Vanhemmat haluavat suojata lastaan kaikelta pahalta, myös ikäviltä tunteilta. Lapsesta huolehtiminen on luonnollista. Mutta jos kietoo lapsensa liiaksi pumpuliin, vaarana on, että lapsi ei opi elämässä tarvittavia selviytymistaitoja.
Olen jännittänyt erilaisia tilanteita siitä asti, kun tyttäreni oli vauva. Hän tykkää keinua kovaa, minä hidastan vauhtia, ettei satu mitään. Pyöräilemään on ollut vaikea oppia, kun en uskalla päästää irti. Syksyllä tytär menee kouluun ja se ahdistaa minua jo nyt. Tiedän, että jossain vaiheessa pitää päästää hänet kulkemaan yksin tienylitykset ja kaikki. Jännittää, vaikka olemme harjoitelleet ja hän osaa katsoa autot. Tuntuu, että itsellä on vaikeampaa kuin lapsella. Hän haluaisi päästää irti, itseäni minun pitää vielä kasvattaa.
Näin kertoo eskari-ikäisen tytön äiti. Eikä hän ole ainoa.
Moni vanhempi huolehtii lapsistaan, osa vähän liikaa. On luonnollista ja järkevääkin pelätä, että lapsi satuttaa itsensä. On hyvä katsoa autot ja pitää pyörästä kiinni, kun toinen opettelee ajamaan. On fiksua tsekata kotiintuloajat ja miettiä, missä ja kenen kanssa lapsi kulkee.
Lapsen suojeleminen kuuluu vanhemmuuteen, mutta jos omat pelkonsa siirtää lapseen tai alkaa varjella lasta kaikilta epämieluisilta tunteilta, ollaan vaikeuksissa – ennemmin tai myöhemmin.
Vanhemman tehtävänä on antaa lapsen kokeilla siipiään ja ottaa tarvittaessa kiinni, jos siivet eivät kannakaan.
Yksi vanhempi makaa joka ilta lapsensa lattialla odottamassa, että lapsi nukahtaa. Lapsi ei halua nukahtaa itsekseen. Toinen kokkaa joka päivä lapselleen makaronia, koska pelkää, että nirso lapsi ei söisi muuten mitään. Eräässä perheessä vältellään vieraiden kutsumista kotiin, koska ujo lapsi kokisi siitä stressiä.
Näiden vanhempien tarkoitusperät ovat hyvät, mutta kaikkien epämukavien tunteiden pois silotteleminen tarkoittaa samalla, että lapsi ei kohtaa haasteita, uusia tilanteita, joissa voi kehittää uusia taitoja. Hän ei opi pärjäämään.
Ahdistus tarttuu
Jos vanhempi suhtautuu elämään pelokkaasti, vanhemman ahdistus voi tarttua lapseen tai nuoreen, mikä taas saa vanhemman ahdistumaan lisää. Noidankehä on valmis.
– Jos lapsi on kauhean ujo, ahdistuksen reunalla, vanhemmat ahdistuneet ja eletään hirveän varovaisesti, kaikki kietoutuu entistä enemmän yhteen, sanoo THL:n ylilääkäri, lastenpsykiatri Terhi Aalto-Setälä.
Lapsi voi reagoida vanhempien ahdistukseen niin, että ottaa sitä kantaakseen, on korostetun kiltti ja vetäytyvä säästääkseen vanhempaansa.
Joskus lapsi voi olla myös levoton tai aggressiivinen tai hänellä voi olla vaikeuksia keskittyä. Hän saattaa pyrkiä kääntämään vanhemman huomion itseensä, pois ahdistavista asioista.
Sekä lapsilla että aikuisilla on suoriutumispaineita
Ahdistuksesta kärsii nykyään moni, sekä lapsi että vanhempi, lapsista noin joka kymmenes, nuorista jopa neljäsosa.
– Etenkin nuorten tyttöjen ahdistusta on entistä enemmän. Tämä nousee esiin kouluterveyskyselyissäkin, Aalto-Setälä sanoo.
Taustalla ovat usein suoriutumispaineet. Ne hyökyvät päälle yhä varhaisemmassa vaiheessa. Samanlaisia paineita kokevat myös vanhemmat.
Ylihuolehtiminen on osa täydellisyydentavoittelua: moni vanhempi tasoittelee tietä ja haluaa varmistaa, että kaikki menee nappiin eikä lapsi pahoita mieltään, ahdistu ja kärsi. Näin käy helposti etenkin silloin, jos perheen arki on kiireistä eikä yhteistä aikaa lapsen kanssa ole paljon.
Ylihuolehtiva tarkoittaa hyvää
Selkeää rajaa normihuolehtimisen ja ylihuolehtimisen välillä ei ole. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että huolehtivuus on parempi kuin välinpitämättömyys ja että ylihuolehtiva tarkoittaa hyvää.
Psykologi Sirpa Seppäsen mukaan perheet ovat polarisoituneet.
Toisaalta on perheitä, joissa on työttömyyttä, päihteitä tai muita ongelmia, jotka vievät vanhemmilta voimat ja lapset joutuvat selviämään yksin. Toisessa laidassa ovat ylihuolehtivat hyvin toimeentulevat perheet, joissa lapsen edestä silotellaan kaikki.
– Hyvin koulutetut vanhemmat, jotka haluavat panostaa paljon lapsiinsa, voivat ajautua ”helikopterivanhemmuuteen”, pörräämään koko ajan lapsen yläpuolella varmistaen, ettei mitään pahaa tapahdu. Toisaalta isoja menetyksiä tai vaikeita elämänvaiheita kokenut voi olla korostetun varovainen, ettei lapsi joutuisi kokemaan samaa, Sirpa Seppänen sanoo.
Lapsi kestää myös mielipahaa
Kun perheiden tilannetta lähdetään purkamaan, etsitään uudenlaisia toiminta- ja ajattelumalleja. Armollisuudella on keskeinen merkitys.
– Ihan ensin voi olla armollinen itselleen. Ei tarvitse olla täydellinen. Ahdistus on myös kehitystä eteenpäin vievä voima ja sitä tarvitaan, jotta lapsi kasvaa pärjääväksi aikuiseksi. Eikä lapsi mene ihan pienestä rikki: lapsi kestää myös epämukavuutta ja mielipahaa. Kaikesta ei tarvitse neuvotella.
Monesti voi todeta, että meillä tehdään nyt näin ja vanhemmat päättävät, Aalto-Setälä sanoo.
Vanhemman tehtävänä on antaa lapsen kokeilla siipiään ja ottaa tarvittaessa kiinni, jos siivet eivät kannakaan.
– Se, että lapsi näkee, että vaikeuksia on, mutta yhdessä selvitään, on arvokkain perintö, mitä voi lapselleen jättää. Tärkeää on, ettei itse lähde mukaan katastrofiajatteluun, vaan pysähtyy niin, että lapsi tulee kuulluksi, Aalto-Setälä sanoo.
Eroon ylihuolehtimisesta omat ajatusmallit tunnistamalla
Jos vanhempi tunnistaa itsessään taipumusta ylihuolehtivuuteen ja haluaa päästä siitä eroon, hänen on opittava tunnistamaan omat pelkonsa.
– Miten oma ahdistuneisuus vaikuttaa ajatuksiin ja käyttäytymiseen? Joku saattaa esimerkiksi ajatella, että lapsi on niin herkkä, ettei hän kestä vastoinkäymisiä ja jättää siksi kannustamatta lasta uusiin asioihin, kuten vaikka yökyläilyyn, kognitiivinen psykoterapeutti, psykologi Tarja Korpilahti-Leino sanoo.
Mieti, mitä tapahtuu, jos et muistutakaan lasta läksyjen tekemisestä ja tarkista tehtäviä. Jos annat hänen unohtaa, kestät Wilma-viestin tai tuntimerkinnän – ja huomaat, että siitä selviää, sekä lapsi että sinä.
Omia ajatuksia voi koettaa muuttaa käytännön konsteilla, vähän kerrallaan. Korpilahti-Leino vinkkaa muutamia:
- Kun huomaat epämukavan olon, pysähdy kuulostelemaan tunnetta. Hengitä rauhallisesti ja uloshengityksellä huokaise syvään. Kiipeä ikään kuin tikapuille tarkastelemaan omaa oloasi.
- Yritä löytää nimi tunteelle. Mieti, mikä sinua pelottaa, mikä pelon laukaisee. “Huomenna lapseni joutuu kävelemään yksin koulumatkan.”
- Mieti, mikä on tulkintasi tilanteesta. Ajatteletko, että matka on hyvin vaarallinen. Voisit ajatella myös, että "Matka on vaarallinen, mutta olemme harjoitelleet monta kertaa".
- Kuulostele, miltä kehossasi tuntuu. Ehkä hartiat ovat jännittyneet tai mahaan koskee.
- Kuulostele, mitä ajatuksia sinulla on. Ehkä ajattelet, että lapsi voi jäädä auton alle. Voisit ajatella myös, että Hän on varovainen ja autoilijatkin näkevät hänen heijastinliivinsä.
- Ovatko ajatukset realistisia? Jos ajattelet pahinta, onko sen tapahtuminen todennäköistä?
- Mieti, miten toimit. Vietkö lapsen aina autolla koulun pihaan asti? Voit harjoitella kävelyä yhdessä ja kannustaa häntä.
