettänyt Mary on lopen uupunut rakkauteen. Hänen uskonsa sisaruuteen kuitenkin pysyy: ”Halventava rakkaus korvautuu ystävyyden vallankumouksella, jonka airuita naiset ovat.”

Simone de Beauvoirista piirretään sarjassa etenkin alkuun narsistisen laskelmoiva ja ahne kuva, melkeinpä karrikatyyri.

Tämä on viimeaikaisenkin tiedon valossa historiallisesti perusteltua, mutta tuntuu siitä huolimatta hivenen yllättävältä; muissa jaksoissa kirjoittaja nimittäin on selvemmin päähenkilöidensä puolella silloinkin, kuin näiden elämä ja teot asettuvat ristiriitaan keskenään. Simonea lähestytään ikään kuin ulkopuolelta, minkä hänen hahmonsa toisaalta hyvin kestää.

Tulkinta on joka tapauksessa kiehtova sellaisellekin, jolle de Beauvoirin tuotanto on jossain määrin tuttua, ja Kid Kokko tekee hahmostaan alusta loppuun teräksisen karismaattisen. ”Elämäni tulee olemaan lähde, josta muut voivat ammentaa”. Aika äärimmäistä.

Kirjoitan muistiin sitaatin toisensa perään.

Jean-Paul Sartre (Johannes Holopainen) saa jaksossa kenties enemmän tilaa kuin muiden päähenkilöiden rakastetut, mutta sillekin on vankka peruste. Kuten Simone suhteesta kirjoittaa: ”Minä ja pikku Sartre olemme erottamattomat.” ”Kukaan ei voi olla ennen Sartrea.” ”Minämme sulautuvat toisiinsa radikaalissa vapaudessa”.

Melko radikaalia se olikin: älyllisesti itsensä ylivertaisiksi kokeneet filosofit viettelivät tietoisesti useita oppilaitaan ja pyörittivät polyamorista piiriä, jossa nuoret rakastetut (ja/tai hyväksikäytetyt) myös kilpailivat keskenään niin seksillä kuin älylläkin.

Vaikuttaa siltä kuin sarjan kirjoittanut Pärttyli Rinne tuntisi Simone de Beauvoirin tuotannon valitsemastaan nelikosta parhaiten, vaikka suhtautuu syystäkin kriittisesti hänen tapaansa käyttää älyllistä valtaansa. Jaksossa on muita enemmän päähenkilönsä tekstiä, samoin suorasukaista panemista – ja molemmat toimivat kokonaisuudessa erittäin hyvin.

Kirjoitan muistiin sitaatin toisensa perään.

”Halu on ruumiin ja mielikuvituksen välinen suhde, ja meilikuvitus elämän suuri muutosvoima.”

”Rakkaus ilmestyy niille, jotka haluavat muuttua. Vain silloin odottaa rakkautta ja sitä minkä rakkaus tuo. Uusi maailma voi paljastua vain toisen ihmisen kautta…”

”Jumaloiva rakkaus sulattaa naisen osaksi miestä, ja sen epäonnistuminen on hedelmällinen koettelemus ainoastaan, jos nainen kykenee kokoamaan itsensä uudelleen.”

Myöhemmin, Sartren kuoleman jälkeen, Simone de Beauvoir toteaa vähän vähältä paljastuneensa itselleen ja katuvansa osaa teoistaan ”inhottavina erehdyksinä”. Kuumeista elämännälkää, omistautunutta etsintää ja keskittynyttä ajattelua kuvaavan jakson loppu on vaikuttava.

”Jossakin olemisen reunoilla äänityslaite tallentaa kaikujemme sirpaleita. Minä itse, joka ytimeltäni olen avointa tyhjyyttä, palaan hiljaa tyhjyyteen. Siihen asti olen yhä kesken, yhä tulossa…”

_

Viimeinen jakso pohtii Hannah Arendtin kautta rakkautta paitsi ihmisiin myös maailmaan sekä voimana anteeksiantoon. Adolf Eichmannin kuuluisan oikeudenkäynnin kehyksessä Hannah yrittää ymmärtää omien rakkauksiensa ”luontoa ja alkuperää”, jotka esitetään takaumina.

Natsit, juutalaiset ja holokausti ovat jaksossa läsnä monella tavalla, paitsi Eichmannin hahmossa myös juutalaisen Hannah Arendtin ensimmäisen suuren rakkauden eli hänelle filosofiaa opettaneen ja myöhemmin kansallissosialisteihin liittyneen Martin Heideggerin kautta.

New Yorkerin Israeliin lähettämänä raportoijana Hannah kirjoittaa tuomiota odottavan Eichmannin ”häikäisevästä tavanomaisuudesta” ja ”typerryttävästä keskinkertaisuudesta”, joista syntyy hänen filosofisen ajattelunsa ydin – pahuuden arkipäiväisyys.

Rakkaudessa hän kuitenkin kokee lopulta tavoittavansa ykseyden itsensä kanssa. ”Tiesin jo lapsesta, että voisin olla todella olemassa vain rakkaudessa, ja siksi myös pelkäsin sitä. Pelkäsin eksyväni, ja siksi päätin olla itsenäinen.”

Seikkailuromaanin henkeä on myös neuvokkaan ja määrätietoisen Hannahin elämässä ja hänen viimeisessä suuressa rakkaudessaan, jota uhkaavat toisen maailmansodan kauhut.

”Rakastan myös maailmaa ihmisten välisenä ainutkertaisena avoimuutena, jossa uudet asiat syntyvät”, hän kirjoittaa jakson lopussa.

”Mitä tapahtuu järjen kuulaudelle ja viisauden tavoittelulle, kun niitä ehdollistavat halun impulssit, kulttuurin säännöt ja elämän arki?”

Tällä kysymyksellä sarjaa luonnehditaan sen omassa esittelytekstissä, ja juuri siitä näissä neljässä jaksossa on lopulta kyse.

Héloïse-jakson painopiste on vielä yksilössä, hänen moraalisissa ratkaisuissaan ja yhteisössään; mutta mitä lähemmäs meitä tullaan ajassa, sen voimallisemmin yhteiskunta tihkuu henkilökuvien aukoista sisään. Hyvä niin! Neliosainen sarja nimittäin tulee kuvanneeksi rakkauden ja ajattelevien yksilöiden lisäksi myös Euroopan historiaa, globaalia aatehistoriaa ja naisen asemaa, mikä ei suinkaan raskauta vaan entisestään syventää ja lujittaa koherenttia kokonaisuutta.

Pärttyli Rinne on lisäksi kirjoittanut neljästä naisesta ja heidän ajatuksistaan niin, että he alkavat tuntua todella läheisiltä ja eläviltä. Itsenäisen taideteoksen lisäksi se on varmasti parhaita asioita mitä tällaisesta voi seurata: että kuulijat kiinnostuvat kuvatuista filosofeista sekä heidän ajattelustaan ja elämästään siinä määrin, että haluavat lukea itse lisää.

Tällaista toivoisin kuulevani vielä paljon lisää.

Audiodraaman apparaatti on tekijöillä todella hienosti hallussa.

Dialogin ja monologin dynamiikkoja, takaumia, ristiinleikkauksia ja muita dramaturgisia keinoja käytetään monipuolisesti; ja niiden ansiosta sarjassa on mahdollista liikkua ajallisesti pitkiä matkoja ilman pelkoa, että kuulija hetkeksikään kadottaisi punaisen langan tai että hänen mielenkiintonsa herpaantuisi.

Keskittyminen, josta olen ollut seikkailun alkajaisiksi huolissani, ei aiheuta pienintäkään haastetta.

Tällaista toivoisin kuulevani vielä paljon lisää. Ehkä Rinne voisi kirjoittaa sarjalleen jatkoa?

”Olen kiitollinen, että maailma on olemassa”, totesi Hannah Arendt.

Minä olen vilpittömästi kiitollinen, että tämä sarja on tehty.

Suna Vuori,
Toimittaja ja entinen teatterikriitikko

Teksti on osa Suna Vuoren kirjoittamaa artikkelisarjaa. Lue myös jo julkaistut merkintöjä audioretkeltä osa 1 ja osa 3.

Filosofien rakkaustarinat kuvaa paitsi rakkautta, myös petoksia, seksuaalisuhteisiin liittyvää valtaa ja hyväksikäyttöä, sekä kuolemaa. Jokainen jakso esittää yhden elämäkerta-aineistoon pohjaavan dramatisoidun kertomuksen. Keitä he olivat? Kuinka he rakastivat? Mitä heidän tarinansa voivat kertoa meille tänään?

Keskustele