Mari Turusen kuudessa kuvassa on kaksi elementtiä: rakkaat ystävät ja perhe, sekä teatteri. Uudet ammatilliset tuulet vaativat häneltä kasvua ja syvällistä motivaatiota.
Kuusi kuvaa näyttelijä Mari Turusen elämästä
Mari Turusen nenä vuotaa. Hänelle tulee aina syksyisin kylmenevistä keleistä kevyt nuha. Hän vakuuttaa, että se ei ole koronaa. Pidämme silti etäisyyttä, ja huolehdin pintojen desinfioinnista. Turunen on juuri pyöräillyt Tampereen Teatterilta yliopistolle, jossa haastattelen häntä. Haastattelun jälkeen hänen täytyy palata teatterille sovittamaan pukua.
Turunen on tietysti minulle tuttu Kummelista. Olen hyvä esimerkki siitä, kuinka televisiolla on teatteria suurempi voima tehdä näyttelijä tunnetuksi. En ole nähnyt Turusta kertaakaan teatterin lavalla, mutta osaan lonkalta sanoa muutamankin hänen sketsirooleistaan Kummelista.
Turunen kertookin, että teatterissa saa tehdä rauhassa vuosikaupalla kuinka suuria töitä tahansa, mutta kerran televisiossa heilahdettuaan näyttelijä on koko kansan tiedossa. Televisiota ja teatteria arvostetaan eri tavoin, minkä Turunen sai aikoinaan kokea lehtijutussa.
– Eräässä iltapäivälehdessä kirjoitettiin oivallisesti, että ”kummelityttö on myös näyttelijä”, Turunen kertoo.
Ja olihan Kummeli valtavan suosittu, kuten on vieläkin. Turunen kertoo, ettei aloittelevana näyttelijänä heti tajunnut, kuinka suositun ilmiön kanssa oli tekemisissä. Teatterin tekeminen oli silloin hänelle leipätyö, jossa hän oli tiukasti kiinni, ja ylipäätään hän mietti silloin aivan muita asioita elämässään.
Tilanne tuntui hänestä suorastaan absurdilta, ja onhan sketsihuumori itsessään toisinaan järjetöntä. Esimerkiksi hän kertoo sketsistä, jossa Heikki Silvennoinen esitti jättivauvaa. Otosta kuvattiin tuntikaupalla tuloksetta jatkuvan nauruun repeämisen takia. Jopa Turunen, jolla on omien sanojensa mukaan todella tiukka pokka, ei voinut pidätellä nauruaan. Hauska tilanne oli samalla sietämätön, sillä kohtauksessa on kuitenkin kiinni kokonainen kuvausryhmä.
Turunen tuntee edelleen Kummelin suosion iloisesti nahoissaan.
– Sitä ”ootsää Kummelista” -kysymystä kuulee edelleen tasaisin väliajoin. Siitä tietää, että nyt on tullut uusintoja televisiossa, Turunen sanoo.
Suvun ensimmäinen avioerolapsi
Turusen elämään kuuluu paljon muutakin kuin työ ja teatteri, mutta jotenkin haastattelu vain ajautuu uraan. Juttua urasta myös riittää, onhan Turusen taiteilijaura kestänyt jo 25 vuotta.
Toinen haastattelun tärkeä juonne uran lisäksi ovat perhe ja ystävät.
Turunen kuvailee kahden valokuvan kautta lapsuuttaan ja nuoruuttaan Joensuussa Pohjois-Karjalassa. Hän sai ”säälinsekaista hellittelyä” ollessaan suvun ensimmäinen avioerolapsi. Varsinkin Martta-mummo eli isän äiti piti Turusesta hyvää huolta niinä viikonloppuina, kun hän siellä oli. Turuselle kirjaimellisesti juotettiin kermaa ja syötettiin pullaa.
– Mummo aina hössötti sitä, kun olin tulossa. Hän sanoi ”Mari tulloo Mari tulloo, nyt täytyy tehä pulloo”.
Myöhemmin Turusen äidin mennessä uusiin naimisiin Turunen sai katraan sisaruksia, joiden hoitamisessa hän auttoi äitiään. Siinä samassa kasvoivat myös asuinneliöt viidestäkymmenestä sataankuuteenkymmeneen perheen muuttaessa Joensuussa kaupungin sisällä Rantakylästä Karsikkoon.
Näyttelijänuraa Turunen viritteli lapsena ja nuorena teatterikerhossa, Turusen muistin mukaan nuorimmillaan jo noin kuusivuotiaana.
– Ajatus teatterista tai näyttelijäntyöstä kulki koko ajan vaihtoehtona. Toimittajan ammatti oli toinen, joka jossain kohtaa elämää kiinnosti enemmän, Turunen kertoo.
Turunen kuvailee teatterikaartaan hyvin tyypilliseksi, eikä hänen taannoiset toimittajahaaveensa olleet suinkaan uniikkeja. Myös monilla toimittajilla on hänen kuulemansa mukaan usein haaveita näyttelijän työstä.
Pohdimme Turusen kanssa sattuman ja omien valintojen vaikutusta elämänkulkuun. Hän kertoo hakeneensa ja päässeensä kahteen eri opistoon, joista toisessa opetettiin teatteria, toisessa journalismia. Valintoja oli tehtävä.
– Vuosi Niittylahden teatterilinjalla piti sisällään pitkälti sen, että pidänkö enemmän Soavesta vai Liebfraumilchistä, jotka ovat siis valkoviinejä. Siihen maailmanaikaan näyttämötaiteen linja oli huuhaakurssi, joka maksoi todella paljon.
Puheet ovat nyt lunastettu, mutta uusille unelmille löytyy sijansa
Turunen toivoo, että jos hänet jostain muistetaan, niin päätöistä teatterissa. Vuonna 2019 Turunen otti uuden askeleen urallaan, kun hän Kaisa Helan kanssa käsikirjoitti näytelmän nimeltä Häpeä! - nolo komedia.
Käsikirjoittaessa Turusella oli ammattilaisena kasvun paikka, sillä vastoin hänen kuvitelmiaan käsikirjoittaminen ei hoitunutkaan tuosta vaan.
– Kuvittelin, että ”joo, jos vain ryhdyn, niin kyllä se siitä”. Sitten karu totuus paljastui. Käsikirjoittaminenhan on sietämättömän vaikeaa, Turunen sanoo.
Turunen ja Hela pyysivät apuun tamperelaisen ohjaajan Anna-Elina Lyytikäisen, joka kepillä ja porkkanalla luotsasi parivaljakon maaliin.
– Kunnioitukseni käsikirjoittajia ja kaikkia kirjoittajia kohtaan kasvoi entisestään, kun yritimme niistä täysin käsittämättömistä yrjöistä saada aikaan toimivaa kohtausta.
Uuden ammatillisen askeleen ottaminen vaati jotain vielä syvällisempää motivaatiota.
– Mietin, että en voi vain soittaa suutani vuosikausia jostain asiasta, joka ei todennäköisesti ole kenellekään muulle millään tavalla tärkeä asia. Muuten minun olisi todella helppoa vain olla ja löllötellä.
Turunen viittaa tällä kauan sitten tapahtuneeseen kohtaukseen teatterin lämpiössä, johon oli ilmestynyt juliste naismonologifestivaalista.
– Sain siitä aivan kohtuuttoman raivarin ja aloin mekkaloida, että ”mikä tämä tämmöinen naismonologi oikein on!”. Minusta se kuulosti jotenkin 70-lukulaiselta ja pölyttyneeltä – mitä se varmastikaan ei ollut, Turunen korostaa.
Turunen möykätessään uhosi, että hänkin kirjoittaa monologin, jossa hän juoksee lavalle alastomana ja huutaa ”kyllä minä saan kutsua sukupuolielintäni miksi haluan”. Tuo kohtaus lämpiössä jäi elämään, ja se aiheutti Turusen mukaan paljon riemua kahvipöytä- ja kapakkakeskusteluissa.
Viisikymmentä vuotta täyttäessään Turunen ajatteli, että nyt suuret elkeet on lunastettava. Haastatteluhetkellä Turusen ja Helan näytelmää on esitetty noin viitisenkymmentä kertaa.
Turunen maalailee lopuksi unelmia. Hän haluaisi asua poissa Suomesta kokeakseen sen hetken, jolloin koti-ikävä alkaa kutsua takaisin pohjoiseen, kotiin. Poissaolo ei olisi lomaa, vaan sillä olisi jokin järjellinen syy, mutta ei välttämättä ammattiin liittyvää. Syy voisi olla jotain odottamatonta. Turusesta olisi hienoa, jos innostuisi jostain aivan muusta niin paljon, että olisi valmis laittamaan intohimon näyttelijäntyöhön hetkeksi sivuun.
– Minulta on usein kysytty, että mitä tekisin, jos en näyttelisi. En ole ikinä osannut vastata siihen. En tiedä olevani missään muussa hyvä kuin tässä ammatissani.
teksti: Jaakko Suorsa
