Hyppää pääsisältöön

Varhaisen haitarin salonkityyli vetää suun virneeseen

Vähärivistohtori Markku Lepistöä arvostetaan perinnetietoisena nykykansanmuusikkona, mutta hänellä on sekä taiteilijana että tutkijana viehtymystä myös klassiseen musiikkiin. Kun Lepistö selvitteli vähärivisen haitarin varhaisvaiheita Suomessa, 1800-luvun puolivälin tienoilla tuli vastaan maatamme kiertänyt harmonikkataiteilija Martin Paul, jonka salonkimusiikillisista konserteista on saanut innoituksensa Lepistön ja pianisti Ilpo Laspaksen levy European soirée, yksi musiikkikevään hupaisimmista levyuutuuksista.

European Soiree / Lepistö & Laspas
European Soiree / Lepistö & Laspas Uudet levyt

1800-luvun puolivälissä harmonikka oli uusi keksintö, jolle muusikot ja valmistajat vasta loivat markkinoita ja ohjelmistoa. Tanssinjytke ei vielä määritellyt harmonikan brändiä, joten kokeilut suuntautuivat myös amatöörien salonkeihin ja virtuoosien kiertueille, joissa harmonikalla soitettiin samaa ohjelmistoa kuin muillakin soittimilla: muunnelmia ja fantasioita ajan oopperahiteistä sekä marsseja, polkkia ja muita pikkukappaleita, useimmiten pianon säestyksellä. Juuri tällaisen valikoiman Lepistö ja Laspas ovat kaivaneet esiin arkistoista ja vanhoista harmonikkakouluista sekä tarvittaessa sovittaneet. Varhaisen harmonikan suurhenkilöt Giuseppe Greggiati ja Louise Reisner olivat säveltäjinä keskinkertaisia eikä diatoninen, vaihtoääninen harmonikka suosi harmonisia seikkailuja, joten levyn sävellyksellinen anti on suppea jopa salonkimusiikiksi.

Onneksi huumoria, ajankuvaa ja tyylikästä musisointia on tarjolla senkin edestä. Jo levykannen silinterihatut ja punaiset takit vihjailevat kaukaisesta, hilpeästä ajasta, jolloin uutuussoitin ja ajan iskusävelet riittivät maakuntakonsertin markkinoimiseen. Lupaus lunastetaan levyn sointimaailmalla: Täyteläisen kirkas harmonikkaäänitys on koneistoäänillä tuunattu aikaan, jolloin tärkeimmät keksinnöt liittyivät mekaniikkaan eivätkä palvelualustoihin. Ja taustalla Ilpo Laspas kolistelee ja säristelee ajankuvaa Urjalan Säätiötalon sympaattisella flyygelinromulla, joka vain juuri ja juuri on saatu remontoitua soittokuntoon.

Mikä parasta, Markku Lepistön notkeanletkeä vähärivisrytmiikka ja ilmava fraseeraus kohottavat yksinkertaisetkin muunnelmajankkaukset lentoon - kunnon kansanmusiikkitaustasta kumpuava tulkinta tekee 1800-luvun salonkimusiikista erittäin virnistyttävää. Toisaalta Casta divassa ja muissa hitaissa kappaleissa Lepistön haitari elää ja hengittää bel canto -oopperaperinnettä kunnioittaen.

Markku Lepistön ja Ilpo Laspaksen eurooppalaiset iltamat eivät ehkä ole musiikkia sanan ylevimmässä merkityksessä, mutta juuri siksi minä ainakin ostan niihin iltamiin lipun, etenkin jos paikalla on juomatarjoilu. Ja jos siinä sivussa avautuu uusia, hienoja näkökulmia harmonikan historiaan ja salonkimusiikin mahdollisuuksiin, niin mikäs sen somempaa.

"European Soirée - 1800-luvun klassista ohjelmistoa harmonikalle", säv. Greggiati, Reisner, Lumbye, Händel, Flotow, Gungl ja Bellini. - Markku Lepistö, 1- ja 3-riviset harmonikat, ja Ilpo Laspas, piano ja cembalo. (Rapusaari Records, RAPU005)

Kuuntele Uudet levyt 4.3.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Stabat mater täynnä tunnetta

    Levyarvostelu

    Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater on yksi barokin tunnetuimpia kappaleita, nuorena kuolleen säveltäjän koskettava joutsenlaulu. Vuosien varrella olen kuullut Pergolesin Stabat materista alati koskettavampia levytyksiä, kun muusikot ovat yhä paremmin ymmärtäneet barokin intonaation, tyylin ja affektiivisuuden saloja, ja Ensemble Resonanzin uutuus menee taas kärkeen. Näin murheissaan ei äiti ole aiemmin seissyt poikansa ristin juurella.

  • Viulutähti Kopatchinskaja lumoaa lausujanakin

    Levyarvostelu

    Arnold Schönbergin melodraama Pierrot lunaire on hänen esitetyimpiä teoksiaan, mutta itse olen aina vierastanut sen vaatimaa puhelaulua. Ammattilaulajan esittämänä siihen kertyy hienoa äänenmuodostusta, joka on liian kaukana puheesta; näyttelijä puolestaan ei pysy musiikin kyydissä niin hyvin, että pystyisi reagoimaan musiikin tapahtumiin ja karaktääreihin. Uuden levyn perusteella ylivertainen ratkaisu tähän ongelmaan on viulistitähti Patricia Kopatchinskaja, jonka rohkeus, musikaalisuus ja taituruus takaavat parhaan Pierrot lunaire -elämyksen ikinä.

  • Kujeilevat kapriisit

    Levyarvostelu

    Paholaisen viuluniekka Niccolo Paganini omisti kuuluisat kaksikymmentäneljä kapriisiaan "agli artisti" eli taiteilijoille. Sittemmin niitä on kuitenkin käytetty lähinnä viulutekniikan hiomiseen ja mittaamiseen, mikä on rapauttanut niiden arvoa. Onneksi viulistit ovat nykyään alkaneet levyttää kapriiseja siinä vaiheessa, kun opinnoista ja kilpailuista on tarpeeksi aikaa - pirullisiin vaikeuksiin nimittäin kätkeytyy nokkelaa musiikkia, joka paljastaa paitsi taidot myös ominaisuudet taiteilijana. Niin käy myös Alina Ibragimovan kujeilevalla kapriisilevytyksellä.

  • Rohkea osallisuus kuuluu Valkeajoen harmonikka-Lindbergissä

    Levyarvostelu

    Kolmisen vuotta sitten kuulin konsertissa, kuinka Janne Valkeajoki soitti harmonikalle sovittamaansa Magnus Lindbergin musiikkia. Esityksen intensiteetti ja luontevuus tekivät vaikutuksen jo silloin, ja nyt Valkeajoen esikoislevyllä ne vielä korostuvat. Maamme paras nuori harmonikansoittaja ja kapellimestarinakin pätevä Janne Valkeajoki selvästi haluaa ja osaa soittaa Magnus Lindbergiä.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua