Sirpa Jegorow
Yle
Ammattimainen rikostutkimus alkoi Suomessa 1800-luvun lopussa. Rikostekninen tutkinta sen sijaan alkoi seuraavan vuosituhannen alussa. Sittemmin rikostutkinnasta kehittyi monialainen ja monitieteellinen tehtäväkenttä. Tässä artikkelissa perehdytään erityisesti rikostutkimuksen teknisiin menetelmiin ja kehitykseen.
Artikkelissa on kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää.
Rikostutkinta muuttui merkittävästi 1800-luvun lopussa, kun yhteiskunta otti vastuun rikosten selvittämisessä. Tehtävää alkoi hoitaa poliisi. Tavoitteena oli tehdä rikosasiasta esitutkinta ennen kuin se vietäisiin tuomioistuimeen. Tätä voidaan pitää merkittävänä muutoksena, sillä siihen asti rikoksen uhreilla tai rikosten uhrien omaisilla oli suuri vastuu rikosten selvittämisessä, ja usein tutkimukset ja kuulustelut tapahtuivat vasta oikeussalissa.
Rikosteknisen tutkinnan katsotaan alkaneen sormenjälkien tallentamisesta 1900-luvun alussa. Venäläisillä santarmeilla oli ollut vuosisadan alussa oma sormenjälkikortistonsa, mutta toimintaa ryhdyttiin organisoimaan sen jälkeen, kun Uudenmaanläänin kuvernöörin Alftanin ehdotus senaatille tuntomerkkitoimiston perustamisesta Helsinkiin hyväksyttiin 1908.
Itsenäisyydenajan ensimmäisinä vuosina rikostutkinnan taso oli heikko, sillä poliiseilla ei ollut tarvittavaa ammattitaitoa. Rikostutkinnan kehittämistä pohdittiin laajalla rintamalla. Sisäministeri Heikki Ritavuori oli erityisen aktiivinen asiassa, ja 1924 rikospoliisin uudelleen järjestelyn katsottiin olevan välttämätöntä.
Esitutkinnassa käytetään taktista ja teknistä tutkintaa
Kun rikostutkinta siirtyy poliisille, tavoitteena on tehdä esitutkinta ennen kuin asia viedään tuomioistuimeen. Esitutkinnassa myös selvitetään, onko rikosepäily aiheellinen vai ei. Poliisin pitää esitutkinnassa saada riittävä todistusaineisto ja kuvaus tapahtumista, jotta rikosepäily johtaa syyteharkintaan ja oikeustoimiin. Aineistoa saadaan sekä taktisella että teknisellä tutkinnalla. Osa poliisin käyttämistä metodeista soveltuu myös rikosten ehkäisemiseen.
Taktisella tutkinnalla tarkoitetaan rikosta koskevien tietojen keräämistä esimerkiksi erilaisilla suullisilla tiedusteluilla, puhuttamisilla ja varsinaisilla kuulusteluilla. Taktisen tutkinnan tehtävänä on alkuvaiheessa kirjata tarkasti tapahtumien kulku ja selvittää alustavien puhutteluiden avulla asiaan liittyvien henkilöiden oikeudelliset asemat tulevassa esitutkinnassa. Taktisen tutkinnan metodeista kertoo rikosylikonstaapeli Ilkka Vainikka Radio Suomen haastattelussa (2018).
Tekninen tutkinta sen sijaan keskittyy rikospaikkatutkintaan ja paikalta löydetyn aineiston tai poliisin muulla tavoin saaman aineiston keräämisen. Aineiston keräämiseen kuuluvat myös valokuvaaminen ja piirtäminen. Kerätylle materiaalille tehdään tieteellinen tutkimus rikoslaboratoriossa.
Järjestyspoliisi ja huoltopoliisi valvoivat kansalaisten lainkuuliaisuutta ja osallistuivat rikosten selvittämiseen
Virkapukuisen poliisin läsnäolo on osa järjestystä ja turvallisuutta luova tekijä. Järjestyspoliisin keskeinen tehtävä onkin ollut valvoa lain noudattamista, mutta myös reagoida hälytystehtäviin, joista osa on aiheutunut rikoksista. Vuonna 1949 valmistuneessa lyhytfilmissä näytetään välähdyksiä Helsingin järjestyspoliisin päivästä. Päivä alkaa järjestyspoliisin saamalla erityistehtävällä. Poliisi lähtee selvittämään autovarkautta ja varustautuu tehtävään asiankuuluvalla tavalla.
Kansalaisia valvottiin myös huoltopoliisin toimesta. Sen toiminta perustui vuoden 1936 irtolaislakiin, jolla pyrittiin paitsi ennaltaehkäisemään rikoksia myös selvittämään niitä. Siviilivaatteissa oleva huoltopoliisi kierteli tarkkailemassa ihmisiä kaupungilla, asemilla, puistoissa ja ravintoloissa, joissa saatettiin sekä myydä että käyttää huumausaineita tai harjoittaa viinan salakauppaa.
Huoltopoliisin syyniin joutuivat muun muassa alkoholistit, asunnottomat ja muut irtolaiset sekä niin sanotut perhepinnarit, jotka välttelivät huoltovastuutaan. Heistä pidettiin erityistä tarkkailukortistoa. Jos irtolainen ei muuttanut käyttäytymistään, hänet voitiin passittaa työlaitokseen. Homoseksuaalisista suhteista saattoi seurata vankeutta.
Vanhempi rikoskonstaapeli Lea Saarinen aloitti työt huoltopoliisissa 1960-luvulla. Hän kertoo Poliisi-tv:ssä (2009) työstään ja huoltopoliisin asiakaskunnasta.
Huoltopoliisin toimintaa esittelevässä jutussa vuodelta 1971 todetaan irtolaisten syyllistyvän muun muassa työn vieroksuntaan ja epäsopivaan tulojen hankkimiseen. Huoltopoliisi hoitikin osan sosiaalihuollon tehtävistä.
Yleisradion toimittaja lähti talvella 1953 kadulle selvittämään, oliko Helsingissä prostituutiota. Yöllisessä radioreportaasissa Rakkautta harhateillä tavataankin seksin myyjiä, joita viranomaiset kohtelivat kiinniotettavina irtolaisina. Irtolaislaki 1936 säädetty ja voimassa ollut laki, joka koski irtolaisten hoitoa ja valvontaa yhteiskunnassa. Laki korvasi vuonna 1883 annetun asetuksen irtolaisista. Vuoden 1936 laki kumottiin vuonna 1987 päihdehuoltolain säätämisen yhteydessä. Irtolaisen määritelmä sisältyi lakiin. Irtolaisella tarkoitettiin esimerkiksi yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneitä, prostituoituja tai kerjäläisiä. Lain nojalla henkilö voitiin saattaa ns. irtolaisvalvonnan alaiseksi. Henkilölle voitiin antaa määräyksiä muun muassa hänen asuinpaikastaan. Irtolaiset merkittiin erityiseen irtolaisrekisteriin. Jos valvonta ei tehonnut, irtolaisia saatettiin lähettää määräajaksi työlaitokseen. Erityistä irtolaislain soveltamisessa oli, että täytäntöönpanoon ei tarvittu tuomioistuimen päätöstä, vaan työlaitokseen voitiin lähettää hallinto-oikeudellisella päätöksellä. Irtolaisuuteen saattoi usein myös liittyä rikollisuutta kuten viinan salakauppaa ja omaisuusrikoksia. Myös vuosina 1946–1948 oli voimassa niin sanottu pinnarilaki, jossa säädettiin työtä vieroksuvien henkilöiden määräämisestä työhön tai erikoistyölaitokseen. Lain avulla viranomaisten kynnys puuttua epäilyttävinä pitämiensä henkilöiden elämään madaltui, sillä esimerkiksi alkoholisti- ja irtolaislainsäädännön soveltamisala oli rajatumpi. Sotatoimien päätyttyä viranomaiset kävivät taistoon yhteiskunnan sisäisiä vihollisia, kohonnutta rikollisuutta, muuttuneita moraalikäsityksiä ja lisääntynyttä päihteidenkäyttöä, vastaan. Pinnarilaki oli tässä viranomaisten tärkein ase ja kontrollikeino. Lähteet: Wikipedia; Sinikka Selin: Häiritsevän erilaiset. Työnvieroksunta Helsingissä 1946–1948, pro gradu -tutkielma 2009 Historian laitos Helsingin yliopisto
Huoltopoliisitoimintaa perusteltiinkin sillä, että esimerkiksi prostituutioon liittyi paitsi siveellinen vahingollisuus myös rikollisuus ja sukupuolitauteja.
Irtolaislaki & Pinnarilaki
Rikostutkimuskeskus vakiinnuttaa rikosten tutkimisen
Rikosteknisen tutkinnan katsotaan alkaneen 1900-luvun alussa, kun tuntomerkkitoimisto perustettiin ja poliisitutkinnassa alettiin hyödyntää sormenjälkien selvittämistä. Kehittääkseen rikostutkintaa sisäasiainministeriö päätti perustaa rikostutkimuskeskuksen maaliskuussa 1926. Samalla poliisikoulutusta uudistettiin järjestämällä etsiväkursseja, joilla opiskeltiin tuntomerkkijärjestelmiä, valokuvausta ja rikospaikkapiirtämistä.
Rikostutkimuskeskuksen henkilökuntaan kuului tuolloin kaksi tutkijaa, toinen vastasi sormenjälkitoimistosta ja toinen kriminaalilaboratoriosta. Vuonna 1947 tehdyssä Rikostutkimuskeskus-filmissä tutustutaan rikostutkimuskeskuksen laajenneeseen toimintaan sekä kurkistetaan keskuksen yhteydessä toimivaan rikosmuseoon.
Rikostutkimuskeskus muutettiin 1950-luvun puolivälissä keskusrikospoliisiksi (KRP). Sitä vahvistettiin 1970-luvulla, kun lääneihin perustettiin erillisia osastoja. KRP:n tehtävä eroaa muusta poliisiitoiminnasta muun muassa siinä, että sen päätehtävänä on selvittää laajoja ja vaikeasti selvitettäviä rikoksia.
Tehtäväkenttä ulottuu henkirikoksista aina pororikoksiiin ja petoksiin sekä suuronnettomuuksiin. Tosin ohjelmassa Tosi asiaa: KRP tutkii (1986) todetaan, että keskusrikospoliisin työmäärästä puolet menee talousrikosten selvittämiseen. "Talousrikokset ovatkin tehtäväkenttä, jonka tutkimiseen paitsi tarvitaan päättäjien ymmärrystä myös uudenlaista osaamista", sanoo poliisineuvos Toivo Laento KRP:stä ohjelmassa.
Poliisi-TV Extrassa (2009) seurataan rikospaikkatutkijoiden työtä. Ohjelmassa rikosylikonstaapeli Keijo Nuolikoski kertoo tapauksesta, jossa henkirikoksesta annettiin tuomio teknisen näytön perusteella, vaikkei tekijä koskaan rikosta tunnustanut. Ohjelmassa dramatisoidun tositapauksen kautta valotetaan teknisen tutkinnan etenemistä. Rikoksen selvittäminen edellyttää monentyyppistä yhteistoimintaa. Merkittävän rikostapauksen johdosta tutkijakokous kokoontuu nopeasti. Siihen osallistuvat sekä taktiset että tekniset tutkijat, rikospaikalla olleet partiopoliisit sekä tutkinnanjohtaja.
Rikoslaboratorio voi löytää tuntemattoman tekijän
Keskusrikospoliisin tehtävänä on myös ollut kehittää teknistä tutkintaa. KRP:ssä tätä tehtävää hoitaa rikoslaboratorio-niminen yksikkö. Rikoslaboratoriolla on merkittävä rooli esitutkinnassa. Keskusrikospoliisilla on kuitenkin käytössään kaikkiaan yli 30 erilaista rikosteknistä laboratoriota, sillä tekninen tutkimus on monitieteistä työtä.
Rikoksen jäljillä (2009) -ohjelmassa toimittaja Ella Kanninen vierailee Vantaalla KRP:n rikosteknisessä laboratoriossa ja osassa sen ulkopuolisia laboratorioita. KRP:n laboratoriossa tehdään muun muassa sormenjälkitutkimuksia ja DNA-tutkimuksia.
Sormenjälkien tallentamisessa otettiin 2000-luvun alkupuolella aimo harppaus eteenpäin, kun sormenjälkiä ryhdyttiin tallentamaan elektronisesti. Ensimmäiset laitteet tulivat käyttöön jo 1980-luvulla, mutta vasta 2000-luvulla tekniikka kehittyi sellaiseksi, että sormenjälkiä voidaan luotettavasti vertailla maasta toiseen.
Rikospaikalta otetuista näytteistä sormenjälkien lisäksi myös DNA on sellainen, jonka avulla voidaan selvittää tuntematon tekijä. Kun DNA-tutkimus otettiin Suomessa käyttöön 1990-luvun alussa, vanhat veriryhmänäytteet voitiin hylätä. Toimeksiantojen määrä kasvoi vuosien aikana räjähdysmäisesti. "Silloin näytteitä tutkittiin vuosittain noin 250, nyt toimeksiantoja tulee 7500 samassa ajassa", ohjelmassa todetaan.
Osa rikosteknisestä työstä tehdään KRP:n rikoslaboratorion ulkopuolella. Näin toimitaan esimerkiksi taideväärennöksissä, joita tutkitaan Valtion taidemuseossa. 1980-luvulla tekninen kehitys on tuonut taiteen tutkimiseen uusia välineitä. Nyt käytössä ovat infrapunavalo, ultaraviolettivalo ja röntgen. Helsingin yliopiston ajoituslaboratorio puolestaan auttaa selvittämään muun muassa luiden iän mittaamalla luiden radiohiilen määrän. Tämä on merkittävää esimerkiksi henkirikoksen tutkimuksessa.
Kun kuolinsyy on tuntematon, oikeuslääketiede pyrkii sen selvittämään
Jos poliisi epäilee henkirikosta tai kuolema on äkillinen, yllättävä tai kuolinsyy vaikuttaa pintapuolisen tutkimuksen perusteella tuntemattomalta, on tehtävä oikeuslääketieteellinen tutkimus. Poliisi käyttää tutkinnassa apuna yleensä oikeuslääkäriä. Useimmissa tapauksissa poliisi määrää vainajalle tehtäväksi oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen.
Vuonna 1962 tehdyssä ohjelmassa Käynti oikeuslääketieteen laitoksella seurataan viranomaisten toimia, kun maastosta löytyy vainaja ilman ulkonaisia merkkejä kuolinsyystä. Poliisin paikalle hälyttämän oikeuslääkärin mielestä kuolinsyyn selvittämiseksi on tehtävä oikeuslääkärin suorittama ruumiinavaus.
Oikeuslääketiede on myös alati kehittyvä tieteenala. Vuonna 2003 esitetyssä ohjelmassa Tosi asiaa: Vainaja ei vaikene todetaan, että kehittyvin suuntaus alalla oli geneettinen oikeuslääketiede.
Profilointi ei paljasta tekijää, mutta kertoo todennäköisimmän
Rikosten profilointi tuli suurelle yleisölle tutuksi, kun Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI alkoi käyttää sitä muun muassa sarjamurhien tutkimiseen 1970-luvun alussa. Suomeen profilointi tuli 1990-luvulla.
Rikostarinoita Extrassa (2005) tutustutaan profilointiin ja siinä käytettyihin metodeihin sekä kerrotaan jo ratkaistuista rikostapauksista. Rikollisten profiloinnin Suomeen tuonut rikosylikomisario Thomas Elfgren ja kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen keskusrikospoliisista valottavat profilointia yhtenä rikostutkinnan menetelmänä. Ohjelmassa esitellään tapaus, jossa rikoksen tekijän jäljille poliisi pääsi maantieteellisen profiloinnin kautta.
Elfgren sanoo Radiouutisten haastattelussa (2018), että profilointi on aina ratkaisevassa asemassa, kun tutkitaan pimeää rikosta. Tällä tarkoitetaan rikosta, jonka tekijästä tai tekijöistä poliisilla ei ole tietoa. Profilointia käytetään paitsi henki-, myös seksuaalirikosten selvittämisessä sekä esimerkiksi vakavien hakkerointirikosten selvittämiseen.
Profilointi toisaalta myös sulkee pois sen, millaista tekijää ei etsitä. Lisäksi profilointia voidaan käyttää silloin, kun tekijä tiedetään, mutta ei ole varmuutta, oliko kyseessä esimerkiksi henkirikos vai tapaturmien sarja.
Televalvonta ja telekuuntelu rikoksen selvittämisen työkaluina – uhkana kansalaisten valvonta?
Rikostutkinnan eri prosesseissa poliisi voi joutua käyttämään pakkokeinoja niin sanotun prosessiaineiston hankkimiseksi tai rikollisen toiminnan jatkumisen estämiseksi. Televalvonta ja telekuuntelu ovat pakkokeinoja. Televalvonta tarkoittaa tunnistamistietojen hankkimista viestistä, kun taas telekuuntelu liittyy puhelin- ja tietoliikenneviestinnän kuunteluun ja siihen liittyvään viestien tallentamiseen tai niiden muuhun käsittelyyn. Poliisi ei kuitenkaan päätä itsenäisesti pakkokeinoista vaan osan niistä päättää tuomioistuin.
Poliisi sai 1995 oikeudet telekuunteluun ja salakuunteluun törkeissä rikoksissa tai kun rikoksen epäillään olevan tapahtumassa. Se mahdollistaa myös rikoksesta epäillyn lähipiirin salakuuntelun teknisin välinein. Salakuunteluun poliisi ei tarvitsisi oikeuden lupaa.
Vuoden 2004 alussa poliisi sai yhä laajemmat oikeudet puhelimien salakuunteluun. Jatkossa myös törkeistä talousrikoksista epäiltyjen puhelimia voitiin kuunnella. Tarkastuksissa oli kuitenkin havaittu, että telekuuntelulupia oli myönnetty myös niin lievissä tapauksissa, ettei se täyttänyt lain kirjainta.
Pakkokeinot ovat pakkokeinolaissa esitutkintaviranomaisen käyttöön annettuja menetelmiä, joilla oikeutetaan muutoin lailla suojatut puuttumiset henkilöihin ja omaisuuteen, silloin kun se on esitutkinnassa tarpeen. Pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana huomioiden tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Pakkokeinojen käyttöä on rajoitettu yleisillä periaatteilla, ja lisäksi kullekin pakkokeinolle on laissa asetettu omat edellytyksensä. Myös perustuslaissa on rajauksia sen suhteen,millaisia pakkokeinoja lailla voidaan säätää. Eduskunnan oikeusasiamiehellä on erityistehtävänä valvoa, miten poliisi käyttää telepakkokeinoja ja peitetoimintaa. Osa pakkokeinoista on esitutkintaviranomaisen käytössä vain tuomioistuimen luvalla. Osasta pakkokeinoja tuomioistuin päättää esitutkintaviranomaisen hakemuksesta. Vuoden 2014 alussa uusina pakkokeinoina lisättiin seitsemän pakkokeinoa: tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta, henkilön tekninen seuranta, tekninen laitetarkkailu sekä suunnitelmallinen tarkkailu, peitelty tiedonhankinta, tietolähteen ohjattu käyttö ja valvottu läpilasku. Telekuuntelu: Esimerkiksi puhelujen tallentaminen ja kuuntelu. Televalvonta: Puhelimen soitto- ja sijaintitietojen käyttäminen. Peitetoiminta: Tietojen hankkiminen epäillyistä soluttautumalla. Valeostot: Todisteiden hankkiminen tekemällä kaupat esimerkiksi huumausaineesta. Lähteet: Wikipedia; Finlex, Pekka Anttila: Suomen Kuvalehti 24.7.2015
Rikoksen maailma -sarjassa (2009) rikostutkijat kertoivat, miten televalvonta osaltaan auttoi heitä eteenpäin henkirikosepäilyssä, kun ruumista ei ollut eikä epäiltyäkään. Kadonneen henkilön tietokone sisälsi paljon tietoa, joka oli jäänyt uhrin läheisiltäkin piiloon, mutta auttoi poliisia tutkinnassa.
Pakkokeinot
Tieteen kehitys on osaltaan vienyt rikostutkintaa eteenpäin, ja muitakin tieteenaloja kuin luonnontieteitä alettiin hyödyntää 2000-luvulla. Esimerkiksi forensista kielitiedettä on käytetty apuna Ulvilan surman selvittämisessä.
Uudet teknologiat tarjoavat rikostutkimusta mullistavia keinoja, kun esimerkiksi DNA-tutkimuksen avulla voidaan jo rikospaikalla saada merkittävää tietoa tekijästä tai hänestä voidaan luoda kasvokuvamalli. Lainsäädäntö ja eettiset kysymykset vaikuttavat kuitenkin siihen, miten poliisi voi hyödyntää rikostutkinnassa uusinta tekniikkaa.
Poliisi rikollisen jalanjäljillä Museoviraston kuvissa
Lähteet: Eemil Gers: Sata vuotta teknistä rikospaikkatutkintaa – elämyksellinen työpaja rikosmuseolle, 2018, opinnäytetyö Poliisiammattikorkeakoulu; Janne Miettinen ja Timo Paterno: Esitutkinnan ja onnettomuustutkinnan yhteensovittaminen liikennerikostutkinnassa, 2018, opinnäytetyö Poliisiammattikorkeakoulu; Valtteri Rönkkönen: Ensipartioiden suorittama tekninen, 2019, opinnäytetyö, Poliisiammattikorkeakoulu; Kimmo Himberg: Tekninen rikostutkinta: Johdatus forensiseen tieteeseen, 2002, Poliisiammattikorkeakoulun oppikirjat 9; Ville Salmela: Henkirikoksen tutkinta ja siihen osallistuneet Jyväskylässä 1862–1905, pro gradu -tutkielma 2017, Historian ja etnologian laitos Jyväskylän yliopisto; Jaakko Kangas: Joensuun kunnallinen köyhäinhoito 1910–1929, pro gradu -tutkielma 2014, Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalityö, Joensuun yliopisto tutkinta; Kalle Kinnunen: Huoltoa vai hirmuvaltaa? Vuoden 1936 irtolaislain elinkaari, pro gradu -tutkielma 2019, Oikeustieteellinen tiedekunta, oikeushistoria, Turun yliopisto; Sinikka Selin: Häiritsevän erilaiset. Työnvieroksunta Helsingissä 1946–1948, pro gradu -tutkielma 2009, Historian laitos, Humanistinen tiedekunta, Helsingin yliopisto; Juha Rautaheimo. Hermo. Murharyhmän mies (toim. Sari Rainio), 2019, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki; Poliisi100.fi/1920-luku: Timo Heikkinen: Rikoksesta epäillyn kasvot esiin pelkästä DNA-näytteestä - Uusi tekniikka voi mullistaa rikostutkinnan, 2020, Yle.fi.
