Sannin basisti on 34-vuotias musiikkipedagogi ja kohta Mäkkärin kassalla – musiikkialan ammattilaiset kertovat hädästä ja häpeästä, kun työt ovat olleet tauolla vuoden

Tammikuun 2020 Juho Kanervo kiersi Yhdysvaltoja ja osti reissusta muun muassa kaksi bassokitaraa. Varaa piti olla, koska edessä oli uran tuottoisin keikkavuosi. Alkamassa olivat kevätturneet Laura Närhen, Jarkko Aholan ja Matti Salo trion kanssa. Niitä olisi seurannut aina kiireinen festarikesä, jonka aikana syksyn kalenteri olisi hiljalleen täyttynyt.

Korona tyhjensi kuitenkin keikkakalenterin, ja viimeisen vuoden Kanervo on ollut käytännössä työtön. Haastatteluhetkellä hän on ajamassa Inarista kohti Ivaloa. Tällaisia hiihtoreissuja muusikko tekee pysyäkseen järjissään ja liikkeessä.

Instrumentteihin Kanervo ei ole juuri tarttunut. Kauneimmat kesäpäivät menivät TE-toimiston kautta tarjotussa linja-autokuljettajan koulutuksessa. “90-luvulla rakennetussa, ilmanvaihdoltaan huonossa luokassa” Kanervo katseli sälekaihtimien rei’istä pilkottanutta aurinkoa ja turhautui hidastempoiseen opetukseen.

Opinnot päättyivät joulun alla, eikä Kanervo ole sen jälkeen soittanut juuri mitään.

– Yhtäkkiä mulla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa ottaa selloa tai bassoa pussista. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun en halunnut rämpytellä mitään.

Viimeinen niitti tuli vuoden vaihteessa, kun Johanna Iivanaisen ja Johanna Kurkelan Altamullan Road -yhtyeen kolmesti siirretty esikoiskiertue lopulta peruttiin kokonaan. Kanervo soittaa bändissä bassoa, kontrabassoa ja selloa.

Kanervo on noussut lavalle tänä vuonna kahdesti, ja lisäksi on ollut joitain studiosessioita.

– Niissä on menty ihan riskirajoilla, koska ei mulla ole enää juurikaan soittokuntoa. Onneksi on ollut ymmärtäväisiä tuottajia ja tilaajia.

Enää kiinnostavat kolme asiaa: syöminen, sulkapallo ja hiihtäminen. Tissuteltukin on. Vuosi sitten Kanervo pelkäsi, että hänestä tulisi “alkoholisoitunut kusipää, joka vittuilee vaimolle”.

Ei tullut, mutta oma jama hävetti. Kanervo oli työssään yrittänyt kaikin keinoin varmistaa, ettei hänen tarvitsisi “alistua käyttämään yhteiskunnan vähäisiä varoja”, elämään muiden siivellä. Nyt hän haki työttömyystukia ja maksoi kauppaostokset vaimon luottokortilla. Tuloista oli hävinnyt vuoden aikana noin 85 prosenttia eli kymmeniä tuhansia euroja.

– En sanonut sitä kovin monesti ääneen, mutta oli siinä jotain häpeän tunnetta, että en pystynyt osallistumaan yhteisen pöydän kattamiseen.

– Ehkä olisi ollut paikallaan puhua terapeutille tuntemuksista. En osannut vaimolle tai ystäville oikein puhua. Harmi, etten ole hakeutunut [terapiaan].

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Tapahtuma-alalla on hirveä hätä. Presshopperin kyselyyn tuli vuorokaudessa satoja vastauksia, joissa toistuivat samat asiat. Huoli rahasta, tulevaisuudesta ja omasta jaksamisesta.

Lähes puolet vastaajista ilmoitti kärsivänsä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista ja lähes yhtä moni ilmoitti todennäköisesti vaihtavansa alaa, mikäli rajoitukset jatkuvat kesän yli.

Työttömän ei tarvinnut viime vuonna olla yksin. Työttömien työnhakijoiden määrä kasvoi vuoden takaisesta 81 200:lla. Silti häpeän ja riittämättömyyden tunnetta on ollut vaikea välttää.

THL:n erikoistutkija Olli Kiviruusu sanoo, että työttömyys on aina potentiaalinen kolaus itsetunnolle. Kulttuuri- ja taidealojen työt ovat ihmisille usein henkilökohtaisempia, mikä tekee töiden menettämisestä erityisen raskasta.

– Ja onhan meillä tällainen individualistinen itsekseen pärjäämisen kulttuuri, jossa merkitys ja merkityksellisyys rakentuvat työn varaan, ja työttömyys on varsin ei-toivottu tila. Taidealalla ollaan intohimosta, jolloin on selvää, että oma oleminen rakentuu työnteon varaan, Kiviruusu sanoo.

Sannin yhtyeessä bassoa soittava Jesse Mäläskä muistaa lapsuudestaan laman ja molempien vanhempien työttömyyden. Nyt hän huomaa toivovansa, etteivät hänen omat lapsensa muistelisi korona-aikaa niin, että vanhemmat olivat kireinä, eikä rahaa ollut mihinkään.

– Se on stressannut, että lapset ei huomaisi, että on tällaista.

Vuodesta 2020 piti tulla Mäläskälle tuottoisa. Hän oli vähentänyt opetustöitä (muun muassa Pop & Jazz Konservatoriolla, Hyvinkään Rocktehtaalla ja Metropolia AMK:ssa) voidakseen keskittyä kiertämiseen Sannin ja bilebändi Blasterin kanssa. Edessä oli myös Haloo Helsinki! -musikaali Maailma on tehty meitä varten, jossa Mäläskä soitti bassoa.

Mäläskä pääsi lopulta soittamaan pari kertaa Hair-musikaalissa Aleksanterin teatterissa ja osan Maailma on tehty meitä varten -musikaalista sekä vetämään Sannin kanssa yhden festarikeikan ja klubikiertueen harvennetuille yleisöille. Joulusta 2020 lähtien hän on ollut täysin työtön.

– Kaikki se, mihin olen panostanut viimeiset kymmenen vuotta, uurastanut, että voisin elää musalla… Kun se vietiin pois, tuli tosi tyhjä olo. Olen tottunut siihen, että joka viikonloppu saa lähteä hyvien kavereiden kanssa soittamaan. Se on ollut henkireikä, iso osa elämää, omaa identiteettiä. Oon joutunut miettimään, että kuka mä olen, jos mulla ei ole musaa.

Keväällä Mäläskä menetti innon soittamiseen. Miksi hän koskisi instrumentteihinsa, jos niitä ei pääsisi käyttämään livenä?

– Isoin kolaus oli, kun kaikki muut täällä Hyvinkäällä jatkoivat elämää normaalisti, kävivät päivätöissä. Mä jäin kotiin, multa oli työnteko kielletty. Jäin tyhjän päälle leijumaan. Se tuntui epäreilulta, ja tuntuu yhä.

Töiden suhteen suunnitelma on nyt tämä: jos keikoille ei pääse ja jos apurahoja ei tule, viimeistään kesäkuussa on pakko hakea muita töitä. Se on kova paikka 34-vuotiaalle musiikkipedagogille, joka on koko ikänsä opiskellut ja panostanut muusikon alaan.

– Ainoa paikka, mihin tässä pääsisin, on Mäkkäriin tekemään pihvejä. Tai en edes tekemään pihvejä, vaan ainoastaan ottamaan tilauksia. Hirveän iso kynnys olisi lähteä Mäkkärin kassalle, mutta perheellisenä on pakko tehdä mitä voi, että tulee toimeen. Ja ajatella, että se on toivottavasti väliaikaista.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

THL:n Olli Kiviruusu huomauttaa, että omanarvontunnon kannalta on tärkeää kokea yhteisön ja yhteiskunnan arvostus. Hän on koulutukseltaan mielenterveyden tutkimuksen dosentti ja erikoistunut itsetuntoon.

– Jos sulta viedään omaa alaa koskeva arvostus, tai jos ilmenee, ettei sitä ole, niin kyllä se rapauttaa ammatillisen identiteetin arvoa.

Joustavuudesta on kriisitilanteissa kuten työttömyydessä hyötyä – siitä, ettei koko minuus olisi sidottu yhteen työhön. Taidealat ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne edellyttävät intohimoa, paneutumista ja heittäytymistä. Musiikki on aniharvalle “vain työtä”.

Kriisiaika on monen mielestä osoittanut sen, ettei tätä paneutumista arvosteta. Janne Saarikivi vertaili Ylen kolumnissaan valtion jakamia tukia Finnairille ja kulttuurialalle. Valtio-omisteista lentoyhtiötä tuettiin 200 000 eurolla työntekijää kohden, kulttuurialaa 1082 eurolla.

Finnairin tukeminen on huoltovarmuuden kannalta perusteltua, mutta luvut ovat kieltämättä rajuja. Kulttuurialan osuus bruttokansantuotteesta on kuitenkin ollut vuosittain yli kolme prosenttia, kun matkailulla se oli vuonna 2018 2,6 prosenttia.

Robert Palomäki ihmettelee, ettei ketään tunnu silti poliittisesti kiinnostavan se, että kulttuurialalla on hätä. Ei edes kuntavaalien alla.

Palomäki on työskennellyt alalla 1990-luvun alusta lähtien yrittäjänä ja freelancerina. Hän on toiminut miksaajana, teknisenä tuottajana ja kiertuemanagerina muun muassa J. Karjalaiselle, Olavi Uusivirralle ja Kingston Wallille.

Viime vuonna Palomäen yrityksen liikevaihto putosi 94 prosenttia. Palkkaa hän on nostanut viimeksi helmikuussa 2020. Sen jälkeen hän on suunnitellut ja remontoinut studioita, porannut kiviä vanhan hirsitalon kivijalasta ja maalannut asuntoja.

Pahin niitti on ollut havahtua siihen, miten arvottomana omaa alaa tunnutaan pitävän.

– Jos ajatellaan historiallisesti mitä tahansa kansoja tai ihmisryhmiä, niin ainoa, mikä niitä yhdistää, on niiden kulttuuri. Kaikki se, mitä sodissa puolustetaan, on sen ihmisryhmän kulttuuria, Palomäki muistuttaa.

– Ja sit on jengiä, jotka on sitä mieltä, että se on ihan vitun sama. Meininki tuntuu olevan, että “joku hippi sitä skebaa tuolla rämpyttää ensi vuonnakin”.

Palomäki puhuu investoinnista. Musiikkialalla pärjätäkseen ihmisen on investoitava aikaa ja rahaa. Itseään on kehitettävä jatkuvasti. Äänialalla kaikki vapaa-aika menee uuden opetteluun. Hyvä muusikko on treenannut instrumenttiaan kymmeniä tuhansia tunteja.

– Jos käy työpaikassa vain fyrkan takia eikä himassa aattele sitä sekuntiakaan, voi olla vaikeaa käsittää soittajaa, joka soittaisi, vaikka ei saisi siitä fyrkkaa. Voi olla vaikea hahmottaa tilannetta, jossa haluaa tehdä jotain sen sijaan, että se olisi vain duuni.

Se, miten omaa alaa arvotetaan, vaikuttaa omaan hyvinvointiin. Palomäellä on päiviä, jolloin ei jaksaisi sängystä nousta.

– Mitä enemmän tätä ajattelee, sen vihaisemmaksi tulee. Epäreiluudesta ja siitä, että jengistä ei välitetä. Hyvinvointiyhteiskunta – ei sitä ole, ei ainakaan kaikille. Sitä selailee Stockan katalogia, missä mainostetaan, että ihana kevät. Aika monelle ei ole.

Palomäki tietää hyvin, ettei hän ole syyllinen tilanteeseensa, mutta potee perheensä vuoksi silti syyllisyyttä.

– Ohessa kulkee se, että vitun luuseri. Sitä inhoaa itteään sen takia, että muut ihmiset ovat sun takia tällaisessa tilanteessa. Miksen ole keksinyt jotain muuta? No, ei vittu ole mitään muuta. Yritän koko ajan jotain, mutta kun ei se riitä. Tää on nyt tällasta kolmetoistavuotiaan angstia, mutta pohjimmiltaan tohonhan se sitten menee. Itseinhoon.

– [Perheenisänä] mulla on velvollisuus hoitaa asiat hyvin, ja nyt se ei ole onnistunut. Vaikka se ei olisi mun vika, on se silti mun vika. Munhan se tilanne pitäisi jotenkin korjata.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Vesalan basisti Juho Vehmanen sanoo olleensa keväällä 2020 keskeytyneestä kiertueesta lähtien löysässä hirressä. Tai “pehmeässä helvetissä”.

– Tällaista tasaista tippumista.

Helsinski-nimellä omaa musiikkiaan tekevä Vehmanen puhuu puhelimessa moneen otteeseen näköalattomuudesta. Kukaan ei tiedä, koska keikkailua pääsee jatkamaan, vai pääseekö. Muihin töihin tai opiskelemaan ei voi lähteä, koska keikkakalenterissa on koko ajan merkintöjä.

Hän kertoo hakeneensa viime vuoden puolella YleX:n äänisuunnittelijan työtä, mutta koska työ olisi ollut kokopäiväistä, ei Vehmasella olisi ollut siihen rahkeita. Kun keikat jatkuvat, hän on sitoutunut soittamaan Vesalan rinnalla.

Vehmanen sanoo tilanteen avanneen hänen silmänsä siihen, ettei musiikki- ja tapahtuma-alaa arvosteta ulkopuolelta hirveästi. Ihmiset näkevät poptähtiä, jotka käyvät lavalla laulamassa ja kierivät rahassa.

– Mutta sehän se vasta rankkaa duunia onkin, yrittää pysyä eturivin artistina vuodesta toiseen. Plus se on vain yksi promille siitä ihmisjoukosta, joka tekee duunia, ihan tavallista duunia. Pitkiä päiviä, pitkiä matkoja, fyysisesti raskasta työtä. Ja sitä pidetään puuhasteluna.

THL:n Kiviruusu ei ota kantaa valtion tukiin, mutta miettii, voisiko kulttuurialan huomioiminen olla kohtuullisempaa. Tutkija sanoo ymmärtävänsä itse hyvin, kuinka kovaa työtä muusikkous on ja kuinka kilpailtu ala on.

– Monet päättäjistä menevät ihan mielellään Pori Jazziin ja muille festareille. Mutta ehkä silti ajatellaan, että kova raha tahkotaan jossain tehtaassa.

En koe, että mun pitäisi valtion määräämän kiellon pohjalta etsiä itselleni uutta identiteettiä.― Juho Kanervo

Viime talvena Jesse Mäläskä alkoi kaivaa vanhoja levyjä hyllystään ja soittaa sitä musiikkia, mikä häntä oli nuorena innostanut. Nyt hän soittaa joka päivä. Into menee aaltoina. Välillä on mukavaa, välillä sitä miettii, pitäisikö vaan lähteä raksahommiin.

Mäläskä on miettinyt vuoden mittaan paljon sitä, viekö livemusiikki liian ison osan hänen identiteetistään. Pitäisikö toteuttaa vaikka vanha haave ja lähteä yliopistoon lukemaan psykologiaa?

– On ikävää, että onnellisuus menee rahan ja mielihyvän rajoilla. Taide ja ammatti samassa on vaikea yhdistelmä.

Juho Vehmanen sanoo oppineensa, kuinka sinnikäs hän osaa olla. Työttömän arki on paljon työllisen arkea raskaampaa. Hän on elänyt säästöillä ja saanut pidettyä työtilansa, mutta kohta täytyy alkaa laittaa soittokamoja myyntiin. Alanvaihto on koko ajan mielessä.

Hän miettii, mitä kulttuurikentästä jää jäljelle, kun korona aikanaan väistyy. Moni on vaihtanut tai vaihtamassa alaa, koska mistään ei anneta kunnollista signaalia, että alalle kannattaisi jäädä odottamaan parempia päiviä.

– Ihmiset ovat sitoutuneita ja kouluttautuneita. Jos heidät täytyy kouluttaa uudestaan eri hommiin, kyllä se kalliimmaksi tulee valtiolle kuin kasvavan alan terveiden yritysten pelastaminen konkursseilta.

Ohut hopeareunus on se, että lapsille ja oman musiikin tekemiselle on löytynyt aikaa.

– Kuulostaisi paratiisilta, jos sitä ei varjostaisi epävarmuus tulevaisuudesta.

Juho Kanervo on ajanut bussia parina päivänä viikossa. Kyydinnyt Tampereen Pyrinnön koripallojoukkuetta peleihin ja ajanut palvelubussia. Työ on ollut antoisaa, mutta mikään ei korvaa musiikkia ja esiintymistä.

– Se on tullut niin isoksi osaksi itseilmaisua ja ammatti-identiteettiä. Kyllä linja-autokuskitkin on ylpeitä siitä, että voivat laittaa kravatin kaulaan ja mennä palvelemaan ihmisiä. En koe, että mun pitäisi valtion määräämän kiellon pohjalta etsiä itselleni uutta identiteettiä.

Robert Palomäki ajattelee, ettei hänen työnsä sinänsä liity hänen identiteettiinsä. Hän sanoo, että voisi olla mitä tahansa muuta – kunhan se olisi yhtä palkitsevaa.

– Missään tapauksessa en pystyisi menemään duuniin vain, koska siitä saisi rahaa. Ja ihan mahdotonta olisi tehdä mitään, mikä olisi ristiriidassa omien periaatteiden kanssa.

Tässä haastattelussa Palomäki ei haluaisi keskittyä liikaa siihen, miten pahalta tilanne tuntuu. Hänen mielestään on ihan normaalia, että “välillä vituttaa ja välillä ei”.

– Toivoisin, että kaikkien kirjoitusten ja juttujen fokus olisi siinä, että jengi tarvii fyrkkaa.