"Olen varannut museolippuja netissä kiihkeästi, kädet täristen, niin kuin joskus ennen jahdattiin suuren artistin konserttilippuja." Elokuvaohjaaja Alli Haapasalo tekee töitä, kokee etuoikeutetun ihmisen häpeää ja kaipaa rajusti juhlia ja elämyksiä.
Koko maailma ja sen mukana oma kulttuurielämämme on ollut jo vuoden seisahtuneena koronapandemian vuoksi. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu. Kulttuurin tekijät ovat ottaneet tässä poikkeusajassa kovia iskuja vastaan.
Kysyimme eri alojen taiteilijoilta, miten he viettävät koronakevättä, jo toista peräkkäin. Mitä he ajattelevat omasta ja kulttuurimme nykytilanteesta ja tulevaisuudesta?
Esitimme samat kysymykset, jotka Yle Klassinen on kysynyt suomalaisilta muusikoilta ja säveltäjiltä jo kahdesti, koronakeväänä 2020 ja 2021.
Kysymyksiin vastaa elokuvaohjaaja Alli Haapasalo
Missä olet juuri nyt?
Kotona, Helsingissä.
Miten koronapandemia on viimeisen vuoden aikana vaikuttanut elämääsi?
Pointtasin kohta nelivuotiaalle pojalleni, kuinka kevät on tullut. ”En halua jotain kevättä”, protestoi poika ja huusi: ”Haluan juhlat!”
Vaikka ilo ei onneksi ole elämästä kadonnut, niin onhan juhlan puute ollut aika rajua. Ja kun sanon ”juhla”, tarkoitan sanan laajempaa merkitystä. Jotakin arjesta kohottavaa. Riemullisia elämyksiä.
Tuntuu hullulta ajatella, että olen viimeksi kokenut vavisuttavaa teatteria syksyllä. Ja erikoiselta, että olen varannut Amos Rexin lippuja netissä kiihkeästi, kädet täristen, niin kuin joskus ennen jahdattiin suuren artistin konserttilippuja.
Työ on paikannut minulle paljon sitä, mitä vapaa-ajasta puuttuu. Teen tällä hetkellä pitkää elokuvaa työnimeltää Perjantai. On ollut suorastaan nautinnollista mennä töihin ja sukeltaa tarinan maailmaan. Siinä maailmassa ei ole koronaa.
Kun elokuvan final cut valmistui pääsiäisenä, otimme toimistolla kuohuvaa ja kakkua. Juhlat!
Oletko pystynyt jatkamaan työtäsi? Miten?
Kuulun niihin onnekkaisiin, joilta pandemia ei vienyt töitä vaan toi niitä jopa lisää.
Olin mukana seitsemän ohjaajan porukassa, joka käsikirjoitti ja ohjasi HBO:lle koronaerityksen alkuvaiheista kertovat lyhytelokuvat. Päädyin käsittelemään omassa Älä tee väärin -lyhärissäni voimakasta oikeamielisyyttä ja kyttäämistä, jonka koin tosi häiritseväksi pandemian alkuvaiheessa.
Perjantai-elokuvan ennakkosuunnittelu alkoi juuri samaan aikaan, kun korona levisi Suomeen. Aluksi kaikki kommunikaatio työryhmän kanssa tapahtui etäyhteyksillä, mutta kesällä palattiin onneksi normaaliin työtapaan, ja koko syksy tehtiin esituotantoa aivan tavallisesti. Elokuvaa ei voi tehdä etänä, se on inhimillisyyden laji.
Kun kuvaukset marraskuun alussa alkoivat, tartuntaluvut olivat nousussa. Me selvisimme pandemiasta hyvin: kukaan ei sairastunut koronaan, enkä joutunut tekemään taiteellisia kompromisseja kuten vaihtamaan kuvauspaikkoja viime tipassa. Lisäkustannuksia kuitenkin syntyi, sillä aina kun aikataulut muuttuvat tai sijaisia tarvitaan tai ihmisiä testataan, se maksaa.
Nyt jälkituotannossa osa palavereista on taas siirtynyt videoyhteyden päähän, mutta onneksi kaikki fyysistä läsnäoloa vaativa tehdään paikan päällä, turvavälit pitäen ja maskeja käyttäen.
Millainen on ollut mielialasi?
Elokuvan tekeminen on ollut pelastukseni! Ohjaaminen vaatii todellista läsnäoloa ja jatkuvaa kommunikaatiota, ja koska se on abstraktin ajatustyön lisäksi hyvin konkreettista ja fyysistä, elämä töissä ei ole tuntunut poikkeustilalta lainkaan. Työ on maaduttanut ja pitänyt yllä oloa, että elämä jatkuu.
Ohjaajana olen myös aika jämäkkä vastuunkantaja, joten sikälikään ei ole ollut mahdollisuutta tunteiden ailahtelemiselle. Olen ollut suorastaan viilipytty.
Kotona taas olen halunnut suojella lastani kriisiltä tekemällä hänen elämästään mahdollisimman vähän eristäytynyttä, rajoitusten puitteissa. Siten arjessamme on paljon kaikkea tavallista mukavaa, eikä ole tullut suurta lamaannusta. (Niin ja olihan meillä putkiremonttikin talvella – siinäpä oiva korona-aktiviteetti muuttoineen ja muineen!)
Minun on vaikeaa antaa itselleni lupaa valittaa koronaan liittyvistä henkilökohtaisista turhaumista, koska etuoikeutetun ihmisen häpeä iskee heti päälle. So what, että kärsin seikkailun ja elämysten ja kokemusten puutteesta – enhän sentään ole identiteettiään juuri nyt muodostava nuori! So what, etten pääse ruokkimaan ajatuksiani ja sieluani taiteen ja ystävien ja kollegoiden inspiroivassa seurassa – enhän sentään ole yksinäinen seniori tai työmahdollisuutensa menettänyt taiteilija!
Tiedostan, että tällainen ankaruus ja omien tarpeiden häpeäminen ei tietysti lopulta ole kovin viisasta vaan vaarallista. Sitä paitsi ilo, juhla ja riemullisuus eivät varsinaisesti ole mitään vähäpätöisiä asioita. Niissähän meidän yhteisömme syntyvät ja vahvistuvat.
Jo vuosi sitten sanottiin, että paluuta entiseen maailmaan ei ole. Mitä ajattelet asiasta nyt?
En usko, että koskaan on paluuta entiseen maailmaan. Varsinkaan näin suuren kriisin jälkeen. Ja miksi oikeastaan haluaisimmekaan palata taaksepäin? Pandemia on tehnyt näkyväksi monet epäoikeudenmukaisuudet ja asenteet niin Suomessa kuin globaalisti, ja muutos niissä olisi vain toivottavaa.
Kulttuurialan kurimus on erittäin hyvä erimerkki tällaisesta epäkohdasta, ja taaksepäin ei kannata palata. Kysymykseksi muodostuukin, voimmeko jatkaa tuosta entisestä maailmasta parempaan maailmaan?
Elokuva-alan näkökulmasta huolettaa totta kai, mitkä ovat pandemian vaikutukset koko alaan. Miten elokuvateatterit selviävät pitkästä sulusta? Miten tuotantoyhtiöt selviävät koronakustannuksista ja ensi-iltojen lykkäyksistä? Kuinka elokuvafestivaalien maailma muuttuu? Odotan. Ja olen optimisti.
Sitä en usko, että meille jäisi sosiaalisesti päälle jokin ikuinen lievä poikkeustila. Ihmisten kaipuu läheisyyteen ja iloon on kuitenkin niin voimakas, että se ylittää pelon.
Millaisen viestin haluat lähettää julkisuuteen nykyisessä tilanteessa? Millaiset terveiset haluat lähettää yleisölle?
Ennen kaikkea haluan lähettää myötätunnon terveisiä. Olkaamme armollisia itsellemme ja toisillemme. Yritetään toipua pandemiasta yhdessä.
Joululomalla pääsin itse ensi kertaa elokuvateatteriin koko syksyn mittaisen tauon jälkeen yksityisnäytöksessä. Salin valojen sammuessa ja alkutekstien alkaessa itkin liikutuksesta. Ainahan me elokuvantekijät olemme hokeneet, että elokuvat pitää nähdä valkokankaalta, mutta koskaan en ollut tuntenut elokuvan suuruutta yhtä fyysisesti kuin nyt.
Elämykset ovat nyt vähissä, mutta pandemian jälkeen ne voivat tuntua entistä suuremmilta.
Katso ja kuuntele
Yksittäistapaus: Pikku juttu, ohjaus Alli Haapasalo
