”Taiteen tekemisestä kuuluu saada palkka. Oli pandemia tai ei. Ei kuulu anella ja lotota”, sanoo tanssitaiteilija Elina Pirinen.
Koko maailma ja sen mukana oma kulttuurielämämme on ollut jo vuoden seisahtuneena koronapandemian vuoksi. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu. Kulttuurin tekijät ovat ottaneet tässä poikkeusajassa kovia iskuja vastaan.
Kysyimme eri alojen taiteilijoilta, miten he viettävät koronakevättä, jo toista peräkkäin. Mitä he ajattelevat omasta ja kulttuurimme nykytilanteesta ja tulevaisuudesta?
Esitimme samat kysymykset, jotka Yle Klassinen on kysynyt suomalaisilta muusikoilta ja säveltäjiltä jo kahdesti, koronakeväänä 2020 ja 2021.
Kysymyksiin vastaa tanssitaiteilija, musiikintekijä Elina Pirinen
Missä olet juuri nyt?
Olen mielellisesti Vilnassa, erään likaisen joen varrella, matkalla oman rakkaan uuden teokseni luo. Tapaan matkalla coolin kissan, tervehdimme toisiamme.
Fyysisesti olen Helsingissä toukolalaisella kadulla, rakennamme elämänkumppanini kanssa uutta, isompaa kotia. Tiedän, että viereisellä kadulla asuu eräs kissa, joka tilaisuuden saatuaan yrittää kiusata meidän kissaamme. Hän ei saa sitä tilaisuutta.
Kutsun mieleni ja ruumiini yhteen, katson paskaisesta ikkunasta ulos, ja eräs hevonen ja poni kulkee uutta kotikatuamme pitkin. Sydämeni välmehtii ilosta.
Miten koronapandemia on viimeisen vuoden aikana vaikuttanut elämääsi?
Ajattelin ennen tätä pandemiaa, että elämä on mahdotonta ja se tapahtuu. Tämä kaikki ei ole muuttanut sitä ajatusta muuksi.
Koko elämä on asiana täysin järjetön, synnymme sattumalta, spiraloimme kaiken suloisen ja kiirastulisen läpi, nyyhkytämme ja ekstasioidumme, on tyhjää ja surullista, sydän tyhjenee ja läikkyy yli, kuolemme spiraalin aikana erilaisia kuolemia.
Toivon, että jokaikinen eläin ja ihminen maapallolla saisi arvokkaan, pitkän sekä lähtökohdiltaan turvallisen ja hyvän elämän. Se kuuluu kaikille, jotka tänne syntyvät.
Oletko pystynyt jatkamaan työtäsi? Miten?
Rakastamani maksimaalisen syvä näyttämö ja musiikki on itselleni jatkuvasti elämää kannatteleva voima ja kutsumus. Juuri ennen kuin pandemia laittoi kaiken minimiin, lensin takaisin kotiin Reykjavikista, jonne tein kantaesityksen Iceland Dance Companylle. Täällä viimeistelin taiderock-ensemblemme levyn muusikoiden kanssa etänä lockdownissa. Järjetöntä.
Sitten kesä toi toivoa ja lähdin Salzburgiin tekemään seuraavan kantaesitykseni 24 tanssijalle. Sekin ehdittiin esittää yleisöille kolme kertaa ennen kuin Itävalta meni uudelleen kiinni. Koin olevani hyvin onnekas, ja kiitollisena jatkoin elämäni viikkoja.
Tämän vuoden puolella olen edistänyt urani tähän asti isointa teosta, joka tulee ensi-iltaan Helsingissä 2023. Puhun, että se tapahtuu. Että tämä on ohi silloin.
Olen myös aloittanut uuden levyn kirjoittamisen, ja olen antanut kursseja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen laitoksella livenä ihastuttaville urheille opiskelijoille, jotka tutkivat maksimaalista näyttämöä maskit päällä.
Pieneltä paikkakunnalta tulevana ja siellä rajusti koulukiusattuna tyttönä sekä nykyisenä feministivisionäärinä taiteen tekeminen on ollut ja on edelleenkin vittumaisen kivinen tie.
Tämä on voimistanut käsitystäni, että taiteen tekeminen on ihmisoikeus, lohdutus, itsensä vapaaksi synnyttämisen ja rakkauden kera elämäni tarkoitus. Olen menettänyt paljon, ja nyt on aika olla ”all in”.
Millainen on ollut mielialasi?
Kaiken edellä mainitun rinnalla olen itkenyt paljon, olen kokenut syvääkin syvempää merkityksettömyyttä, mutta ennen kaikkea valtavaa, järisyttävää raivoa ja häpeää Suomen taidevihamielisyydestä. Ulkomailla tietyissä maissa säännöllisesti työskennelleenä voin todeta, että diskurssi taiteen merkityksestä on eri tasolla. Se on enemmän normi, luuydin, vesi, heliotropia.
Täällä olen päättänyt tosissani lopettaa taiteen tekemisen lukuisia kertoja, mutta olen nostanut itseni Mariaanien haudasta takaisin työn äärelle, haaveillut erilaisista taiteellisista laajoista kostoakteista. Kotini, perheeni ja ystäväni ovat täällä. En halua muuttaa poiskaan.
Koronavirus ei ole tuonut taiteeseeni sisältöä. En anna jollekin virkahenkilötroikalle sitä riemua, että koronavirus on sisältö, josta ammennetaan ja jolle haetaan apurahaa. Jos joku tällä hetkellä keksii sellaista konseptia, lopeta saman tien.
Taiteellinen ajattelu, kokemus, työtoverien kanssa jaettu mielikuvitus, kaikki tehdyt omat teokset, praktiikka, todellisuuskäsityksen tutkiminen ja dialogin käyminen kaikesta tästä yleisön kanssa on työtä. Ja siitä kuuluu saada palkka. Oli pandemia tai ei. Ei kuulu anella ja lotota. Kuten poliisit, sairaanhoitajat, siivoajat, opettajat jne. saavat. Eivät he anele ja lottoa saadakseen tehdä työtään. Cut the fucking crap.
Taidevihamielisyys on vihamielisyyttä virtaavaa elämällisyyttä ja syvempää myötätuntoa kohtaan, ja niitä tunteita voi olla hyvä käsitellä vaikka terapiassa.
Jo vuosi sitten sanottiin, että paluuta entiseen maailmaan ei ole. Mitä ajattelet asiasta nyt?
Odotan rauhassa ja katson. Toivon, uskon ja unelmoin, että ihmisten ja villiluonnon turvavälit pysyvät vastedes hyvin pitkinä.
Millaisen viestin haluat lähettää julkisuuteen nykyisessä tilanteessa? Millaiset terveiset haluat lähettää yleisölle?
Kiitos teille, jotka autatte ja puolustatte heikompia. Joilla on myötätuntoa ja siitä syntyviä konkreettisia tekoja. Teille jotka puratte menneen maailman normatiiveja, jotka eivät takaa samoja oikeuksia kaikille.
Omistan seuraavan taiteellisen työni kaikille kiusatuille olennoille ja heidän läheisilleen ja heidän läheisilleen jne. Kutsun teidät sen äärelle voimaantumaan ja lohduttumaan.
Katso ja kuuntele
Kulttuurin välikysymys 2015: Elina Pirinen
