LAHJAKSI SAATU VANHEMMUUS

TEKSTI: LEENA-KAISA LAAKSO
KUVAT: TOMMI PARKKINEN/YLE

Minttu Turunlahdesta on tavallaan hassua, että tietää hetken, jona kaikki alkoi.

Hän makasi sairaalahuoneessa Turun yliopistollisen sairaalan ensimmäisessä kerroksessa ja jännitti. Meneillään oli inseminaatio.

Minttu sai siittiösoluja rekisteröidyltä lahjoittajalta.

– Jännitin sitä aina aika paljon. Sillä kerralla odotushuoneessa joltain vanhukselta otettiin verikoetta yllättävän lähellä minua, ja tilanne tuntui jotenkin villiltä. Inseminaatioon pitää myös aina mennä rakko täynnä, se luo epämukavuutta.

Varsinainen toimitus kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten Minttu sai lähteä.

– Haluaisin muistaa onnistumisen päivän jotenkin erityisenä. Olimme sattumoisin ottaneet kuvan silloin. Hoitolapsilla oli sadevaatteet päällä, ilmeisesti oli sateista.

Minttu ja Jenni Turunlahti asuvat vanhassa omakotitalossa Turun laitamilla ja pyörittävät kotonaan perhepäiväkotia.

Perheeseen kuuluu myös Jennin 8-vuotias lapsi Elsi. Yhteistä lasta pariskunta oli yrittänyt jo vuodesta 2017.

Välillä iski jo epätoivo.

YRITYKSIÄ JA PETTYMYKSIÄ

Minttu ajatteli aina, että lapsen saaminen ei ole hänelle sateenkaari-ihmisenä mitenkään mahdollista. Sitten elämä muuttuikin.

Ensin tuli Jenni.

– Tapasimme, vähitellen syntyi ajatus äidiksi tulosta. Olen kasvanut tähän pikkuhiljaa, Minttu sanoo.

Minttu ja Jenni tapasivat kuutisen vuotta sitten, Minttu oli yhteisöpedagogiopiskelija, Jenni toimi perhepäivähoitajana. Mintulle yhteiselämän alkaminen oli iso muutos.

– Olin elänyt aika opiskelijaelämää. Jennillä oli perhe, työ ja arki. Menin siihen mukaan, rakennettiin yhteinen elämä, on koti ja työ, haaveillaan omavaraisuudesta. Jossakin vaiheessa aloin ajatella äidiksi tuloa, Minttu kertoo.

Lasta he olivat yrittäneet vuodesta 2017, ensin yksityisellä puolella. Ensin hoitoja sai Jenni, sitten Minttu.

Ne eivät onnistuneet.

– Joka kerta tuli pettymys. Ja melkein samalla hetkellä kun näkee epäonnistumisen, pitää päättää, haluaako jatkaa vai ei, se on henkisesti rankkaa, Minttu sanoo.

Vastaan tuli myös raha. Yksityisellä yksi kerta maksaa noin 1000 euroa. Vastakkain olivat talon remontointi ja lapsi, eläminen ja lapsi.

Moni pistää raskauden yrittämiseen jopa kymmenen tuhatta euroa.

Sitten lahjasoluhoidot avautuivat julkisella puolella myös naispareille.

Minttu soitti terveyskeskukseen heti, kun kuuli, että hoitoa annetaan myös julkisella puolella. Ajan terveyskeskuslääkärille hän sai puolentoista kuukauden päähän.

Lähetettä he pääsivät hakemaan helmikuun puolessa välissä. Minttu kävi myös tarvittavissa labrakokeissa ja esimerkiksi papa-kokeessa.

Lähetteen odottaminen tuntui pitkältä, kunnes huhtikuun alussa se vihdoin tuli. Minttu ja Jenni jäivät odottamaan ensikäyntiaikaa Tyksistä.

Hoitopäätös tuli.

Ennen hoitoa Mintulle tehtiin vielä munajohtimien aukiolotutkimus. Siitä liikkuu hurjia juttuja.

– Pelkäsin, että se sattuu ja jännitin tosi paljon etukäteen. Mutta ei se sitten ollutkaan mikään kauhea.

INSEMINAATIO OLIKIN NOPEA JA ARKINEN

Inseminaatio tehtiin tavallisella päiväkäynnillä, marraskuun puolessa välissä.

Minttu jätti housut pieneen eteiseen ja meni sängylle makaamaan. Hoitaja ruiskutti siittiöt kohtuun. Ruisku oli pitkä ja siinä luki Mintun nimi.

– Oli aina tosi tärkeää, että hoitaja näytti ruiskun mulle ja näin, että putkessa lukee mun nimi ja sotu, Minttu sanoo.

Sitten kaikki oli ohi. Sai pukea housut päälle ja lähteä kotiin.

– Joka kerta minua huippasi vähän. Mietin, johtuuko se suurista tunteista. Toivoin, että tapahtuma olisi ollut jotenkin hienompi, mutta se oli aika arkinen ja nopea. Elokuvissa istutaan käsi kädessä ja pidetään jalat ylhäällä jonkin aikaa, Suomessa vain lähdetään. Vähän jäi olo, että pysyvätkö ne nyt varmasti.

Julkisella puolella hoitoja voi saada yhteensä kuusi kertaa. Hoidettavalle voidaan tehdä vaikka neljä inseminaatiota ja jos ne eivät auta, esimerkiksi vielä kaksi koeputkihoitoa.

Ennen jokaista kertaa arvioidaan, mikä hoitomuoto sopii parhaiten. Jos onnistumisen mahdollisuus on erityisen huono, ei hoitoja saa välttämättä kuutta kertaa.

Mintulle tämä kerta oli julkisella puolella toinen. Tällä kertaa hoito onnistui.

VAROVAINEN ILO TULEE

Mintun ensimmäinen ajatus oli epäusko.

Oikeastaan hänellä oli ollut aavistus. Älysormus oli alkanut ilmoittaa tavallista korkeammista kehon lämpötiloista, ja Minttu tiesi, että se saattoi olla raskauden merkki. Ihan heti hän ei kuitenkaan uskaltanut toivoa.

Marraskuun lopulla Minttu teki raskaustestin. Se oli positiivinen, mutta näytti haalealta. Takana oli useita epäonnistuneita yrityksiä, ja hedelmöityshoitoihin liittyy vahva epävarmuus, vielä hän ei halunnut iloita.

– Parin päivän päästä tein virallisen Tyksin ohjeistaman raskaustestin. Sekin oli haalea. Joka puolelta toitotettiin, kuinka epävarmaa kaikki on. En itsekään uskaltanut uskoa, että positiivinen tulos oli totta.

Vasta kun labra ja varhaisultra varmistivat raskauden, tuli ilo.

KOHTI UUDENLAISTA VANHEMMUUTTA

Nyt inseminaatiosta on melkein neljä kuukautta.

Raskaus ei vielä paljoa näy, mutta Minttu tietää, että tässä vaiheessa vauva on jo mangon kokoinen.

Raskaus ei ole vielä muuttanut Mintun ja Jennin arkea ihan kokonaan, mutta vähän kuitenkin. He pistävät kotidopplerin päälle ja kuuntelevat vauvan sydänääniä.

He etsivät käytettyjä vauvatarvikkeita ja tuunaavat hoitopöydän.

Jenni kaivaa esiin vanhat vauvanvaatteensa. Yksi niistä on punaraidallinen body. Vanhassa valokuvassa hänellä on se päällään. Sitä on pitänyt myös tytär Elsi, ja ehkä se puetaan vauvallekin.

Jenni sanoo, että vaate tuo jonkinlaista turvaa ja jatkuvuutta.

– Mietin sosiaalista vanhemmuutta. Sitä, miltä tuntuu, etten ole biologista sukua vauvalle eikä Elsi sisarelleen. Ehkä tällaisilla omaan historiaan kuuluvilla jutuilla voi luoda uudenlaista
vanhemmuutta, hän pohtii.

Siittiösolujen luovuttajaa Minttu ja Jenni eivät ole vielä juuri ajatelleet.

– Välillä kyllä mietin, onko hänellä jotain todella vahvoja piirteitä, jotka näkyvät lapsessamme. Muuten ei tule hirveästi mietittyä. Luulen, että asia konkretisoituu sitten kun vauva on syntynyt ja aletaan pohtia luonnetta ja ulkonäköä ja sitä, mistä hän on eri asiat perinyt, Minttu sanoo.

Lahjasoluhoidoilla alkunsa saaneella lapsella on oikeus 18 vuotta täytettyään saada tieto biologisesta vanhemmastaan.

Mintusta ja Jennistä se on hyvä juttu. Minttu on kasvanut äidin ja neljän siskon kanssa. Isäänsä hän ei tavannut koskaan.

– En tuntenut isää ollenkaan, olisin halunnut tietää, miltä hän näyttää. Olen iloinen, että meidän lapsi voi ottaa yhteyttä isäänsä. Meillä menee kyllä vähän suvussa, että naiset pärjää yksin, Minttu kertoo.

Jenni miettii punaraidallista bodya, tytärtään, uutta vauvaa. Sitä, millainen perhe heistä tulee.

– Oikeastaan me ollaan ihan tavallinen perhe, hän nauraa.

Juttuun haastatellut asiantuntijat: Poliklinikan ja lapsettomuushoitojen vastuulääkäri, dosentti Antti Perheentupa (TYKS), osastonylilääkäri Katja Ahinko (TAYS) sekä Helminauha-hankkeen hankesuunnittelija Jenni Huhtala.