Hyppää pääsisältöön

Liettualainen kansallisromantiikka soi raikkaasti

Vuonna 1884 syntynyt Jurgis Karnavičius oli liettualainen kansallisromantikko, mutta minun suomalaiseen korvaani hän ei kuulosta kansalliselta. Tämä on hyvä syy kuunnella tuntemattomien kansallisromantikkojen musiikkia - se paljastaa, että kansallisuus musiikissa on kulttuurinen konstruktio eikä mitattava suure. Toinen hyvä syy kuunnella Karnavičiuksen musiikkia on Vilnan jousikvartetin uusi levy, jolla hänen varhaiset jousikvartettonsa kuulostavat hiotuilta ja raikkailta.

Jurgis Karnavicius: String Quartets Nos. 1 & 2
Jurgis Karnavicius: String Quartets Nos. 1 & 2 Uudet levyt

Jurgis Karnavičiusta ei pidä sekoittaa hänen poikaansa, joka myös oli Jurgis ja muusikko, eikä pojanpoikaan, joka hänkin on Jurgis ja muusikko. Mutta ennen kuin Liettuaan saattoi perustaa musiikkisuvun, ensimmäisen Jurgiksen piti käydä Pietarissa opiskelemassa. Uutuuslevyn kaksi jousikvartettoa ovat ajalta, jolloin Karnavičius vaikutti Leningradin konservatoriossa. Teokset ovat ajan myöhäisromantiikkaan verrattuna kevyitä, sointuisia ja linjakkaita, ja niiden vilpitön, kansanomainen sävy kuulostaa minusta yleiseurooppalaiselta, vaikka liettualainen varmasti kuulee seassa nimenomaan liettualaisia piirteitä, mitä ne ovatkaan.

Toisen jousikvartettonsa Karnavičius sävelsi vuonna 1917 jouduttuaan saksalaisten sotavangiksi. Teos on täynnä hiljaista, kaunista ja taiten rakennettua melankoliaa, mutta tumma paatos loistaa poissaolollaan, mikä on mainiota vaihtelua ajan perusohjelmistoon. Siksi uskon, että Karnavičius olisi tervetullut lisä myös suomalaisten jousikvartettien konserttiohjelmiin, vaikkei aiheutakaan suuria ahaa-elämyksiä.

Vilnan jousikvartetti paljastuu ainakin kotikentällään loistavaksi yhtyeeksi. Pitkät mutta kevyen lennokkaat linjat vievät kuulijan mukanaan, intonaatio on ensiluokkainen sellostemmaa lukuunottamatta, ja sekä hämyisät pianissimot että kiiltävät paisuttelut soivat miellyttävän vapautuneesti.

Jurgis Karnavičius: Jousikvartetot nro 1 ja 2. - Vilnan jousikvartetti. (Ondine, ODE 1351-2)

Kuuntele Uudet levyt 18.3.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua