Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta

Toimittaja Laura Friman
Toimittaja Laura Friman Kuva: Ilmari Fabritius Laura Friman

Laura Friman kirjoittaa korona-ajan rasittavimmasta ilmiöstä, taiteiluvillityksestä.

Onnea kevään uusille virologeille! Tänä keväänä Suomessa valmistuu noin 1 298 300 uutta virologia.

Instagram-taiteilija Pieruperseen nettivitsi on hauska, ja itkettävän ja naurattavan totta.

Se, että jokainen ritvaliisa ja erkkipekka osaa mielestään taltuttaa maailmanlaajuisen virusepidemian paremmin kuin poliitikot, asiantuntijatyöryhmät ja terveydenhuollon johtavat gurut yhteen laskettuna, on kerta kaikkiaan raivostuttavaa. Outoa kyllä, se ei kuitenkaan ole edes koronan raivostuttavin sivuoire.

Kaikkivoipuuskuvitelmat ulottuvat paljon epidemologian ulkopuolellekin. Myös seuraavat ammattikunnat kasvattivat suosiotaan noin 3000 prosenttia viimeisen vuoden aikana:

Kirjailija

Olen kirja-alan puolesta onnellinen siitä, että siinä missä moni toimiala oli heittää poikkeusajassa veivinsä kokonaan, kustantamot kasvattivat viime vuonna myyntiään.

Erityisesti kasvoi äänikirjojen kulutus. Buumista on kiittäminen seksikkäitä ja edullisia äänikirjapalveluita, jotka tuovat ylenpalttisen megakirjaston jokaisen farkuntaskuun, mahdollistavat kirjojen kuluttamisen levottomimmallekin ja muokkaavat lukukokemuksesta osaltaan ihan uutta. (Ooh, lukeeko kirjailija teoksensa itse? Vai, ooh, onko se Krista Kosonen?)

Haluaisin laittaa kustantamot hetkeksi lepositeisiin keräämään omanarvontuntoaan.

Lukeminen on uskontoni, jonka evankeliumia tahdon levittää kaikille.

Yhtä intohimoisesti suhtaudun kirjoittamisen hyvää tekevään vaikutukseen. Jokainen osaa kirjoittaa, ja jokaisella on lupa kirjoittaa. Päiväkirjan kirjoittaminen on lähes psykoterapiaan vertautuva työkalu mielen haavojen tikkaamiseen ja oman komeronsa luurankojen kolisutteluun.

Haluaisin silti laittaa kustantamot hetkeksi lepositeisiin keräämään omanarvontuntoaan. Se, että kirjallisuudesta innostuvat nyt meidän hikisten ja nuhjuisten lukutoukkien lisäksi normaalit ihmiset eli massa, on hienoa, mutta tästä massasta ei tarvitse pitää kiinni kirjallisuuden arvon kustannuksella.

Toistakaa perässäni: jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta.

Kuvataiteilija

Valitettavasti maalaaminen ei vaadi kustannussopimusta. Kynnys on vähän liiankin matala. Karanteeni teki joka toisesta some-vaikuttajasta oman elämänsä Monet’n tai Manet’n (nämä ovat muuten kuvataiteilijoita), joka alkoi tuutata kanaviinsa kuvia itsestään aprikoimassa pää oikeaoppisesti vinossa maalaustelineen äärellä.

Lopputulokset olivat poikkeuksetta paksua, pastellisävyistä akryylimaaliroisketta, jonka arvo mitattiin sen yhteensopivuudessa uuden Hakolan sohvan verhoilukankaaseen.

Älkää käsittäkö tätäkään väärin: maalaaminen on terapeuttista ja sekin kaikille sallittua. Silloin kun se johtaa harhaiseen kuvaan itsestä varteenotettavana toimijana suomalaisella kuvataiteen kentällä, se ei ole ok. Tässä tapauksessa pensselit tulisi polttaa roviolla ja hypätä itse perässä.

Miten reagoin ihmisten ”siis-niin-ihastuttavaan” taiteiluvillitykseen? Hankin kostoksi elämäni ensimmäistä kertaa kuvataidetta, siis ihan oikeaa sellaista, koulutetuilta kuvataitelijoilta.

Lopulta olin optimistisen mesenaattiharrastukseni johdosta niin pahoissa veloissa, että jouduin lainaamaan äidiltäni viitosen, jotta sain ostettua banaanin ja jogurttipurkin supermarketista. Silti täysin sen arvoista.

Aktivisti

Hyvä on, tämä ei teknisesti ole ammatti, mutta täysipäiväiseltä hommalta se alkoi tuntua. Kuka olisi uskonut, että meille tulisi vielä joskus ikävä aikaa, jolloin Instagramissa oli vain kuvia avokadoleivistä, yhteen kilkahtavista kuohuviinilaseista ja balilaisista infinity-uima-altaista? Niin kuitenkin kävi.

Vastustan somen puhtaana identiteettiprojektina toimivaa näennäisaktivismia.

Siinä missä minäkin vastustan rasismia, rokotekriitikkoja ja maitoteollisuuden silmänkääntötemppuja, kuten jokainen järjellinen ihminen, vastustan myös somen puhtaana identiteettiprojektina toimivaa näennäisaktivismia, josta tehtiin koronavuonna ihmisoikeuden edellytys.

Tämä kevytpoliittisuus perustui 101-tason ajattelun laiskaan re-postaukseen ja totisiin, mutta hyvin filtteröityihin selfieihin, joiden alle copy-pastattiin laimeita teatraalisuuksia. This is what a feminist looks like.

Kukaan postaajista ei tehnyt elettäkään ajamiensa asioiden eteen sosiaalisen median ulkopuolella. (Ne, jotka tekivät, eivät postanneet mitään ja näyttäytyivät mulkkuina.) Teki melkein mieli hankkia kesäkissa ja tatuointi Aki Mannisesta, ja tekee yhä.

Kommentit