Hannu Väisänen maalaa ja kirjoittaa vanhassa pappilassa Ranskassa, odottaa näyttelyn avautumista Ateneumissa – "mikäli taivas sallii" – ja pomppii mielialoissaan sahanterällä.
Koko maailma ja sen mukana oma kulttuurielämämme on ollut jo vuoden seisahtuneena koronapandemian vuoksi. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu. Kulttuurin tekijät ovat ottaneet tässä poikkeusajassa kovia iskuja vastaan.
Kysyimme eri alojen taiteilijoilta, miten he viettävät koronakevättä, jo toista peräkkäin. Mitä he ajattelevat omasta ja kulttuurimme nykytilanteesta ja tulevaisuudesta?
Esitimme samat kysymykset, jotka Yle Klassinen on kysynyt suomalaisilta muusikoilta ja säveltäjiltä jo kahdesti, koronakeväänä 2020 ja 2021.
Kysymyksiin vastaa kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisänen
Missä olet juuri nyt?
Olen Ranskassa, Dordogne-joen laaksossa, vanhassa pappilassa, joka on maaseutuateljeeni ja työpaikkani, kun keskityn maalamiseen tai kirjoittamiseen. Toinen kotini on Suur-Pariisissa, La Défensessa. Mutta se toinen koti on juuri nyt lockdownin kannen alla. Vaikka kaikki täälläkin on, samalla tavoin kiinni, ilmapiiri on kuitenkin vähemmän ahdistava kuin Pariisissa, jossa taivas putoaa niskaan kerran päivässä.
Miten koronapandemia on viimeisen vuoden aikana vaikuttanut elämääsi?
Vaikka kuvitellaan, että kuvataiteilija ei kärsi eristyksestä ja sulusta samalla tavoin kuin esiintyvä taiteilija, muusikko tai näyttelijä, on todettava, että pandemia on luonut hyvin raskaan ”hälytystilan” myös kuvataiteilijan elämään. Yksinomaan näyttelytilojen, museoiden ja gallerioiden yli vuoden jatkunut sulku on saanut aikaan tunteen, että väriä on turha valuttaa tuubista. Eihän sille ole katselijoita.
Keskittyminen on vaikeaa, koska päässä hakkaa koko ajan kysymys: Olenko tietoinen mitä tapahtuu? Ymmärränkö että tulevia asioita on mahdotonta ennustaa? Kenelle minä oikeastaan luon?
On totta, että luomisella pitäisi olla myös joku kollektiivisen tuskan yläpuolella liikkuva aines, joku absoluutti. Mutta sellaisen hakeminen on ollut erityisen vaikeaa viimeisen vuoden aikana. Myös maalaukset valuvat käsistä niin kuin tiimalasin hiekka, jos niitä ei voi jakaa toisten silmien kanssa.
Oletko pystynyt jatkamaan työtäsi? Miten?
Olen pystynyt toimimaan ainoastaan kovalla kurilla ja ehdottomalla säännöllisyydellä. Ei päivääkään ilman työskentelyä. Jos maalaus ei – yleisen hälytystilan vuoksi – ole onnistunut, olen yrittänyt ainakin piirtää.
Sitä sanoo itselleen: Jonakin päivänä tämä on ohi. Silloin myös piirrosviivan täytyy olla kunnossa. Tässä suhteessa kuvataiteilija ei eroa esimerkiksi laulajasta, jonka tänäkin aikana on pidettävä huoli äänestään ja harjoiteltava.
Tukea olen saanut myös puolisoltani, joka soittaa päivittäin ja haluaa selvityksen siitä, mitä olen päivän aikana puuhannut. Se ei ole poliisikuulustelu. Se on tapa tuoda esiin tekemisen todellinen motiivi.
Millainen on ollut mielialasi?
Olen luonteeltani optimisti, enkä ylipäätään koe, että optimismi taiteen alueella olisi jotenkin pinnallisempi kuin syvällisemmäksi luokiteltu pessimismi. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana mieliala on todella pomppinut sahanterällä. Suuria intoutumisen hetkiä, fantasioiden projisointeja on seurannut jyrkkä putous, viimeistään kun työpäivän päätteeksi on mennyt katsomaan uutisia.
Olen varsin tietoinen siitä, että me kaikki, ei ainoastaan taiteilijat, tarvitsisimme psykiatrin apua sitten kun hätätila on ohi. Pelkään että post-traumaattinen tila tulee kestämään pitkään, senkin jälkeen kun on annettu lupa hengittää normaalisti, ilman kasvomaskia.
Jo vuosi sitten sanottiin, että paluuta entiseen maailmaan ei ole. Mitä ajattelet asiasta nyt?
Vaikka sanoinkin juuri äsken olevani optimisti, en millään jaksa uskoa, etteikö ihminen, ihmiskunta palaisi takaisin siihen mistä lähdettiin, maailmaan joka jouduttiin jättämään.
Jos tämä aika, puolitoista tai kaksi vuotta, on toiminut jonkinlaisena vieroitushoitona muun muassa matkustamiseen ja saastuttamiseen, himo niihin palaa varmasti ja kenties jopa moninkertaistuu. Jo nyt nähdään, mitä ihminen eniten kaipaa, kun puhutaan vapaudesta. Mallorca on äskettäin avattu turisteille, ja Saksasta lentää sinne nyt päivittäin kymmeniä koneita jotta jokin menetetty voitaisiin kuroa umpeen ennätyksellisen nopeasti.
Tämä aika on myös ollut erityisen otollista itsekeskeisyydelle. Me kaikki hoidamme itseämme ja lähipiiriämme. Meiltä liikenee hyvin vähän ajatuksia alistetuille kansanjoukoille Kiinassa, Myanmarissa, Hongkongissa, Afrikassa ja niin edelleen. Olemme unohtaneet, että raivauspoltot jatkuvat Brasiliassa.
Tietysti kollektiivinen kokemus yhdistää ja saattaa kasvattaa solidaarisuutta. Mutta ihmisen perusahneutta ei yksi pandemia vielä tuhoa.
Millaisen viestin haluat lähettää julkisuuteen nykyisessä tilanteessa? Millaiset terveiset haluat lähettää yleisölle?
Monet kansainväliset tutkimukset osoittavat, että kulttuuri ja kokemukset kulttuurin parissa ovat elintärkeitä ihmiselle, vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, tekevät olemisen tällä telluksella mielekkäämmäksi. Nyt olisi todistettava, että nuo tutkimukset ovat todella oikeassa.
Poliitikkojen päätôkset kuluneen vuoden aikana sekä Suomessa että toisessa kotimaassani ovat kuitenkin osoittaneet, miten vähäisen sijan kulttuuri saa, kun kyseessä on valtakunnan hyvinvointi kriisitilanteessa. Taiteilijat tuskin kelpaavat edes viihdytyskiertueille. Jonkin verran hätä-apua on tullut. Mutta ilman minkäänlaista horisonttia. Onko kulttuurin vaunu, taas kerran, se viimeinen kärry, joka lähtee liikkeelle sitten kun päättäjä viheltää?
Koska olen myös itse osa kulttuuriyleisöä, komennan itseäni näin: Näytä että sinulla todella on kulttuurinnälkä sitten kun kulttuurin pöytä on taas katettu!
Hannu Väisäsen näyttely ”Schillmark-variaatiot” avautuu Ateneumin taidemuseon Fokus-salissa 13. huhtikuuta, mikäli ”taivas sallii”.
Katso ja kuuntele
Valitut sanat: Hannu Väisänen ja Hanna Saarikoski / Helsinki Lit 2016
