Hyppää pääsisältöön

Hannu Lintu: "Rautavaaran ja Lindbergin vaskiyhtyekappaleet eivät totisesti ole mitään välitöitä"

kuvassa kapellimestari Hannu Lintu
kuvassa kapellimestari Hannu Lintu Radion sinfoniaorkesteri

Tämänkin illan konsertin ohjelma muuttui uusien koronarajoitusten vuoksi. Millaisin ajatuksin tämä ohjelma on koottu?

Tämän kevään konserttiohjelmat ovat syntyneet eräänlaisella hybridimallilla. Muusikoiden kokoamat kamariyhtyeet ovat tarjonneet sesongin aikana erilaisia ehdotuksia, ja intendentin kanssa olemme niitä yhdistelleet siten, että monenlaiset parametrit ovat tulleet otetuksi huomioon. Tässä konsertissa ajattelimme sitä, että vaskilla on ollut koko tämän kauden ajan todella vähän soitettavaa, koska isompienkin kokoonpanojen konsertit oli rajattu viiteenkymmeneen. Vaskien määrä on väistämättä suhteutettava jousiston määrään, eli pienellä jousistolla ei mitenkään voi soittaa kappaleita, joissa on paljon vaskia. Tämän kauden teokset ovat olleet sellaisia, että niissä on korkeintaan ollut kaksi käyrätorvea tai kaksi trumpettia tai joskus ääritapauksessa kolme pasuunaakin päässyt soittamaan.

Tässä nykyisessä tilanteessa, samalla kun yritämme pitää konserttitoiminnan uskottavana, meillä on myös ylläpitovelvollisuus: meidän on pidettävä huolta siitä että orkesteri on koko ajan toimintakykyinen, vaikkei se kokonaisuudessaan soitakaan. Kamarikonsertit palvelevat myös tätä tarkoitusta. Ja kun yhdistimme vaskiyhtyeteoksiin kontrastiksi jousikvarteton, syntyi samalla kokonaan suomalainen ohjelma Sibeliuksesta Rautavaaraan ja Lindbergiin.

Olet muun muassa levyttänyt Rautavaaran koko vaskiyhtyetuotannon. Millainen on suhteesi vaskimusiikkiin?

Tietyt vaskiyhtyeteokset putkahtelevat silloin tällöin kuin korkki pintaan ohjelmistoissani, ennen kaikkea sen takia, että ne ovat erittäin hyvää musiikkia. Esimerkiksi on sanottava sekä Magnus Lindbergin että Einojuhani Rautavaaran teoksista, että ne eivät totisesti ole mitään välitöitä. Nimittäin jos ajatellaan historiallista jatkumoa ja merkittäviä säveltäjiä ylipäänsä, niin usein pelkästään puhaltajille sävelletyt teokset tuppaavat valitettavasti olemaan tällaisia välitöitä, pikku serenadeja, joita on huitaistu jotain tiettyä tilaisuutta varten ja sitten unohdettu. Nämä tämän illan kappaleet ovat molemmat erittäin täyspainoisia sekä sisällöllisesti että teknisesti, ja koska vaskipuhaltajat soittavat niitä mielellään, ne tulevat ohjelmistoon melko usein.

Normaaliperiodin aikana on harvoin aikaa tehdä pelkästään vaskisektion kanssa töitä ja keskittyä niihin asioihin, balanssiin ja puhtauteen, joita vaskipuhaltimilta voi vaatia. Näissä instrumenteissa riittää aina uutta opittavaa, varsinkin kun puhutaan nykymusiikista: millaisilla teknisillä ratkaisuilla jokin tietty efekti soitetaan.

Playgrounds for Angels -teosta säveltäessään Rautavaara teki paljon taustatyötä: hänellä oli pitkiä sessioita vaskipuhaltajien kanssa, ja hän otti huolellisesti selvää, mikä kaikki on näillä instrumenteilla mahdollista ja miten tietyt modernit efektit notatoidaan. Taustatyö kyllä kuuluu. Kaikki on soitettavissa, ja jokaisella efektillä on motivoidusti oma paikkansa kappaleen dramaturgiassa. Tämä dramaturgia on sinänsä hauska: playgrounds-ajatus syntyy siitä, että jokaisella soitinryhmällä on oma leikkikehänsä tai hiekkalaatikkonsa – trumpeteilla omansa, pasuunoilla omansa, ja kolmantena ryhmänä on käyrätorven ja tuuban muodostama pari, joka laulaa kappaleen läpi omaa aariaansa. On kiinnostavaa, että nämä ryhmät eivät juurikaan kommunikoi keskenään, vaikka silti niistä muodostuu uskottava kokonaisuus.

Playgrounds for Angels kuuluu niihin Rautavaaran teoksiin, joiden taustalla on hänelle tärkeä mielikuva enkeleistä. Millaisena näet tämän tematiikan hänen tuotannossaan?

Keskustelin joskus itsekin Einojuhanin kanssa tästä aiheesta. Osittain enkelitematiikka on lähtenyt liikkeelle visuaalisesta näystä, kuten esimerkiksi kontrabassokonsertossa Angel of Dusk. Rautavaara näki lentokoneessa pilven, josta muotoutui hänen mielessään teoksen ensimmäinen musiikillinen idea. On tärkeää muistaa, etteivät hänen enkelinsä ole sanan varsinaisessa merkityksessä uskonnollisia olentoja (siitä huolimatta, että hänelle joskus myönnettiin kirkon musiikkipalkintokin). Jollakin tavalla Rautavaara itse varmasti oli syvästi uskonnollinen, mutta ei normikristillisessä mielessä.

Minulle ei oikeastaan koskaan selvinnyt, kenen tai minkä sanansaattajia enkelit Rautavaaran sisäisessä maailmassa olivat. Ymmärtääkseni hän uskoi, että on olemassa maailma meidän ulkopuolellamme, joka on kuitenkin meidän kanssamme tekemisissä: kannattaa aina välillä katsoa olkansa yli, että mitä siellä on. Nämä enkelit olivat osa sitä maailmaa. En usko, että hän näki niitä edes erityisesti hyvinä tai pahoina, mutta vahvoina kyllä. Siinä mielessä ne kenties olivat raamatullisia hahmoja, että ne Rautavaaran tuotannossa symbolisoivat juuri suurta voimaa, viisautta ja ymmärrystä.

Rautavaara käytti myös itsestään vertauskuvaa kätilönä. Hänellä oli ajatus, että hän tuo musiikin jostain tänne alas kuuluville, eli vain notatoi sellaista, joka on jo jossain valmiina olemassa. Hänen musiikistaan voi nähdä, että hän oli aidosti sitä mieltä ja koki sen työnsä motivaatioksi.

Miten näet Voces intimae -kvarteton suhteessa Sibeliuksen sinfonioihin?

Voces intimae on minulle sellainen teos, joka selittää melko paljon syntyaikaansa, kolmannen ja neljännen sinfonian välille sijoittuvaa ja niiden kanssa samanaikaista maailmaa. Se on osa sitä kiirastulta, hänen läpikäymäänsä prosessia, jonka kautta sitten syntyi sinfonikko-Sibelius viidennestä sinfoniasta eteenpäin. Ekspressionismi, jonka hän vei kaikkein pisimmälle neljännessä sinfoniassaan 1911, on jo tässä kvartetossa näkyvissä, ja siinä mielessä se on tärkeä pala sitä miten Sibeliuksesta tuli Sibelius, miten kansallisromanttisesta laveudesta alkoi syntyä jotain syvällisempää. Oma arvaukseni on, että mittavan kvarteton säveltäminen on ollut hänelle työkalu, jota hän on käyttänyt hyödykseen neljättä sinfoniaa säveltäessään. Kvarteton viimeisessä osassa on samaa kuin paikka paikoin neljännessä sinfoniassa, sellaista kummallisuutta, joka saa kohottamaan kulmiaan, ja johon on vaikea päästä sisään.

On suuri mysteeri – kahdeksannen sinfonian kohtalon ohella – miksi hän ei jousikvartettoja kirjoittanut enempää, tai ylipäänsä kamarimusiikkia, jota hän oli kuitenkin nuorena kirjoittanut paljon. Voces intimaen jälkeen tuli ainoastaan Andante festivo, ja silloin elettiin jo 20-lukua. Ehkä hänen sinfoninen kielensä muuttui sellaiseksi, että se ei enää hänen mielestään kamarimusiikkiin taipunut.

Miten Magnus Lindberg kirjoittaa vaskille Ottoni-teoksessaan?

Ottoni linkittyy tyylillisesti niihin Lindbergin teoksiin, joita RSO:kin on esittänyt viime vuosina, kuten viimeisimpänä Tempus fugit -teokseen sekä uusimpiin konserttoihin, toiseen viulukonserttoon ja toiseen sellokonserttoon. Magnuksen tämän kauden partituurit ovat tyypillisesti selkeitä, ja niiden tekstuurit saattavat olla näennäisesti samanlaisia: niissä voi tunnistaa hänen tapansa kuljettaa tiettyjä intervalleista koostuvia motiiveja teoksesta toiseen. Silti nämä teokset ovat erilaisia ja seisovat omilla jaloillaan.

Yleisesti ottaen Lindbergin orkesterimusiikissa jousilla on kahdenlainen tehtävä: ne luovat musiikin pohjan, jykevän bassolinjan ja harmonian, ja toisaalta taas yläjouset luovat himerrystä ja kiherrystä siihen päälle. Pelkille vaskille sävelletystä Ottonista tietysti puuttuu jousten tuoma elementti. Se ei kuitenkaan kuulosta orkesterikappaleelta, josta olisi otettu jouset ja puupuhaltimet pois, ja jätetty vain vasket jäljelle. Hän käsittelee vaskia eri tavalla kuin koko orkesterin kappaleissaan. Magnuksesta on tullut vähitellen kuin huomaamatta vaskisäveltäjä. Se johtuu siitä, että hän on tehnyt työtä sellaisten orkestereiden kanssa kuin Chicagon sinfoniaorkesteri, jossa on suurenmoinen vaskisektio. Se pystyy soinnillisesti mihin vain ja tuottaa hämmästyttävän täydellistä soittoa. Ei siis ole mikään ihme, että hänen orkesterikappaleissaan isot huipennukset rakentuvat aina vaskien sointupilareille.

haastattelu Lotta Emanuelsson