Hyppää pääsisältöön

Näin aloin kokea kahdeksansormisen narkomaanin omana poikanani – Toimittaja Tuomas Karemo upposi Lost Boys -huumedokumenttiin

outo näky
outo näky Kuva: Mikko Martikainen KulttuuriCocktail

Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan ohjaama Lost Boys (2020) on jatko-osa nuorten rovaniemeläisten narkomaanien arjesta kertovalle dokumenttielokuvalle Reindeerspotting – pako Joulumaasta (2010). Tuomas Karemo katsoi kyseiset dokumentit putkeen ja näki niissä muutakin kuin kaveriporukan kamapäistä sekoilua. Lost Boys saa tv-ensi-iltansa Ylellä.

Minulla on kaksi unelmaa.

Ensimmäisessä istun tyylikkäänä muiden eliittiin kuuluvien kutsuvieraiden kanssa gaalassa. Illan pääartistin viimeinen esitys on alkanut ja jammailen sen tahdissa. Esityksen lopussa lapsikuoro ilmestyy lavalle. Itken ja nousen taputtamaan.

Toisessa työnnän heroiinipiikin käsivarteeni.

Kummassakin fantasiassa koen saavuttaneeni jotain sellaista, johon en todellisuudessa pysty. Hienoon gaalaan pääseminen kertoo siitä, että minut on koettu riittävän kiinnostavaksi ihmiseksi tai olen tehnyt paljon töitä päästäkseni merkittävään asemaan.

Heroiinin ostaminen vaatii rahan lisäksi tietoa, taitoa ja rohkeutta viimeistään piikitysvaiheessa. Veikkaan, että tämä unelma jää toteutumatta, koska moiseen tekoon minusta ei välttämättä ole – gaalaan saatan sitä paitsi päästä työni puolesta takaoven kautta.

Heroiinifantasialla leikittely on kiinnostavampaa, koska sen toteutuminen on epätodennäköisempää.

Ajattelin piikittämistä jälleen kerran, kun katsoin Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan ohjaaman Lost Boysin (2020). Se on jatkoa kymmenen vuoden takaiselle dokumentille Reindeerspotting – pako Joulumaasta, jossa Neuvonen seurasi rovaniemeläisiä narkomaaneja ja erityisesti Jani-nimistä poikaa.

Kutsun Jania pojaksi enkä mieheksi, vaikka hän oli Reindeespottingin kuvausten aikoihin tiettävästi 19-vuotias, sosiaalituen varassa elävä sekakäyttäjä. Hän kuoli 26-vuotiaana hämärissä olosuhteissa Kambodžassa.

Kun katson Jania sekoilemassa kamapäissään, näen suuren määrän hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia. Haluaisin edelleen pelastaa hänet, vaikka tiedän hänen olleen kuolleena jo vuosia.

Hän on minulle kuin oma poika, jossa näen fiksuutta, viattomuutta ja vilpittömyyttä – siitäkin huolimatta, että häneltä on lyöty kaksi sormea kirveellä poikki perimättömien velkojen takia, ja ongelmia on näyttänyt olleen muutaman Iijoki-sarjan verran. Ehkä juuri siksi ajattelen hänestä isällisesti.

Ensimmäinen ja merkittävin tilanne, jossa näin Janin potentiaalisuuden, on Reindeerspottingin niin sanottu kotirosvokohtaus. Siinä Jani yrittää selittää narkomaanikaverilleen vertauskuvan ideaa, että hän ei tarkoita kaveristaan sanomaansa syytöstä kirjaimellisesti.

Halusin tuon kohtauksen ensi kertaa nähdessäni repiä Jani kuvaruudun läpi kotiini ja antaa hänelle vieroitushoitokäynnin jälkeen kirjoja luettavaksi. Mutta hänet oli jätettävä Rovaniemen tylyille kaduille kulkemaan kohti tuhoaan.

Jani ei ollut cool huumetähti tai pyhimysaseman saanut ongelmanuori elinaikanaan – ja tuskin hänestä sellaista tehdään myöhemminkään. Kahden dokumenttielokuvan ja kahdeksan sormensa "ansiosta" hänestä on sen sijaan tullut minulle hyvin läheinen, lihaa ja verta oleva päähenkilö.

Outo näky
Outo näky Kuva: Mikko Martikainen KulttuuriCocktail

Huumeiden käyttöä käsittelevissä dokumenteissa on kiehtovaa nähdä niin sanottu unboxaus-tilanne. Unboxaaminen tarkoittaa sitä, kun vaikkapa omasta elämästään videoita tekevä tubettaja on saanut paketin postissa ja kuvaa paketin avaamisen samalla selostaen sitä.

Reindeerspottingissa ja Lost Boysissa näytetään verrattain paljon huumeiden unboxaamista eli käyttökuntoon laittamista. Näissä kohtauksissa Jani on onnellisen näköinen, kuin joululahjojaan availeva lapsi.

Janin ja hänen ystäviensä huumeiden käytössä on hurjaa nähdä niin voimakas elämän ja kuoleman kaipuu samanaikaisesti. He säntäävät hermostuneina ikään kuin kahden maailman välillä, kun itse puolestaan koen vaeltelevani massan mukana.

Narkomaanit ovat havaintojeni mukaan usein ensimmäisinä haluamassa metrosta ulos – heillä on tapana rynkyttää oven avausnappia, vaikkei se nopeuta asiaa. Tällaista näkyä seuratessani koen ylemmyydentunnetta siitä, ettei minulla ole sentään noin epätoivoinen kiire päivän ensimmäiselle oluelle.

Kun näen Janin kaltaisen nuoren narkomaanin käsivarret verisen turvonneita reikiä täynnä (joita kutsutaaan huumeslangissa mansikoiksi), koen hänen olevan lähempänä kuolemaa kuin itse olen.

Tämä on tietenkin illuusio: narkomaani saattaa elää yllättävän vanhaksi siinä missä kaltaiseni tissuttelija kuolee sisuskalujen pettämiseen jo ennen neljääkymmentä ikävuotta.

Alkoholilla on muutenkin outo etuoikeus puheissamme verrattuna huumeisiin. Voin rehennellä, että minulla on hyvä viinapää, mutta en sitä, että minulla kauniit suonet, jotka on kuin tehty heroiinin piikittämistä varten.

Outo näky
Outo näky Kuva: Mikko Martikainen KulttuuriCocktail

Reindeerspottingia ja Lost Boysia katsoessani huomaan ajattelevani enemmän kuolemaa kuin elämää. Tähän vaikuttaa tietysti se, että tiedän dokumenttien päähenkilön kuolleen. Osasyy on myös, etten ehkä haluaisi nähdä sitä elämäniloa, joka huumeiden käyttöön liittyy.

Ilolta se ainakin vaikuttaa. Kun Jani on fiilistelyjen jälkeen kiristänyt suonensa ja tuutannut huumeen sisään, hänen silmänsä näyttävät onnellisilta.

Hän horjahtaa ja jää makaamaan hymy naamallaan sanomatta mitään. Hän tuntuu saavan elämästä irti iloa, mistä en tiedä mitään. En tarkoita ilolla sellaista iloa, jota saamme huumorista.

Ilo tarkoittaa minulle tässä tapauksessa äärimmäistä läsnäoloa ja arjen huolien täydellistä unohtamista – eräänlaista läsnä- ja poissaolon yhtäaikaista multihuipentumaa. Sellaista, mihin en voi päästä alkoholin avulla.

Mitä Jani näkee ja kokee ollessaan aineissaan? Tähän dokumenttielokuva ei tuo vastausta, tietenkään – kysehän on subjektiivisesta kokemuksesta, eikä kameraa voi viedä käyttäjän pään sisälle.

Siksi tämä puoli huumeiden käytön kuvaamisessa onkin kiinnostavampaa kuin sekasorto ja kuolemanläheisyys.

En löydä pääni sisältä oikeaa reaktiopainiketta. Huumeiden aiheuttamille ongelmille voin painaa surullista tai vihaista naamaa, mutta aineissaan makaavan narkomaanin autuaalle ilmeelle en löydä mitään näin selkeää reaktiota. Ehkä myös suojelen itseäni päättämättömyydelläni.

Janin pihalla oleva hymy tuo mieleeni myös oman heroiininpiikitysfantasiani ja siihen liittyvät pelot. Entä jos olisinkin vain niin sekaisin, etten muistaisi kokemuksesta mitään ja ainoa mieleen jäänyt asia on riippuvuuden tunne? Tai jos kokemus olisikin tylsä?

Olen suunnitellut, että testaan asian vasta eläköidyttyäni. Heroiinitöötti olkoon eläkelahja itselleni. Mielestäni tämä on parempi lahja kuin kutsulippu gaalailtaan kuuntelemaan varman päälle vedettyjä musiikkiesityksiä.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Sen lisäksi, että Reindeerspottingia ja Lost Boysia voi kritisoida huumeiden glorifioimisesta, niitä voi syyttää myös päähenkilöittensä hyväksikäytöstä.

Näin erityisesti Lost Boysin kohdalla, koska sen päähenkilö Jani on kuollut eikä voi olla kommentoimassa dokumentin totuudellisuutta.

Dokumenttiohjaajan etiikasta on käyty keskustelua liittyen Elina Talvensaaren Neiti Aikaan (2020). Siinä ohjaaja kertoo ilman lähiomaisia kuolleen Sirkka-Liisa-nimisen naisen elämästä siteeraten tämän päiväkirjoja ja näyttämällä perhealbumeita.

Talvensaaren päätöstä esitellä kuolleen ihmisen elämää on kyseenalaistettu esimerkiksi Taide-lehden kritiikissä. Onko ohjaajalla oikeus käyttää kuolleen elämää dokumenttinsa aiheena? Ja jos on, niin miten?

Luulen, että Neiti Aika on alttiimpi kritiikille kuin Lost Boys, vaikka samat kysymykset voisi esittää myös sen tekijöille.

Ensinnäkin Jani on elinaikanaan antanut kirjallisen suostumuksensa Joonas Neuvoselle elämänsä näyttämiseen dokumentissa. Vastaavanlaista suostumusta ei löydy Talvensaarelta.

Toinen syy liittyy uskoakseni tyylivalintoihin: Neiti Aika on "perheystävällinen" ja pyrkii ohjaajan empaattisella ääniraidalla ja kädenlämpöisellä kerrontatavalla pehmentämään sitä tosiasiaa, että elokuvassa käytetään häikäilemättä kuolleen ihmisen elämää materiaalina.

Lost Boys pyrkii puolestaan julmaan suoruuteen eikä kaunistele mitään. Se näyttää asiat sellaisena kuin ne ovat, eikä sellaisina kuin niiden pitäisi olla. Tässä se on piristävä poikkeus nykyiseen kotimaiseen elokuvaan, jota vaivaa tekijöiden humaanien ihanteiden pursuaminen kuva-alan yli.

Siksi Neuvosen dokumentti vaikuttaa aidommalta kuin Talvensaaren Neiti Aika. Molemmat kisaavat Jussi-palkinnosta dokumenttielokuvien kategoriassa.

Lost Boysissa on myös turhaa rehellisyyteen pyrkimistä. Esimerkiksi seksiaktit kondomin asetteluineen eivät tuo kokonaisuuteen mitään uutta.

Nämä kohtaukset on tosin leikattu pois Areenassa nähtävästä versiosta. Teosta on lyhennetty K16 ikärajaa varten monta minuuttia. Koska vihaan kaikenlaista sensuuria, en ole erityisen innoissani ajatellessani Lost Boysin "vähemmän ahdistavaa" versiota.

Tahdon uskoa siihen, että Lost Boysin tapauksessa sensuroimattoman version näkeminen saattaa jäädä vaivaamaan vähemmän kuin leikatun version näkeminen.

Reindeerspotting ja Lost Boys ovat olleet tärkeitä avauksia huumeista käytävään keskusteluun. On vain hyvä asia, että ne näyttävät vähän liikaa.

En tiedä, mitä Jani ajattelisi kyseisistä elokuvista, jos hän olisi vielä täällä tänään. Luulen, että hän olisi ylpeä niistä. Ennen kaikkea hän olisi ehkä ylpeä siitä, että joku on kuvannut hänen lyhyen elämänsä, jonka hän varmaankin tiesi olevan lyhyt.

Ehkä hän halusi elää sen niin.

Kirjoituksen kuvituksena on käytetty taiteilija Mikko Martikaisen teoksia.

Kommentit