Pyhimyksen n-sanasta syntyi kiivas keskustelu – Popkappale tulee elämän intiimeimpiin hetkiin, ja siksi on erityisen vaikea hyväksyä, jos sen kertoja solvaa vähemmistöjä

Olin kolmetoistavuotias ja rakastin Eminemiä. Olin äänittänyt The Marshall Mathers LP:n kaverin CD:ltä kasetille ja opetellut sen alusta loppuun. En ymmärtänyt teksteistä puoliakaan, mutta tavut tulivat selkäytimestä.

”I'm sorry, there must be a mix-up / You want me to fix up lyrics while the President gets his dick sucked? / Fuck that, take drugs, rape sluts / make fun of gay clubs, men who wear make-up” ja niin edelleen.

Vuoden 2002 The Eminem Show’n omistin jo CD:llä. Kuuntelin Cleanin’ Out My Closet -kappaletta ja selitin äidilleni, kuinka tämä Eminem pitää äitinsä luurankoa komerossa (”I got some skeletons in my closet and I don't know if no one knows it”).

Äiti kysyi, voisiko kyse olla kielikuvasta, ja maailmani räjähti. Voisiko tekstillä tosiaan olla toinenkin merkitys?

En korkeakoulutettuna aikuisenakaan aina tiedä, mistä kuulemani laulut kertovat. Olen huono kuuntelija ja olen huono lukija. Luulin pitkään, että Vesalan Meillä kummittelee -kappaleen kertoja on lapsi, jonka äidillä on uusi rakas (älä kysy, miten tämä on mahdollista). Laulan yhä, että ”we found love in a loveless place”. Olen lukenut Kendrick Lamarin Humblen lyriikat kymmenen kertaa enkä vieläkään ole varma, kuka puhuu ja miten, ja halventaako Lamar naisia vai ei.

Eikä lyriikan lukeminen aina auta, koska kyse on myös siitä, kuka laulaa ja miten. Bob Dylanin Like a Rolling Stone -kappaleen ”How does it feel” -hokema muuttaa merkitystään Dylanin intonaation mukana kyynisestä empaattiseen. Siksi lyriikan irrottaminen lehtijuttuun tai somepostaukseen tappaa myös aina jotain alkuperäisestä viestistä.

Koulussa kerrottiin, että romaanilla tai runolla voi olla monta merkitystä, mutta popkappaleita ei opetettu samalla tavalla tulkitsemaan. Opin, että kirjailija on eri kuin kertoja ja että kertojia voi olla monia, luotettavia ja epäluotettavia, mutta poplaulun käsitin tulevan suoraan esittäjänsä sydämestä.

Hyväksyn, että romaanissa tai elokuvassa voi esiintyä rasistisia tai homofobisia hahmoja. Voin silti jatkaa katsomista ja nauttimista. En heti ajattele, että tekijä on rasisti tai homofoobikko.

Popin kohdalla on vaikeampaa. Kertojan fobiat ja vihat leimaavat helposti koko kappaletta ja sen esittäjää, mistä seuraa hylkimisreaktio.

Miksi tekijän erottaminen kertojasta tai teoksesta on niin vaikeaa? Ja miksi meille on ylipäätään niin tärkeää olla samaa mieltä kappaleiden kanssa? Eihän taiteessa siitä ole kyse.

Olemmeko me vähän tyhmiä?

Kuvankäsittely: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Popkappale on tietenkin tosi eri juttu kuin elokuva tai romaani.

Kirjallisuudentutkija Toni Lahtinen muistuttaa, että popmusiikin ensisijainen vaikutelma on musiikillinen. Emme välttämättä tiedä tai välitä, mitä kappaleessa lauletaan, ja voimme silti pitää siitä.

Eikä ihme. Pop soi yleensä taustalla, kun yritämme keskittyä johonkin muuhun. Usein se on esitetty muulla kuin äidinkielellämme. Välillä laulu on miksattu soitinten alle, joskus solisti mutisee niin, ettei sanoista saa selvää.

Artisti ja biisintekijä Ani Nnebedum huomauttaa, ettei popmusiikin mukana yleensä tule lukuohjetta. Kirjan takakansi tai Finnkinon nettisivu kertovat, mistä on kyse, mutta popkappale tulee Spotifysta suoraan, vailla saatesanoja.

Pop tulee elämän intiimeimpiin hetkiin. Syntymään, seksiin, riitoihin, ruoanlaittoon ja kuolemaan. Se täyttää pään. On kai luontevaa, että laulut, jotka tapetoivat kotimme, ovat kanssamme samaa mieltä asioista.

Popmusiikki on ubiikkia, läsnä kaikkialla. Se on kaupallista ja artistilähtöistä. Esittäjät ovat eri tavalla idoleita kuin muut taiteen tekijät.

Kytkemme itsemme heihin levyillä ja niiden kansilla, musiikkivideoilla, lehtijutuilla, Instagram-tileillä, meemeillä, Tiktok-tansseilla ja t-paidoilla. Laulamme kappaleita kaveriporukoilla karaokessa ja ihmismerinä festareilla. Siellä katse on aina kohdistettu lavalle, lavalla heiluva artisti projisoitu satakertaisena screeneille.

Artistit ja heidän ympärillään pyörivä koneisto myös ruokkivat artistin ja laulun välistä yhteyttä. Inan, Nelli Matulan ja Isac Elliotin kaltaisille artisteille musiikkia tehnyt Ani Nnebedum sanoo, että artistit korostavat mielellään haastatteluissa kappaleiden omakohtaisuutta:

– Jostain syystä sitä ei pidetä hyvänä pr:nä, että tarina on täysin fiktiivinen. Ellei siitä tee konseptia, niin kuin Sia teki This is Acting -levyn kohdalla.

Tästä Iisa Pajula puhui YleX:n haastattelussa helmikuussa. Pajula sanoi vastustaneensa ajatusta siitä, että hänen pitäisi parin vuoden välein raportoida naistenlehdissä yksityiselämästään, ikään kuin se olisi ainut olennainen lukuohje popparin musiikkiin.

Muille artisteille musiikkia kirjoittava Vilma Alina sanoi pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että tuntuu hassulta, kun artisti kertoo radiossa biisin idean tulleen tästä tai tästä, vaikka biisin kirjoittaja olisi Vilma Alina.

Mutta juuri tämä on popin perusasetus. Vaikka kuulijoina tietäisimme, että läheskään aina artisti ei ole itse kirjoittanut esittämäänsä kappaletta, silti ajattelemme, että esittäjä edustaa kappaleitaan.

Antti Nylénin mukaan laulua ei ole olemassa, ellei sitä esitetä.

– Poptekijät ovat kulttikuvia, jotka luovat itseään muun muassa sanojen avulla. Poptekijä leimaa esittämänsä laulun, tekee siitä osan ”itseään”, olipa kirjoittanut sen itse tai ei, Nylén kirjoittaa Morrisseyta käsittelevässä ”Thank God for the Public Image” -esseessään.

Ja mitä me teemme kulttikuvien äärellä? Rakennamme kuvaa itsestämme. Pop on ollut synnystään saakka identiteettiemme tärkeä rakennuspalikka.

Pop on omaa, yhteistä ja ympärillämme kaikkialla. Ehkä siksi tuntuu niin vaikealta, kun olemme sen kanssa eri mieltä.

Tämä ei ole tuore havainto, olennainen sanotaan nimessä. Pop eli populaari eli suurelle yleisölle tarkoitettu. Koko touhu tähtää siihen, että pop on joka paikassa eikä vaadi samanlaista tietoista läsnäoloa tai syventyvää suhtautumista kuin vaikka nyt sitten se romaani.

Ja miten se voisikaan? Popkappale kestää kolme minuuttia, kirjassa sivuja saattaa olla tuhat.

Jos pop toimii näin, onko popbiisejä silloin järkevää verrata romaaneihin? Eikö pop toimi pikemminkin kuin t-paita: kaupallinen tuote, joka on kaikkien saatavilla ja arjessa läsnä joka puolella.

T-paidoissakin voi olla kaikenlaisia viestejä, merkityksiä ja luovan työn hedelmiä kuten hienoja kuvia. T-paidan äärellä harvaa kuitenkaan harrastaa syvällistä, kriittistä taiteen tulkitsemista: otamme melko suoraan vastaan sen, mitä näemme. Jos paita sisältää homofobisen tai rasistisen viestin, olisi aika stretch puolustella tätä taiteen vapaudella tai ”eri hahmoilla”.

Popin maailmassa on nyt puhuttu paljon siitä, mitä paitaan kannattaa kirjoittaa.

Kuvankäsittely: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Maaliskuun alussa Rebekka ”Yeboyah” Kuukka käynnisti Instagramissa keskustelun siitä, kuinka huonosti valkoiset suomalaiset räppärit ovat käsitelleet räpin juuria mustassa musiikissa ja kulttuurissa.

Tikunnokkaan hän nosti erityisesti Pyhimyksen:

”Hyvä esimerkki siitä, että Suomessa ei ymmärretä räpin historiaa on se, että tänä vuonna Emma-gaalassa on Rap/R&B-kategoriassa ehdokkaana artisti, joka käyttää biiseissään n-sanaa, haukkuu mustia ihmisiä likaisiksi, eikä ole ikinä ottanut tästä vastuuta tai poistanut näitä biisejä.”

Pyhimys eli Mikko Kuoppala vastasi pitkällä blogitekstillä, jossa hän pyysi anteeksi kaikilta, joita hän on musiikillaan loukannut, mutta ilmaisi myös huolensa taiteen ja ilmaisunvapaudesta. Seuraavalla viikolla Radio Helsingin Musa vai bisnes -podcastissa Kuoppala sanoi, että hänen kappaleensa ovat ”pääosin fiktiota” ja Lika-Aki-alias Pyhimyksestä erillinen hahmo.

– Jos ajatellaan, että elokuva voi olla dokumenttielokuva tai se voi olla fiktioo, tai kirja voi olla elämäkerta tai se voi olla fiktioo, mä koen ite, että musiikki on pääosin fiktiota, Kuoppala sanoi.

Kun podcastin juontaja Maria Veitola kysyi, miten kuulija voi tietää, että äänessä on hahmo, Kuoppala myönsi, että ”se on tietenkin haastavaa”.

Se on haastavaa, koska me emme kuuntele popmusiikkia kovin hyvin. Tämä johtaa siihen, että tietyt sanat tai sanaparit erottuvat kappaleista. Kun niitä ei lueta laulun kertoman tarinan kontekstissa, vaarana on, että laulun viestiä ei ymmärretä.

Näin kävi joidenkin mielestä Maustetyttöjen Tein kai lottorivini väärin -kappaleen kohdalla. Kappaleen varhainen versio oli sisältänyt n-sanan, mistä syntyi iso keskustelu. Särö-lehdessä Tuukka Sandström huomautti, että biisi käsittelee ”jälkikoloniaalista taloudellista epätasa-arvoa ja sen tiedostamisen vaikutusta länsimaisen luuserin elämään” ja on ”poikkeuksellisella tavalla tietoinen monista rasismiin kytkeytyvistä logiikoista”.

Voi tietenkin kysyä, kuinka realistista on olettaa, että kuulijat osaavat poimia kolmen minuutin rokkikappaleesta ”rasismiin kytkeytyviä logiikoita”, kun Maustetyttöjen brändi on enemmänkin juottoloissa lorvimista ja hankeen tuupertumista.

Myös Pyhimyksen viesti on saatettu lukea tavalla, jota hän ei koe tarkoittaneensa. Yeboyahin keskustelunavauksen myötä Warner Music poisti suoratoistopalveluista Ruger Hauerin Polonium-kappaleen ja Perhosveitsi-Heikin (Heikki Kuula) ja Lika-Akin Lika-kappaleen, joissa molemmissa Pyhimys käyttää n-sanaa.

Jälkimmäinen palautettiin palveluihin tällä viikolla. Levy-yhtiön mukaan kappale korvataan ”korjatulla” versiolla, mutta kirjoitushetkellä biisissä käytetään yhä n-sanaa.

N-sanan käyttämiselle ei totisesti ole järkeviä perusteita, mutta Lika on helppo lukea nimenomaan rasististen stereotypioiden kritiikkinä. Vuonna 2012 julkaistu kappale peilaa perussuomalaisten vuotta aiemman jytkyn normalisoimaa vihapuhetta. Samana vuonna julkaistiin myös Laineen Kasperin 7 miljardia soluttautujaa, jossa räpätään rasistin suulla kaikki mahdolliset solvaukset.

Polonium-kappaleen viestiä sivuttiin Radio Helsingin podcastissa, kun toimittaja Koko Hubara huomautti, että Pyhimyksen käyttämä ääni muistutti niistä valkoisista syrjäytyneistä miehistä, joita hän on lapsesta saakka nähnyt toreilla ja terasseilla.

Ilmaan jäi kysymys siitä, miten voisimme taiteen kautta tavoittaa näiden miesten kokemusmaailman tavalla, jonka kanssa kaikki voivat elää. (Hubara kertoo minulle myöhemmin puhelimessa, ettei haluaisi mitään niin paljon, kuin päästä päiväksi valkoisen miehen pään sisään. ”Näen näköalattomia valkoisia miehiä koko ajan, kun kävelen Kalliossa. Ne on mulle yhtä eksoottisia ja vieraita kuin mä niille.”)

Kuvankäsittely: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Oikeudenmukaisuuden vaatimus leimaa 2020-luvun kulttuurikeskustelua. Käymme jatkuvasti debattia siitä, millaista maailmankuvaa teos esittää, keneen siinä samastutaan, kenen äänellä se on kerrottu ja mitä se kertoo maailmasta.

Olemme reagoineet teosten herättämiin traumareaktioihin sisältövaroituksilla. Niiden on kritisoitu kutistavan teoksen sen ”kipupisteisiin” ja pahimmillaan syövän sen kerronnallisen mahdin. (Kritiikki on melkein aina tullut ihmisiltä, jotka eivät tunnu traumareaktioista kärsivän.) Sisältövaroitukset on myös tutkimuksissa todettu tehottomiksi.

Olemme lukeneet historiaa uusiksi ja korjanneet sukupuolten välistä tasa-arvoa. Kysyneet, tarvitseeko taidekoulussa näyttää Rainer Werner Fassbinderin ja Jean-Luc Godardin elokuvia tai lukea Shakespearea, joka edustaa raiskauskulttuuria. Olemme puhuneet ”valkoisesta heteromiehestä” niin paljon, että tuntuu kiusalliselta tässä erikseen todeta, että olen valkoinen heteromies, vaikka se nyt näyttää kuuluvan aiheesta kirjoittamisen traditioon. Oman valkoisuuden aukikirjoittaminen kuulostaa siltä, että joko häpeän tai suhtaudun asiaan sardonisesti.

Koko Hubara on seurannut tätä lumipalloa läheltä, antanut sille vauhtiakin. Vuonna 2015 perustamallaan Ruskeat tytöt -blogilla hän antoi kasvonsa ja äänensä feministiselle, antirasistiselle keskustelulle. Moniääniseksi mediaksi sittemmin kasvaneessa blogissa hän on kritisoinut Olli Immosta ja Laura Lindstedtiä, tuonut arkipuheeseemme rakenteellisen syrjinnän ja kulttuurisen omimisen kaltaisia termejä.

– Välillä on suoraan sanottuna olo, että I’ve created a monster. Aloitin keskustelun, joka lähti ihan lapasesta, ja jäin sen kasvoksi, joka vihaa kaikkia valkoisia ihmisiä ja haluaa sensuroida Shakespearen. En ole ikinä missään sanonut tai ajatellut niin, vaan yrittänyt löytää uutta tapaa keskustella asioista.

Hubaran mielestä voimme olla samaan aikaan ehdottomia sen suhteen, ettei tiettyjä sanoja käytetä, ja käydä kriittistä keskustelua kontekstista, nyansseista sekä taiteilijan aikomuksista.

– Antirasistisessa keskustelussa usein puhutaan, ettei intentiolla ole väliä, jos lopputulos on silti sortava, alistava tai syrjivä. Se on kyllä aika iso vaatimus, jos miettii, että me kuitenkin ollaan vain ihmisiä. Sellaisella ei päästä hirveän paljon eteenpäin.

Nyt Hubara on julkaisemassa esikoisromaaniaan, jossa käytetään rasistisia solvauksia. Miten hän on perustellut ratkaisun itselleen?

– Varmaan osittain samalla tavalla kuin Mikko [Kuoppala]. Olen kuullut, miten muut puhuvat itsestään ja toisistaan, ja kirjoittanut sen ylös. Se vapaus täytyy olla. Sen mukana tulee tietenkin vastuu.

– En tiedä, onko ero siinä, että Mikko on valkoinen ja mä en. Jos niin on, niin se on aika kiinnostavaa.

Kuvankäsittely: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Kirjallisuudentutkija Toni Lahtinen ei niele ajatusta siitä, että omaksuisimme häiritsevän teoksen viestin sellaisenaan. Parhaimmillaan taide on monitulkintaista ja haastaa ihmisen ajattelua sen sijaan, että se tarjoaisi helppoja vastauksia.

– Ei teos välttämättä läpäise tai mädätä sun tajuntaasi, koska se sisältää arveluttavia elementtejä – tai mikä pahempaa, muutaman arveluttavan sanan, joiden merkitys on voinut muuttua historian aikana.

Meidän pitäisi Lahtisen mielestä myös oppia lukemaan tekstejä tarkemmin ”sen sijaan, että niitä vaan huutoäänestyksellä canceloidaan, ennen kuin edes on tulkittu”. Romaanitaiteessa on pystynyt jo pitkään tekemään erilaisia provokaatioita ilman, että ”oltaisiin kaikki niskakarvat pystyssä, että näin ei voi sanoa”. Poplyriikkaan tartutaan nopeammin ja ärhäkämmin muun muassa siksi, että se on voimakkaammin läsnä ihmisten arjessa.

Lahtisen mukaan on luontevaa keskustella siitä, miksi joku käyttää tällaisena aikana n-sanan kaltaista ilmaisua. Kyseessä on rasistinen ja loukkaava termi, jonka käyttöä myös median tulee asiayhteydestä riippumatta harkita tarkkaan.

– Mutta yhtä lailla me voitaisiin keskustella siitä, että miksi tämän yhden sanan ympärille on haluttu muodostaa sellaista sanamagiaa, että sen ääneenlausuminen merkitysyhteydestä huolimatta on välittömästi loukkaus tai rasistinen teko. Siinä mennään helposti liian yksioikoiseen luentaan. Me tyhmistytään lukijoina tai kuulijoina monimutkaisten lyriikoiden, tai proosatekstienkin, äärellä.

Lahtinen muistuttaa, ettei laululyriikka ole artistin päiväkirja silloinkaan, kun artisti sanoo niiden pohjautuvan omaan elämäänsä, vaan kyse on aina tiettyyn muottiin, kaavaan, säkeistöihin ja sävellykseen muokatusta ilmaisusta. ”Varokaa liian yksinkertaistavia tulkintoja” on hänen viestinsä.

Silvia Hosseini kirjoittaa Tie, totuus ja kuolema -kirjassaan: ”Viime vuosina moralisoivat luennat ovat palanneet romanttisten, uskonnollisten ja historiallista kontekstia painottavien tulkintojen rinnalle. 2000-luvulla teoksesta ei kuitenkaan ole hermostunut porvaristo, vaan feministit.”

Hosseinille rakas romaani, Jack Kerouacin Matkalla, on modernissa feministisessä puheessa redusoitu toksiseksi mieskirjallisuudeksi. Pitkin Miesten tarinoita -esseetään hän osoittaa, kuinka kirja on paljon muuta, ja kuinka sen miehisyys käsittelee nimenomaan sukupuolen ahtaita rajoja, ja kuinka siitä voi sitä paitsi löytää myös feminiinisiksi ajateltuja piirteitä.

Samalla hän ihmettelee nykyistä tapaa lukea kirjoja identtisiä samastumiskohteita etsien. Samaa tekee Maaria Ylikangas, joka kirjoittaa Nuoressa Voimassa tämän päivän kulttuurikeskustelusta, että ”ikään kuin lukemisen tai katsomisen moodi olisi löytää itsensä, aikansa tai omat ongelmansa fiktion kiteyttäminä”.

Hosseinin mukaan feministinen ajattelu on meemiytynyt: ”– –käsitteet ja asetelmat siirtyvät ympäristöstä toiseen, ja ne omaksutaan vailla harkintaa, usein pelkkinä letkautuksina. Kaikki palautuu tekijään ja tekijän oletettuun valta-asemaan, eikä ole paljoakaan väliä sillä, millaisia tulkintoja teos mahdollistaa. Se, mikä on olevinaan edistyksellistä ja vapauttavaa, osoittaa lukutaidon, ymmärryksen ja myötätunnon puutetta.”

Tuuletan, kun luen tämän. Hosseini ei vastusta Kerouacin kritiikkiä vaan peräänkuuluttaa parempaa kritiikkiä.

Haluan kuulla äidinkielen opettajan ja esseistin näkemyksiä popmusiikista ja kielletyistä sanoista. Soitan Hosseinille.

On huolestuttavaa, jos meille syntyy kulttuuri, jossa ei saa sanoa Voldemortin nimeä ääneen. Niin syntyy tabuja, mikä ei ole yhteiskunnallisen keskustelun kannalta kauhean hyödyllistä.― Silvia Hosseini

Puhelimessa Hosseini sanoo, että ihmisille tekisi hyvää kertauskurssi kaunokirjallisuuden tai laululyriikan tulkinnasta. Hän tekee parhaillaan väitöskirjaa Leonard Cohenin laululyriikasta. Biisit ovat fiktiota, mutta Hosseini näkee kyllä kohdat, jotka perustuvat Cohenin omaan elämään. Teokset kertovat tekijästään aina jotain.

Mutta eivät kaikkea. Musiikki voi myös olla väline, jolla tarkastella sovinistista aspektia itsessään. Se ei välttämättä kerro, miten tekijä käyttäytyy perheensä tai terapeuttinsa kanssa. Identiteettimme on monimuotoinen ja muuttuva. Keväällä mietimme leskenlehtiä, kaamoksessa kuolemaa.

Myös genre vaikuttaa kappaleen kieleen. Rapbiisin konventiot ovat tiukat samaan tapaan kuin rikoselokuvan tai suomalaisen historiallisen romaanin. Naisia halvennetaan, pahiksia tapetaan, hyvä ihminen joutuu historian puhurien heiteltäväksi.

Konventioita on helppoa ja taloudellisesti perusteltua noudattaa. Se, mitä joku voi kutsua naisvihaksi, kertoo Hosseinin mielestä ehkä enemmän mielikuvituksen tai uskalluksen puutteesta.

Tapa, jolla väitöskirjatutkija lähestyy laululyriikkaa, ei toki välttämättä heijasta sitä, miten muiden pitäisi. Onko kohtuutonta vaatia, että lukisimme poplyriikkaa tietoisesti ja analyyttisesti, jos sen käyttötarkoitus on tyystin erilainen kuin esimerkiksi proosan?

Eikö pop voisi olla kaikessa rauhassa se t-paita, jota luetaan suoraviivaisesti, fiilispohjalta?

No, ei voisi. Popilla on valtaa juuri siksi, että se on kaikkialla, ja siksi sitä täytyy lukea paitsi fiilispohjalta, myös tarkkaan ja paneutuen. Niin kuin kirjojakin. Ja koska taiteenlajien rajat ovat monesti häilyviä, popista käytävä keskustelu koskee väistämättä myös kaikkea muuta taidetta.

Ja siksi moni on nyt huolissaan taiteen vapaudesta.

Hosseini ajattelee, että sanat merkitsevät jotain vain kontekstissaan. Siksi mustien artistien käyttämänä n-sana ei välttämättä kanna samoja rasistisia konnotaatioita – tai jos kantaakin, niin siinä mielessä, että sana on omittu rasisteilta toisenlaiseen käyttöön.

– On huolestuttavaa, jos meille syntyy kulttuuri, jossa ei saa sanoa Voldemortin nimeä ääneen. Niin syntyy tabuja, mikä ei ole yhteiskunnallisen keskustelun kannalta kauhean hyödyllistä.

Toisaalta tekijä ei voi päättää, miten hänen teostaan tulkitaan tai mihin sitä käytetään.

Tv-sarja South Park on yhteiskuntasatiiria, mutta toistelin koko peruskouluajan South Park -vitsejä, jotka olivat kontekstistaan irrotettuna pelkästään loukkaavia.

Eminem voi olla nykykulttuuria soimaava satiirikko, mutta hän on myös kaikkia solvaava rääväsuu. Ironia lisää näkökulmia, mutta ei tarjoa lopullisia totuuksia. Kill You -kappaleen voi tulkita väkivallan ironisoimiseksi, mutta se on myös kappale, jossa kertoja tappaa oman äitinsä.

Ja tuota kertojaääntä minä olen ala-asteikäisenä emuloinut kotona ja kaveriporukoissa.

– Kirkuvien naisten ja äidin raiskaamisen ilmimerkitys ei katoa, vaan jatkaa häiritsevää ja epämiellyttävää olemistaan yhtenä näkökulmana, Anna Byckling kirjoittaa Ääniä äänien takaa -teoksessa.

Ja koska popmusiikki on usein taustamusiikkia, ehkä se nyt ei vaan ole alusta, jolla artistin kannattaisi käsitellä vaikkapa syrjäytymistä tai naisvihaa niin, että kertoja käyttää solvauksia. Ehkä meidän pitäisi hyväksyä, että popmusiikki on se t-paita, jonka haluamme pukea päälle, ja joka ei kadulla vastaan kävellessään aktiivisesti loukkaa tai satuta.

Jos kappale lopulta loukkaa esimerkiksi kokonaisia ihmisryhmiä, onko sillä väliä, mitä muusikko alun perin ajatteli?

Kuvankäsittely: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Vielä 1990-luvulla Suomessa ajateltiin yleisesti, että n-sana on suomen kielessä neutraali. Sanan vaikutuksia vähäteltiin, suurelta osin siksi, etteivät sen käytöstä kärsineet saaneet ääntään kuuluviin.

Nyt saavat, ja se tuottaa kulttuurikeskusteluun näkökulmia, joiden olisi pitänyt olla mukana alusta asti. Sellaisia, joissa neutraalit sanat paljastetaan väkivallan ja alistamisen välineiksi, ja joissa vaaditaan kulttuurilta parempia representaatioita.

Näitä näkökulmia me valkoisen ja miehisen kulttuurin kasvattamat tampiot ymmärrämme helposti väärin. Pidämme Quentin Tarantinosta emmekä halua, että hänen elokuvansa meiltä viedään. Pelkäämme oman paikkamme ja leipämme puolesta.

Emme ehkä aina lue tai tulkitse teoksia niin hyvin kuin olisi syytä, mutta emme totisesti myöskään ole aina kovin taitavia keskustelemaan kritiikistä.

Kritiikkiin tavataan heittää vastapallo: ”Saako valkoinen/hetero/miespuolinen ihminen enää olla, tehdä tai sanoa x/y/z?” Kysymys on tietenkin puhdasta olkiukkoilua. Se, että joku kritisoi teosta tai sen tekijää, ei tarkoita, että hän yrittäisi kieltää sen olemassaolon, sensuroida, pyyhkiä sen historiasta ja tietoisuudesta.

Siihen ei pyri Anu Silfverberg, joka on Sinut on nähty -kirjassaan vihainen Steven Spielbergille tyttöesikuvattomista elokuvista, tai Susanne Salmi, jota ärsyttää High Fidelity -elokuvan popnörtti, tai Roxane Gay, joka laskee Bad Feminist -kirjassaan Quentin Tarantinon Django Unchained -elokuvasta 110 n-sanaa (!) ja ihmettelee ohjaajan n-sanafetissiä, tai Koko Hubara, joka toivoo suomiräpiltä muutakin kuin valkoisen miehen kokemusmaailmaa.

Edellä mainittujen pointtina on, ettei popkulttuuri ole palvellut heitä kovinkaan hyvin (he kun eivät ole valkoisia miehiä) ja että meidän täytyy tuottaa tai aktiivisesti vaatia uusia ja erilaisia kertomuksia, jollaisia maailmaan kyllä mahtuisi. Teksteistä huokuu turhautuminen ja vihastuminen, mutta kirjoittajat eivät silti pääsääntöisesti vihaa moittimiaan tekijöitä tai halua deletoida heitä maailmasta.

(Susanne Salmi ei edes varsinaisesti kritisoinut High Fidelitya, vaikka tekstiä niinkin luettiin. Hän kirjoitti yksinkertaisesti tajunneensa, että päähenkilön maailmankuva on kamala, ja puhui sen kautta musaskenen tasa-arvottomuudesta.)

Voimme kritisoida Tarantinoa ja Pyhimystä ja tukea jatkossa monimuotoisempaa sekä -äänisempää taidetta. Voimme tehdä tämän ilman, että rajoitamme ongelmallisina pidettyjen teosten saatavuutta. Sananvapaus ja vähemmistöjen oikeudet eivät sulje toisiaan pois.

En itse haluaisi herätä jonakin aamuna siihen, että somessa on joku calloutannut mut, ja päivän sisään kuulla, että mun kirjat on vedetty pois.― Koko Hubara

Maaliskuussa kävi kuitenkin niin, että kaksi Pyhimyksen kappaletta poistettiin keskeisistä suoratoistopalveluista. Warner Music tai Monsp ovat osallistuneet keskusteluun vain sen verran kuin on ollut ihan pakko. Ei tiedotetta, ei perusteluita, ei vastuunottoa virheistä (ei kai kappaleita voi tulkita kuin virheiksi, jos ne kerran on otettu pois?).

Silvia Hosseini kuvailee kappaleiden poistamista ”halvaksi vedoksi”. Hän näkisi paljon mieluummin, että aiheesta puhuttaisiin. Tai että poistoa edes perusteltaisiin esimerkiksi sillä, että maailma on tällä hetkellä tilanteessa, jossa sanan käyttäminen ei ole tyylikästä eikä tarkoituksenmukaista. Ei edes roolihahmon äänellä, eikä varsinkaan popmusiikin tai hiphopin kontekstissa.

– Ehkä kappaleiden poistaminen kertoo enemmän kaupallisen maailman logiikasta kuin halusta käydä aitoa kulttuurikeskustelua, Hosseini arvelee.

Koko Hubara on samaa mieltä. Tapa, jolla poistamme teoksia näkyvistä ja kuvittelemme puuttuvamme ongelmiin, on mielivaltaista ja sokeaa.

– Katsoin eilen Woody Allen -dokkarisarjaa HBO:lta. Edelleen kaikki sen leffat on saatavilla. Michael Jacksonin biisit löytyvät Spotifysta. Mikon biiseistä on otettu pois ne, missä on n-sana, ei niitä, missä on muita slurreja. Aksimin ja näiden tekemä musa on edelleen saatavilla, Hubara sanoo.

Hubaran mainitsemien Allenin ja Jacksonin ympärillä on pyörinyt vuosikymmenten ajan rikosepäilyjä. Rikosepäilyt eivät ole sama asia kuin n-sana valkoisten räppäreiden musiikissa, mutta selvästikään aina tekijän tai teoksen ongelmallisuus ei johda teosten poistamiseen. Ei valkoisen räppäämä n-sanakaan.

Räppäri Aksim käyttää n-sanaa Mustan Barbaarin Salil eka, salil vika -kappaleessa ja Loost Koosin Pojast miehex -kappaleessa. Ensimmäinen on Rudy Kulmalan ja James Nikanderin (Musta Barbaari) kirjoittama kappale, jossa Aksim toimi äänittäjänä, jonka ääni päätyi jäämään kappaleeseen. Jälkimmäisessä Aksim kuittailee nettikommenteille, joissa häneen viitattiin n-sanalla.

– Eihän se näin voi mennä. Meidän täytyy pystyä keskustelemaan siitä, miten näitä asioita tehdään. Se ei ratkea viikossa somessa. Kärsivällisyyttä pitää olla myös niillä, keitä se asia koskee, Hubara sanoo.

– En itse haluaisi herätä jonakin aamuna siihen, että somessa on joku calloutannut mut, ja päivän sisään kuulla, että mun kirjat on vedetty pois. Ilman, että oltaisiin käyty keskustelua, viestitty, mietitty erilaisia vaihtoehtoja. Tässäkin näkyy, että popmusiikkiin suhtaudutaan eri tavalla.

Kuvankäsittely: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Tietenkään kaikkea loukkaavaa ei voi siivota pois. Työ ei loppuisi ikinä ihan siksikin, että käsityksemme loukkaavista asioista elää ja muuttuu.

Historiaa ja vanhaa taidetta täytyy silti lukea kriittisesti. Tunnistaa sen väitteet maailmasta ja miettiä, ovatko ne vielä tosia. Tarjota vanhaan ongelmalliseen taiteeseen uusia lukuohjeita.

Radion ja perinteisten tv-kanavien täytyy miettiä, voiko ongelmallista sisältöä kontekstoida riittävästi, kun kuulija voi avata kanavan kesken kappaleen. Suoratoistopalveluiden täytyy ratkaista sama. Spotifysta löytyy kirjoitushetkellä parisenkymmentä suomalaista kappaletta, joiden nimessä on n-sana. Mitä niille pitäisi tehdä?

Tätä keskustelua täytyy johtaa myös muiden kuin niiden, joita sanat eksplisiittisesti loukkaavat. Hubara sanoo miettivänsä usein, ”miksei kukaan koskaan tee mitään ennen kuin joku ruskea ihminen ja/tai nainen flippaa somessa”.

Samalla meidän täytyy luottaa ihmisen kykyyn lukea, tulkita ja haastaa.

Jussi Lehmusvesi väitti Helsingin Sanomissa vastikään, että ”Frendit on jo todettu lähes katsomiskelvottomaksi, Sinkkuelämää-sarjaa epäillään sellaiseksi”. Ilmeisesti siksi, että sarjojen sisältämään rasismiin sekä homo-, trans- ja läskifobiaan on nyt kiinnitetty huomiota. (Kirjoitin Frendeistä ja samastumisesta samaan lehteen kaksi vuotta aiemmin.)

Mutta voisiko sittenkin olla niin, että voimme tunnistaa teoksesta vaikkapa homofobisen hahmon – tai laajemmin sarjan näkökulmia leimaavan fobian –, ja sitten jatkaa teoksesta nauttimista tätä tunnistamista rikkaampina?

Ani Nnebedum muistuttaa, että paras taide syntyy usein impulsiivisesti, ”räjähtävästä tunteesta”. Jos tunnetta joutuu himmailemaan, se voi johtaa tylsempään taiteeseen. Taiteelle ei tee hyvää, jos joudumme alati miettimään, mistä taidetta voi tehdä. Se on huolestuttavaa.

Nnebedum muistuttaa myös, että vaikka kaikki olisivat nyt samaa mieltä siitä, missä raja menee, kymmenen vuoden päästä se on jossain muualla.

– Ehkä olen itsekin vähän kaatunut siihen ansaan, jossa alkaa miettiä liikaakin poliittista puolta. Että voiko tän asian sanoa.

Nnebedum on yksi Nelli Matulan Lelu-kappaleen kirjoittajista. Biisissä kertoja kohtelee miestä keljusti. Kertosäkeessä lauletaan:

”Mä tuhlaan sun aikaa / kun yksinoikeudella käytän sun kehoa / Mut ei kai sua haittaa / kun mä en tykkää et muut leikkii mun leluilla”

Studiolla ajatuksena oli kiepsauttaa ympäri popmusiikin klassiset sukupuoliroolit, joiden mukaan mies on toimija ja nainen toiminnan kohde. Se, että kappale on kevyt, tanssittava ja iloinen popbiisi, korostaa, ettei kertoja ole esineellistämisfantasioissaan täysin tosissaan.

Mutta eihän sitä voi koskaan tietää, miten kappale viime kädessä kuullaan.

– Ei me haluttu tehdä biisiä niin, että mietittäisiin, että mitä jos joku tulkitsee tän ilkeenä. Haluan luottaa siihen, että jengi hiffaa.

21.3.2021 klo 15.42: Lisätty maininta Woody Allenista, Michael Jacksonista ja kahdesta Aksimin esittämästä kappaleesta, joihin Koko Hubara kommenteissaan viittaa.
22.3. klo 16.12 Kirjoitettu vielä auki, miksi Jackson ja Allen mainitaan samassa kohdassa valkoisten räppäreiden käyttämän n-sanan kanssa.