Tarinan sankari

Eihän tätä Aleksanteri Hakaniemeä meinaa tunnistaa.

Viimeiset viisi vuotta musiikkivideoissa, festarilavoilla ja Emma-gaaloissa on pööpöillyt leopardikuvioihin viehtynyt mies, jolla on kajalia silmissä ja hiukset hassulla blondatulla sivupermantentilla.

Tiedäthän, mies, joka esitti Temptation Islandin mainoskappaleen Pane mut sekasin ja lauloi ystävänsä Lukas Leonin kanssa siitä, kuinka hän haluaa elää niin kuin Jimi Hendrix. Mies, joka on tehnyt kappaleet sekä Fuengirolasta että Kouvolasta.

Hyvää soundtrackia sekoilulle!

Nyt isänsä kouvolalaisessa kerrostaloasunnossa istuu silmälasipäinen mies, jonka punertavat suorat hiukset on kammattu taakse ja parta päästetty kasvamaan. Päällä on ei-minkään-värinen flanellipaita. Olemus on siisti ja asiallinen.

Hakaniemi on muuttunut aika paljon. Mitä on tapahtunut?

Kun julkisuuden henkilö palaa julkisuuteen rauhoittuneena, siistiytyneenä, aikuistuneena ja seestyneenä, taustalla on yleensä jotain merkittävää. Ylikuumeneminen, -läikkyminen tai -suorittaminen, jonka seurauksena hän on kokenut valaistumisen ja ymmärtänyt, että menon on muututtava.

Saisiko Hakaniemestäkin kirjoitettua tarinan, jossa hän on jättänyt kaiken, paennut vuorille meditoimaan ja palannut jakamaan uutta viisauttaan?

Kuvat: Raine Laaksonen. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Aloitetaan tarinan alusta eli siitä, miten sekoilu-Hakaniemi syntyi.

Hakaniemi sanoo videopuhelun välityksellä olleensa aina hyvä kehittämään artistibrändiä. Uran alkuvuosina brändi kiinnosti enemmän kuin sisältö.

Ennen ensimmäisen sinkun kuvauksia levy-yhtiön edustaja pyysi, ettei Hakaniemi menisi ottamaan mitään irokeesia. Ei ottanut, mutta permanentin otti, ja samalla syntyi brändikierre, jota ei hevillä katkaistaisi.

– Kerros kerrokselta sitä tyyliä yritti saada törkeämmäksi. Se oli kujanjuoksua itteä vastaan.

Alkuun brändäys toimi. Imago oli uusi, erikoinen ja kiinnostava.

Etsi mut nousi singlelistan sijalle 15 ja on kerännyt jo melkein viisi miljoonaa striimausta. Sitä seurasi sarja isompia ja pienempiä hittejä. Filmi katkee, 15, Pane mut sekasin, Kynttilät, Fucked Up, Pelkääks vai rakastaks, Luuseri ja Lukas Leonin Hendrix ovat kaikki striimanneet kultaa tai platinaa.

Esikoislevy Nuorena jaksaa singahti helmikuussa 2018 Suomen virallisen albumilistan kärkeen.

Vaan sitten tapahtui jotain. Käänne.

Tammikuusta 2019 lähtien Hakaniemi on julkaissut seitsemän singleä, joista yksikään ei ole ylittänyt Spotifyssa miljoonan striimin rajaa. Kakkoslevy Kouvola piipahti albumilistan sijalla 39. Viimeisimmällä Mitä jos ne tajuu -kappaleella on kuunteluita alle 80 tuhatta.

Hakaniemi uskoo, että jos oma yhteys itseen on kadoksissa, voi musiikin tehdä muodollisesti hyvin, mutta se ei silti yhdisty kuulijaan.

– Kaiken voi tehdä oikein, ja asiat voivat silti mennä jollain mittarilla huonosti.

Nyt hän näkee uransa ensimmäisessä vaiheessa kokonaisen artistiurakaaren: Läpimurto, 40 miljoonan striimin hittilevy ja kymmenen miljoonan striimin kakkoslevy. Alas mentiin ja lujaa.

Vaikka toisen levyn heikompaa striimisuoritusta ei kukaan käsikirjoittanut, draaman kaari on helppo nähdä. Nousu ja tuho.

Seuraavaksi tarinan sankari kärsii.

Tuntui, että nyt ne tajusi, että mä olen täysi pelle, mä en osaa mitään.

Omia striimilukuja voi verrata sijoittajan osakesalkkuun. Molempien vahtaaminen on kivaa ja palkitsevaa niin kauan kuin käyrät sojottavat ylös. Kun nousu taittuu – ja niin käy väistämättä kaikille – aivojen rationaalinen puoli sanoo, että nyt pitäisi mennä vaikka metsäretkelle, mutta tunnepuoli janoaa yhä nousukauden kiksejä.

Jos hommaan suhtautuu oikein totisesti, alamäessä menee omien sijoitusten lisäksi itsetunto ja ihmisarvo.

– Musiikkiala on sillä tapaa kieroutunut, että vaikka kukaan ei sanoisi sulle, että sun biisi on mennyt edellistä huonommin, niin sen kyllä aistii joka suunnasta, Hakaniemi sanoo.

Hän oppi vertailun nopeasti ensimmäisen singlensä jälkeen. Tieto lisäsi tuskaa, ja datamaailmaan on helppo kadottaa itsensä. (Samasta puhui Iisa YleX:n haastattelussa vain viikkoa aiemmin.)

Huomiosta tuli asia, jota ilman ei voinut elää. Metrossa Hakaniemi kuikuili olkansa yli ja mietti, että tunnistaahan joku nyt. Ravintolassa oli vaikea keskittyä perheeseen, kun samalla piti performoida omaa artistiutta, olla julkisesti yksityinen. Samalla hän kärsi ulkonäköpaineista.

Suosionsa vuodet Hakaniemi sanoo menneensä usvassa, johon hän ei saanut kunnollista diagnoosia. Lääkäri antoi masennuslääkkeitä ja pinon kirjoja.

– Joka puolella ihmiset taputtivat selkään, että nyt sulla menee hyvin. Samaan aikaan en oikein erottanut totuutta unesta. Samaan aikaan biisit menivät kovaa ja yritin kehitellä itsestäni sellaista artistihahmoa, joka vastaisi biisien teemoja.

Hahmo oli tarkoituksella provokatiivinen, mutta siihen Hakaniemi ei ollut osannut varautua, että jos yleisbrändi on “mulkku”, niin monet olettavat ihmisen olevan oikeasti kusipää. Kesällä 2020 hän itki tuottajalleen Rafael Elivuolle, ettei halua olla kusipää.

– Sitä yrittää kehitellä itsestään mielenkiintoisempaa, räväkämpää ja siistimpää, ja samaan aikaan ei oikeastaan pidä itestään. Siinä oli uppoavan laivan tuntua. Ja kun tuli ensimmäinen biisi, joka ei mennyt odotusten mukaisesti, siinä lähti kaikki matot jalkojen alta. Tuntui, että nyt ne tajusi, että mä olen täysi pelle, mä en osaa mitään.

Vuoden 2019 mittaan Hakaniemen päässä vahvistui ajatus siitä, että kaikkien tulevien kappaleiden täytyy olla sellaisia, joista hän voi olla ylpeä tuloksista viis. Samalla hän halusi selvittää, kuka hän on artistina ja ihmisenä.

– Ilman näitä kerroksia, ilman niitä olanylivilkaisuja, että kuka mua tuijottaa ja tuijottaahan joku, näkeehän joku mut tässä, onhan joku kuullut biisin ja tietäähän kaikki kuka minä olen ja mitä minä olen.

Huhtikuussa 2020 Aleksanteri Hakaniemi ilmoitti Instagramissa jättäytyvänsä huomiosta hetkeksi sivuun ja löytävänsä itsensä “uudelleen taiteilijana”.

Etsinnät olivat lopulta aika lyhyet.

Kuvat: Raine Laaksonen. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Aluksi Hakaniemi mietti, onko noloa jäädä tauolle. Eikö se ole semmoinen isojen artistien juttu? Jäähyväiskonsertti, kolme vuotta happea ja Olympiastadionille. Mutta erityisesti sosiaalisen median sulkeminen tuntui tärkeältä. Artistibrändin keskeinen kulmakivi oli muuttunut riippakiveksi, joka söi voimat.

– Sitä odotti, että pääsee siirtymään jatkuvasta artistien cooper-testistä jonnekin lähigrillille, selkä kentälle päin. Nuorena artistina varsinkin tollasessa hittihakuisessa kamppeessa on tietty tulosvastuu tai -toive. Kun siitä ja kaikista ulkoisista krumeluureista päästi irti, niin rauha, läsnäolo ja keskittymiskyky kasvoivat. Mietin monta vuotta mukana kantamiani mokia ja päästin niistä yksi kerrallaan irti.

Hakaniemi ei usko, että taukoa olisi tullut ilman laskevia striimilukuja.

– Jouduin heräämään tähän tilanteeseen, miettimään, kuka mä olen ja mitä haluan tehdä. Siihen ei olisi päätynyt, jos kaikki olisi mennyt maaliin. Olisin vaan jatkanut sitä dopamiininkatkuista pikapoppia.

Täystauko musiikista ei kauaa kestänyt. Sitä syntyi pitkin kesää luottotuottaja Rafaelin ja mentoriksi tulleen Kaiku Entertainment -musiikkiyhtiön perustajan, muusikko-tuottaja Pekka Ruuskan kanssa. Sääntöjä oli yksi: tästä eteenpäin kaiken pitäisi olla puhtaasti Aleksanteri Hakaniemeä, ei mitään keksittyä tai päälleliimattua.

Studiossa välteltiin “pikavoittojen hakemista” ja “muovista hittihakuisuutta”.

– Halusin, että omatuntoni on täysin puhdas.

Siinä missä aiemmat levyt tehtiin sinkku kerrallaan, nyt kaikki lähti yhtenäisen soundin löytämisestä. Studiossa syntyi 40–50 kappaletta, joista tuleva albumi tullaan koostamaan.

“Pikavoittoa hakevien popartistien” sijaan Hakaniemi pyrkii “suuren biisinkirjoittajien sukupuun” jatkoksi. Hän haaveilee musiikista, mikä kestäisi aikaa samaan tapaan kuin Juice, Badding ja Samuli Putro.

Mutta mistä tietää, että mikä kestää aikaa? Ja mitä se edes tarkoittaa? Entä mitä tarkoittaa “puhdas omatunto”? Tai “puhdas Aleksanteri Hakaniemi”?

Miten Hakaniemen tarinaan pitäisi suhtautua?

Jouduin heräämään tähän tilanteeseen, miettimään, kuka mä olen ja mitä haluan tehdä. Siihen ei olisi päätynyt, jos kaikki olisi mennyt maaliin. Olisin vaan jatkanut sitä dopamiininkatkuista pikapoppia.

Tarina itsessään on hyvin selkeä: suosikkipoppari meinasi palaa loppuun, jäi tauolle ja löysi juurensa. Tämän tarinan levy-yhtiön tiedottaja kertoi YleX:lle yksinoikeushaastattelua tarjotessaan.

Levy-yhtiön viestissä kerrottiin Hakaniemen vaihtaneen puhelimensa “vanhaan Nokiaan, jolla ei päässyt edes nettiin. Sen jälkeen kukaan ei kuullut Alesta mitään.” Viestissä sanottiin myös, että “ei ollut ollenkaan varmaa mitä tauon aikana tapahtuu ja kuinka kauan se kestää” ja että oli ihan mahdollista, että “Alen” musiikkiura olisi päättynyt kokonaan.

Viestissä liitteenä ollut tiedote loppuu näin: “Tauon aikana löytyi se oikea Aleksanteri. Siinä samalla pelastui myös artistiura.”

Kuulostaa hyvältä, dramaattiselta, tarinalta. “Uran pelastuminen” on parempi tarina kuin “artisti poistui hetkeksi Instasta”. Romahdus on kiinnostavampaa kuin se, että pidetään vähän selfiebreikkiä.

Kuulostaa myös tarinalta, jollaisia media nykyään mielellään kertoo. Luetuimpien lehtijuttujen listoilla menestyjät palavat loppuun, näkevät toimintansa pinnallisuuden ja kertovat sitten haastattelussa, miten he nyt osaavat keskittyä olennaiseen.

Koska nämä tarinat kiinnostavat yleisöä, toimittajakin voi olla näkevinään jännittävän tarinan siellä, missä on oikeastaan tapahtunut sarja erilaisia, ei kovin dramaattisia asioita. Journalistejahan kutsutaan nykyään usein “tarinankertojiksi”.

Houkutus tehdä kaikesta tarina on suuri myös toimituksissa. Tämä houkutus jäi pohdituttamaan, kun kirjoitin Hakaniemen kokemuksista jutun ensimmäistä versiota.

Kuvat: Raine Laaksonen. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Tämä on tärkeää todeta: Kenenkään ei ole syytä epäillä artistiminäänsä väsyneen Aleksanteri Hakaniemen romahtamista. Maailma on stressaava ja tuloshakuinen, ja moni kokee sen vuoksi aidosti kriisin, joka saa kyseenalaistamaan aiemmat tekemiset. Hakaniemi on käynyt läpi aika myllyn.

Se, että myllystä kerrotaan julkisuuteen, on tietysti punnittu ja tietoinen ratkaisu.

Levy-yhtiön kertoman perusteella olen kuvitellut ihmisen, joka on hajonnut, katkaissut kaikki yhteydet maailmaan ja paennut vuorille. Sitten olen ihmetellyt, miksi tällainen ihminen jatkaa yhä monikansallisessa levy-yhtiössä, ja miten uutta musiikkia voidaan julkaista alle vuosi tauolle jäämisestä.

Mutta ei levy-yhtiön viestissä puhuta vuorista tai edes hajoamisesta.

Kun kysyn Hakaniemeltä, miksi hän jäi Sonylle, vastaus on yksinkertainen: Levy-yhtiössä hänellä on väylä valmiina omalle musiikille, ja häntä arvostetaan ihmisenä, kohdellaan hyvin.

Vuorivaelluksen sijaan Hakaniemi ilmoitti Instagramissa tauosta, veti jäähyväiskeikan (striiminä, koska korona), meni studioon tekemään lisää musiikkia, remppasi artistihahmonsa vastaamaan uutta musiikillista linjaa ja tiedotti paluustaan reilut kymmenen kuukautta myöhemmin Instagramissa sekä Sony Musicin kanavissa.

Niin kuin artistin työhön kuuluu.

Hakaniemi sanoo tunnistavansa tarpeen tarinallistaa asioita huomion vuoksi: herkullinen tarina on herkullisempi kuin tylsä tarina. Ja jos hänen tarinastaan on vertaisapua muille, hyvä niin. Mutta omalla kohdallaan hän haluaisi keskittyä ennemmin musiikkiin.

– Toivon, että se kiinnostaa enemmän kuin tarina.

Koen rauhottavaksi tilanteen, jossa kolmeen minuuttiin ja sen tulokseen ei ole ladattu koko minuutta.

No, entäs se musiikki sitten?

5. maaliskuuta ilmestyvässä Bonsaipuussa on Agents-henkinen rautalankakitara ja sanoitus, joka kuulostaa vuosituhannen vaihteen Zen Cafélta. Kappale kuulostaa myös Pekka Ruuskalta, jonka kanssa sitä on pyöritelty.

Ei tässä pyörää uudelleen keksitä, eikä kai ole tarkoituskaan. Studiossa on heitetty folk-trubaduurin vaihde silmään ja lainailtu nuoruuden esikuvilta. Lopputulos on kuorrutettu modernilla poptuotannolla.

Hakaniemen tähtäimessä on pitkä ja relevantti ura. Hän toivoo saavansa säilyttää työssään kiireettömyyden – siitä huolimatta, että uutta musiikkia tulee alle vuosi taukoilmoituksen jälkeen.

Puheiden tasolla lähtökohdat ovat hyvät. Hakaniemi sanoo pistäneensä tuleviin julkaisuihin paljon, mutta ei koko identiteettiään.

– Koen rauhottavaksi tilanteen, jossa kolmeen minuuttiin ja sen tulokseen ei ole ladattu koko minuutta.

Aika näyttää, kuinka kestävä tämä tarina on.