Hyppää pääsisältöön

Baltian seuraava trendisäveltäjä?

Viime viikkoina olen kuunnellut todella paljon Ondine-yhtiön uutuuslevyä, jolla esittäytyy liettualainen, kohta viisikymppinen säveltäjä Žibuoklė Martinaitytė. Musiikki vyöryy laajakaarisena, melankolisena ja uhkaavana, ja kuitenkin olen löytänyt siitä suurta lohtua ja virkistystä. Siksi olen valmis väittämään, että Martinaitytė on Baltian nykymusiikin seuraava suuri kansainvälinen nimi. Mutta miksi häntä ei ole löydetty aiemmin?

Saudade / Zibuokle Martinaityte
Saudade / Zibuokle Martinaityte Uudet levyt

Uutuuslevyllä Liettuan kansallinen sinfoniaorkesteri ja Liettuan kamariorkesteri esittävät Martinaitytėn neljä laajaa orkesteriteosta. Ne ovat kohtuullisen samanlaisia. Tonaalisia ja harmonisia tapahtumia on niukanlaisesti, ja samojen vähäsävelikköjen ympärillä pyöritään pitkiäkin aikoja. Fokus on yksityiskohtaisissa, rikkaissa ja plastisesti rakennetuissa sointikentissä, jotka vellovat hitaasti kuin mielen vuorovedet, kirkkaasta helmeilystä tummaan möyrintään, nopeasta kihinästä pysähtyneeseen mutta jännitteiseen ikuisuuteen.

Martinaitytėn suosimia laveita orkesteriprosesseja toki kuulee muuallakin, jopa Hollywood-ääniraidoilla, mutta ainutlaatuista on se taito ja herkkyys, jolla hän musiikkinsa pinnoittaa, ja se omaääninen vilpittömyys, jolla hän perustaa sävelkielensä lähes yksinomaan hitaille prosesseille. Levyn heikoimpia hetkiä ovat ne, kun Martinaitytė intoutuu operoimaan yksittäisellä rytmisellä tai melodisella eleellä ilman sointikentän turvaa. Minimalismilta Martinaitytė ei kuulosta, ei edes mystiseltä minimalismilta, niin täyteläisesti hän orkesteria käyttää ja niin musiikkilähtöistä tai absoluuttista on hänen tunneilmaisunsa.

Joku avantgardisti voi väittää, että sointitaituruuden ja helposti seurattavien prosessien yhdistelmä on lähtökohtaisesti populistinen tulokulma taidemusiikkiin, mutta tuskinpa populismin käsitettä voi soveltaa taidemusiikin marginaaliseen nykytilaan. Minulle riittää, että annan Martinaitytėn vähäsävelikköjen möyriä kevättalven pimenevissä illoissa ja unohdun yllättävän usein kuuntelemaan niiden yksityiskohtia, vaikka tiedän mihin ne ovat menossa.

Kenties Ondinen uutuus siivittää Martinaitytėn suureen menestykseen, kenties innostus rajoittuu minun iltoihini, aika näyttää.

Žibuoklė Martinaitytė: Saudade; Millefleur; Horizons; Chiaroscuro Trilogy. - Liettuan kansallinen SO ja Liettuan kamariorkesteri/Giedrė Šlekytė, sekä Gabrielius Alekna, piano. (Ondine, ODE1386-2)

Kuuntele Uudet levyt 4.3.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Stabat mater täynnä tunnetta

    Levyarvostelu

    Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater on yksi barokin tunnetuimpia kappaleita, nuorena kuolleen säveltäjän koskettava joutsenlaulu. Vuosien varrella olen kuullut Pergolesin Stabat materista alati koskettavampia levytyksiä, kun muusikot ovat yhä paremmin ymmärtäneet barokin intonaation, tyylin ja affektiivisuuden saloja, ja Ensemble Resonanzin uutuus menee taas kärkeen. Näin murheissaan ei äiti ole aiemmin seissyt poikansa ristin juurella.

  • Viulutähti Kopatchinskaja lumoaa lausujanakin

    Levyarvostelu

    Arnold Schönbergin melodraama Pierrot lunaire on hänen esitetyimpiä teoksiaan, mutta itse olen aina vierastanut sen vaatimaa puhelaulua. Ammattilaulajan esittämänä siihen kertyy hienoa äänenmuodostusta, joka on liian kaukana puheesta; näyttelijä puolestaan ei pysy musiikin kyydissä niin hyvin, että pystyisi reagoimaan musiikin tapahtumiin ja karaktääreihin. Uuden levyn perusteella ylivertainen ratkaisu tähän ongelmaan on viulistitähti Patricia Kopatchinskaja, jonka rohkeus, musikaalisuus ja taituruus takaavat parhaan Pierrot lunaire -elämyksen ikinä.

  • Kujeilevat kapriisit

    Levyarvostelu

    Paholaisen viuluniekka Niccolo Paganini omisti kuuluisat kaksikymmentäneljä kapriisiaan "agli artisti" eli taiteilijoille. Sittemmin niitä on kuitenkin käytetty lähinnä viulutekniikan hiomiseen ja mittaamiseen, mikä on rapauttanut niiden arvoa. Onneksi viulistit ovat nykyään alkaneet levyttää kapriiseja siinä vaiheessa, kun opinnoista ja kilpailuista on tarpeeksi aikaa - pirullisiin vaikeuksiin nimittäin kätkeytyy nokkelaa musiikkia, joka paljastaa paitsi taidot myös ominaisuudet taiteilijana. Niin käy myös Alina Ibragimovan kujeilevalla kapriisilevytyksellä.

  • Rohkea osallisuus kuuluu Valkeajoen harmonikka-Lindbergissä

    Levyarvostelu

    Kolmisen vuotta sitten kuulin konsertissa, kuinka Janne Valkeajoki soitti harmonikalle sovittamaansa Magnus Lindbergin musiikkia. Esityksen intensiteetti ja luontevuus tekivät vaikutuksen jo silloin, ja nyt Valkeajoen esikoislevyllä ne vielä korostuvat. Maamme paras nuori harmonikansoittaja ja kapellimestarinakin pätevä Janne Valkeajoki selvästi haluaa ja osaa soittaa Magnus Lindbergiä.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua