Hyppää pääsisältöön

Raili Venäläisen koskettava tarina – Mitä tehdä, kun 112:sta ei saa apua?

Raili ja Juha M. Venäläinen poseeraavat hymyillen ulkoiluvaatteissa rannalla taustallaan avoin ulappa.
Raili ja Juha M. Venäläinen Raili ja Juha M. Venäläinen poseeraavat hymyillen ulkoiluvaatteissa rannalla taustallaan avoin ulappa. Kuva: Mikko Mäntyniemi / Yle dokumenttiohjelmat,Rankka vuosi

Raili ja Juha M. Venäläinen matkustivat helmikuun 2020 lopussa ystäviensä kanssa pitkään odotetulle syntymäpäiväretkelle Pohjois-Italiaan. Maailmalta kantautui uutisia koronaepidemiasta, mutta Suomessa ei oltu vielä huolissaan.

– Tarkistimme vielä lähtöä edeltävänä päivänä 28.2. STM:n, THL:n ja Ulkoministeriön suositukset, Raili kertoo. Hän työskenteli Ympäristöministeriössä erityisasiantuntijana ja seurasi tilannetta myös työnsä puolesta.

– Tuli tieto, että Pohjois-Italiaan voi matkustaa Milanon kautta ilman rajoituksia. Varustauduimme kuitenkin hengityssuojaimilla, käsidesillä ja käsineillä. Käytimme niitä koko matkan ajan.

Raili ja Juha lensivät takaisin Suomeen perjantaina 6. maaliskuuta 2020. Paluu Kuopioon sujui väljästi yöjunassa. Aikuinen tytär oli ollut kotona hoitamassa koiraa ja perhe pääsi palaamaan arkirutiineihinsa.

– Maanantaina tunsin itseni kipeäksi ja soitin ensimmäistä kertaa Kuopion yliopistolliseen sairaalaan (KYS). Kerroin, että olemme olleet Italiassa. Aihetta koronatestiin ei kuitenkaan kuulemma ollut. Loppuviikosta myös mieheni ja tyttäreni alkoivat oireilla.

– Viikonloppuna Juhan tila heikkeni ja hän totesi itse sunnuntai-iltana, ettei hyvältä näytä. Hänellä oli korkea kuume, huonovointisuutta, hengenahdistusta ja nestehukkaa. Juha arvioi lääkärinä itse omaa oloaan, mutta halusi kuitenkin odottaa sairaalaan lähdön kanssa maanantaille.

“Ambulanssin tilaaminen oli karua ja monimutkaista”

– Ambulanssin tilaaminen oli karua ja monimutkaista. Soitin Kuopion Yliopistolliseen sairaalaan. Sieltä sanottiin, että soita hätäkeskukseen. Soitin 112:een ja sieltä vastattiin, että ohjeet ovat muuttuneet: “Emme tule hakemaan.” Soitin takaisin KYS:iin, jossa koronahoitaja lupasi selvittää asiaa. Sitten ensiavun kenttäjohtaja soitti ja sanoi, että “Olisi parasta, jos toisitte hänet itse.”

Raili koki tilanteen todella turvattomaksi. Juhan sairaalaanpääsy oli jäänyt hänen omalle vastuulleen. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Hän laittoi tyttärensä kanssa auton lämpenemään ja varasi ajomatkalle huopia.

– Mieheni istui tuolissa ja sanoin, että lähdetäänpäs autolle, että päästään liikkeelle. Mutta hän luiskahtikin käsieni läpi lattialle, emmekä enää saaneet häntä tyttäreni kanssa sieltä ylös.

– Soitin taas KYS:iin koronahoitajalle. Ja taas ohjattiin uudestaan hätäkeskukseen ja sieltä vihdoin viimein luvattiin ambulanssi.

“Ambulanssimies ei uskaltanut koskea mieheeni”

– Viimein klo 16:39, neljän ja puolen tunnin odottelun jälkeen ambulanssi saapui pihaamme. Suojapukuihin sonnustautuneet pelastajat tulivat paarien kanssa sisään, ottivat kovakouraisesti peitot pois ja alkoivat siirtämään miestäni paareille. Toinen heistä ei halunnut koskea Juhaan, joten kuumeinen tyttäreni nosti isänsä jalat paareille.

– Mieheni huusi kivusta, kun hänet työnnettiin autoon. Juha vietiin lopulta KYS:iin teholle ja laitettiin kolme päivää myöhemmin hengityskoneeseen. Olimme myös tyttäreni kanssa todella kipeitä ja olin silloin lähinnä huojentunut, että Juha pääsi parhaaseen mahdolliseen hoitoon.

– Sunnuntaina 29.3. lääkäri kuitenkin soitti ja sanoi että “Nyt ei näytä hyvältä, viikkoon ei ole tapahtunut positiivista kehitystä.” Sain luvan mennä jättämään jäähyväisiä.

Sillä välin Raili ja hänen tyttärensä oli jo molemmat testattu koronapositiivisiksi. Myös tytär joutui muutamaksi päiväksi sairaalaan.

– Kun sain kuulla että pääsen vielä Junnua katsomaan, niin ymmärsin, että jäähyväiset tässä jätetään. Suojavarusteet puettiin ulkona, olin itsekin tartuntariski henkilökunnalle. Mua pelotti ihan hirveästi. Mutta kun pääsin tajuttoman mieheni luokse, niin minulla tulikin rauhallinen olo. Läheisyyden tunne oli säilynyt.

“Uskon, että hän tiesi, että olen siinä”

– Soitin molemmille tyttärillemme, että nyt voitte sanoa viimeiset sanat isällenne. Vaikka Junnu oli tajuton, niin oikeassa kädessä tuntui pieni vastapuristus. Uskon että hän tiesi, että olen siinä.

Seuraavana päivänä 30.3. Juha kuoli. Hän oli KYS:issä ensimmäinen koronaan mehetynyt.

– Kuoleman hyväksyminen olisi ollut vaikeampaa, jos ei olisi saanut sitä viimeistä tilaisuutta.

Vaativissa asiantuntijatehtävissä koko työuransa toiminut Raili toivoo, että organisaatiot ottaisivat tapahtumista opikseen. Kun pallotellaan, että onko avuntarve riittävä, niin vastuu jää loppupeleissä omaiselle tai sairaalle.

– Tämä oli onnettomuus ja kaikille uusi tilanne. On sattumien summa, että lopputulos oli mikä oli. Vaikka Junnulla perussairaudet oli, niin jaloiltaan hän lähti.

– Olen rationaalinen ihminen. Kun emme saaneet apua, minulle tuli heti tunne, että nyt organisaatiossa ei ole kaikki hyvin. Ehkä ambulanssimiehilläkään ei ollut varmuutta siitä, että miten tässä kaikille uudessa tilanteessa kuuluisi toimia.

– Kukaan muu ei ottanut vastuuta mieheni saamisesta hoitoon, kuin minä. On aika kova kokemus, että ei voi luottaa 112:seen.

Yle on nähnyt kirjallisen tapahtumalokin maanantain 16.3. tapahtumista

Aikaa hoitoon pääsemiseen meni kello 12.12 – 17.39 välillä yhteensä 5 tuntia 27 minuuttia ja ajomatka pois lukien 4 tuntia 27 minuuttia.

Pelastuslaitos kieltäytyi luovuttamasta Railille hätäkeskuspuhelun tallenteita vedoten yksityisyyden suojaan ja siihen, että hän ei ole itse soittamissaan puheluissa “Julkisuuslain tarkoittama asianosainen”.

Toinen ensihoitajista kävi myöhemmin pyytämässä anteeksi

– Ensihoitajien kunniaksi täytyy sanoa, että kun tyttäreni vietiin myös ambulanssilla sairaalaan muutama päivä myöhemmin, niin toinen miehistä pyysi tapahtumia anteeksi.

Myös Juhan kommentti toi pientä valoa tapahtuneeseen.

– Kun odottelimme kotona kyytiä ja Juha makasi siinä lattialla, kysyin häneltä, että “Harmittaako sinua, että lähdimme matkalle?” Juha vastasi: “Raili hyvä, miten sinä voit kysyä, että harmittaako niin hieno matka?”

– Juha kyllä tiedosti tilanteen vakavuuden ja mahdolliset seuraukset, mutta tämä lause on tuonut minulle pientä lohdutusta.

Teksti: Lauri Danska