Kun kuvataiteilija, taideterapeutti Krista Launonen sai kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää, hän päätti hymyillä ja olla positiivinen. Mutta kivut, kuolemanpelko ja talousongelmat hyydyttivät hymyn nopeasti. Löytyisikö Kristan rakastamasta kuvataiteesta aineksia elämäniloon?
– Hymy ja nauru on aina ollut minua vahvasti määrittelevä asia. Jos joku kysyy, että kerro jotakin Kristasta, niin kyllä se on se nauru. Kunnes se sitten loppui.
Hymy katosi, kun kuvataiteilija, taideterapeutti Krista Launosen sisar kuoli. Kristan maailma romahti. Sisar oli ollut tärkeä ja aina olemassa. Mutta ilman hymyä ja naurua maailma tuntui olevan vinossa, oudosti kallellaan, ja Krista tahtoi hymyn takaisin.
Hän päätti lähteä etsimään hymyjä maailman taiteesta. Miksi hymyillään niin vähän? Miksi totisuus on arvokasta ja vain elämän laitapuolen kulkijat kuvattiin suu ammollaan, nauramassa?
– Monet taiteen hymyt ovat aika riettaita, humalaiset ja prostituoidut usein kuvattiin näin. Sellaiset ihmisryhmät, joiden ajateltiin olevan jotenkin alempiarvoisia. Mutta mietin, että voisiko taiteen hymyistä löytää myös elämäniloa?
Krista suunnitteli kierrosta Euroopan taidemuseoihin, myös maailman kuuluisinta hymyä eli Leonardo da Vincin Mona Lisaa katsomaan.
Mutta matka loppui ennen kuin se ehti alkaakaan, kun Krista sai kuulla lääkärin tuomion: sinulla on syöpä, sellainen syöpä, joka ei koskaan parane.
Hymy hyytyi ja tilalle astui kuolema. Oli ollut oireita, korvasärkyä, pahoinvointia ja muuta, mutta yleensä multippeliin myelooman eli kansankielellä veri- ja luusyöpään sairastuu iäkäs ihminen, ei terve nelikymppinen.
– Seitsemän hyvää vuotta, se luvattiin, sanoo Krista, kun pakotti lääkärin kertomaan.
Mutta taidehymyprojekti toteutui, syövästä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. Krista sanoo, että kirjoittaminen ja maalaaminen toivat toivoa ja auttoivat unohtamaan syöpäkivut ja hoidot.
Krista valitsi viisi hymyteosta, myös sen Mona Lisan ja maalasi joka kuvasta omatkin versionsa. Ja tuli se kirjakin nimeltä Hymyn salaisuus.
– Löysin hymyjä, löysin iloa ja hassuja asioita ja ja löysin myös keinoja pohtia syöpääni ja kuolemaa, Krista sanoo.
Hymyjä tasa-arvon läpi
Kirjailija Mika Waltari teki meille tutuksi 2500 vuotta sitten eläneen salaperäisen etruskikansan romaanissaan Turms, kuolematon.
Hymyilevät etruskit kiehtoivat myös Kristaa ja hän tutki kauan sitten eläneen pariskunnan sarkofagia ja maalasi siitä oman versionsa.
– Vaikka puhutaan hautajaiskuvastosta, niin siellä on paljon iloa, syömistä, juomista, naimista. Ja mikä parasta, naiset vaikuttavat olleen samanarvoisia miesten kanssa. Ehkä se on yksi syy hymyyn.
Entäpä se oma parisuhde? Se taitaa näkyä kuvassa, vaikkakin Krista uhkasi heittää puolisonsa ulos, kun sairaus iski.
– Sanoin suoraan, että lähde. En halunnut, että hän joutuu toimimaan omaishoitajanani. Mutta ei se mies lähtenyt, istui vain jämäkämmin tuolilla. Uskomaton tuki hän on kyllä ollut.
Ole oma lamppusi, sanoo Buddha
Krista kelpuutti taidehymymatkalle mukaan myös kaksi kuuluisaa hymyä. Toinen on lempeästi hymyilevä Buddha ja toinen se kuuluisa salaperäinen Mona Lisa. Mitä nämä hymyt sitten opettivat elämänilosta – tai sairastamisen taidosta?
– Buddha puhuu siitä, että kärsimyksen voi voittaa, kun lakkaa haluamasta. Sitä itsekin opettelen joka päivä, että tyytyisi siihen mitä on. Ei se helppoa ole.
Se kärsimys, se on Kristalle kyllä tuttua kipujen muodossa. Pahimmat kivut liittyivät hoitoon, joka oli tehtävä eli omilla soluilla tehtyyn kantasoluhoitoon.
– Pahimmillaan ne kivut olivat sellaisia, että huusin pari vuorokautta tuskasta. Ei siinä oltu enää helvetin esikartanossa, vaan ihan siellä kuumimmassa pätsissä.
Krista sanoo, että kivut ovat edelleen läsnä, on parempia ja huonompia päiviä. Erikoinen juttu on se, että kun kivuista puhuu, ne alkavat tuntua, lonkassa jomottaa, selkä puutuu.
– Kipua on hirveän vaikea kuvailla. Olen yrittänyt selittää, että se vähän kuin happoa kaadettaisiin luihin. Silloin todellakin toivoo, että kuolisi, se tuntuu ihan oikeasti kipua paremmalta vaihtoehdolta.
Leonardo da Vincin Mona Lisa ei ole Kristan lempitauluja, mutta niin vaan se tunki mukaan taidematkalle. Enemmän kuin taulu itsessään, Kristaa kiehtoi Leon persoona. Täydellisenä pidetty ihminen ei ollutkaan täydellinen.
– Leo oli monessa marginaalissa, vasenkätinen, kasvissyöjä, homoseksuaalikin. Hän jätti melkein kaikki projektinsa kesken. Se oli minulle, tunnolliselle suorittajalle suuri oppi. On ok, jos kaikki ei tulekaan valmiiksi. Voi kokeilla, voi joskus mennäkin sieltä, missä aita on matalin.
Taistelua ja suolen toimintaa
Mikä on hyväksyttyä ja sallittua puhetta syövästä, sitä Krista on miettinyt. Saako sanoa, että tämä ei ole taistelua, että ei ole kiitollinen sairaudesta, ei ole jalostunut? Yksi nauru löytyi Kummeli-sketsistä.
– Valmentaja huutaa tauolla pelaajille, että pojat me hävitään tää peli. Kun on saanut tiedon parantumattomasta syövästä, niin se taisteluhan on jo hävitty. Siksi tuo sketsi karuudessaan naurattaa aina.
Toki taistelua on, mutta se ei ole ylevää, vaan aika raadollista arjen kamppailua. Krista sanoo, että hänelle tuli suurena yllätyksenä se, miten paljon sytostaatit kurittavat suolistoa. On joko ankara ummetus tai raivoisa ripuli.
– Kakasta puhuminen on vähän epähienoa, mutta sanon nyt suoraan, että on se kamala tilanne, kun istut vaikka bussissa ja tunnet, että nyt on lasti housuissa. Luulen, että aika moni syöpäpotilas tämän tunnistaa. Jos tauti ei eristä, niin suoliston arvaamattomuus kyllä tekee sen tehokkaasti.
Toinen arjen taistelu liittyy rahaan. Krista on taidealan yrittäjä ja ensin tulot vei sairaus ja sitten korona hoiti loput.
– Olin puolitoista vuotta poissa työelämästä, ja Kelalta sain 560 euroa kuussa. On siinä kassavajetta paikattavaksi, pääkaupunkiseudun asumiskustannuksetkin ovat tonnin luokkaa. Itsenäiselle naiselle on kova paikka pyytää puolisolta rahaa. Että annatko parikymppiä.
Hattaroita ja sisarusten rakkautta
Ja vielä pari taidehymyä. Ranskalainen Elisabeth Vigée le Brun oli aikansa julkkis ja maalasi monta omakuvaa. Itsevarma Elisabeth innoitti Kristan maalaamaan kevyen hattaramaisen kuvan, mutta pisti pohtimaan myös omaa syövän runtelemaa ulkonäköä.
– Minut pikakelattiin vanhuuteen. Olin terve nelikymppinen, yhtäkkiä köpöttelin kuin iäkäs mummeli. Tukka lähti, kortisoni turvotti, kiloja kertyi, itketti ja ahdisti. Ei nämä ole pieniä, turhamaisia juttuja ollenkaan.
Ja siksi Krista janoaa kauneutta. Kauniita värejä, kevyitä leivonnaisia, hattaraa ja suloisuutta.
– Tänä päivänä menisin varmasti terveestä ihmisestä, ei ole otsassa leimaa. Mutta kun nousen tuolista, siinä se näkyy. Kömpelyys, hankaluus.
John Singer Sargentin Ena ja Betty -maalauksen sisarukset saivat Kristan muistamaan oman sisarensa. Kristan maalaamassa versiossa sisarukset nauravat suu ammollaan, iloisesti ja yhdessä. Musertava suru, onko se muuttunut?
– Ei suru ole työtä, ei se mene pois, sen olen oppinut. Mutta nyt pystyn muistamaan myös niitä hyviä asioita, sitä iloa ja naurua.
Mitä lautturi sanoo?
Krista kertoo, että tällä hetkellä hän elää jonkinlaista välitilaa, ei ole terve eikä sairas vaan jotain siltä väliltä.
– Uusin taideystäväni on Tuonelan virran lautturi. Maalasin hänestä kuvan, ja nyt hän käy aina välillä minua tervehtimässä. Joskus nauran hänelle, joskus näytän keskisormea, useimmiten ollaan hiljaa vaan.
Flinkkilä & Kellomäki Yle TV1 lauantaina 6.2. kello 17.10 jaa sunnuntaina 7.2. kello 9.10 sekä Yle Areena.
