Hyppää pääsisältöön

Mälkki tuo empatiaa Herttua Siniparran linnaan

Béla Bartókin ooppera Herttua Siniparran linna on syystäkin noussut symbolismin klassikoksi. Kun Siniparta vähitellen paljastaa linnansa kammioiden kauhut uudelle vaimolleen ja Bartók vahvistaa mielikuvia hyytävän ekspressiivisellä musiikilla, kuka tahansa ymmärtää seuraavansa pelottavaa matkaa alitajuntaan. BIS-yhtiö on julkaissut oopperasta konserttitallenteen, jolla kapellimestari Susanna Mälkki opastaa HKO:n, Mika Kareksen ja Szilvia Vörösin yllättävän empaattiseen linnareissuun.

Bela Bartok: Herttua Siniparran linna / HKO & Mälkki
Bela Bartok: Herttua Siniparran linna / HKO & Mälkki Uudet levyt

Viime vuoden tammikuun konsertin yhteydessä tehtyä äänitystä lienee paikkailtu melko tavalla, koska Mika Kares heräsi konserttipäivänä ilman ääntä. Levylle tapaus on ollut vain hyödyksi, sillä Kareksen pidättyväinen mutta tarkka äänenkäyttö on tainnut heijastua myös Szilvia Vörösiin, joka käyttää loisteliasta mezzosopraanoaan rauhallisemmin kuin Siniparran linnaan viedyt naiset yleensä. Sen myötä koin kuulijana olevani osa kypsää ja päättäväistä tutkistelua sen sijaan että taivastelisin vain kauhuja hysteerisesti.

Unkarin kieli antaa Siniparran linnalle aivan erityisen tunnelman, ja siksi minua ilahdutti, että Kares painottaa sukukieltämme musiikinmyötäisemmin kuin monet anglosaksiset kollegansa. Vörösin konsonantit toki soivat pehmeämmin ja vokaalit asettuvat tarkempiin kohtiin.

Solistien kylmäpäinen rohkeus saa tukea orkesterilta. HKO:n konserteissa olen huomannut, että Mälkillä on erityinen lahja saada orkesteri soimaan pakottomasti ja sävykkäästi hiljaa. Linnan kauhut toki räjäytetään silmille täysillä kun syytä on, mutta kokonaisuudesta piirtyy hellempi tai ainakin ymmärtäväisempi kuin aiemmilla kuulemillani taltioinneilla, ikään kuin kauhuromantiikasta olisi edistytty psykoanalyytikon sohvalle, rakkauden mielettömyyden hyväksymiseen ja kyynelten pyyhkimiseen. Joitakin yksityiskohtia, esimerkiksi kyyneljärven pinnan, Mälkki rakentaa huomattavan värikkäiksi ja tehokkaiksi ilman mitään turhaa paisuttelua, mikä todistaa myös äänityksen onnistumisesta.

Béla Bartók: Herttua Siniparran linna. - Mika Kares, basso, Szilvia Vörös, mezzosopraano, ja Géza Szilvay, kertoja, sekä HKO/Susanna Mälkki. (BIS-2388)

Kuuntele Uudet levyt 15.4.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Silvestrov vastustaa sotaa hiljaisella hellyydellä

    Levyarvostelu

    Ukrainalainen seniorisäveltäjä Valentin Silvestrov on tällä hetkellä soitetumpi kuin koskaan, mutta syy on murheellinen: sota. Ukrainan sodan takia myös ECM-yhtiö on nyt julkaissut kuuden vuoden takaisen levytyksen Silvestrovin teoksesta Maidan 2014. Levy vastustaa sotaa ja puolustaa Ukrainaa hiljaisen hellällä, pienimuotoisella musiikilla. Siksi se tuntuu totuudelta keskellä uhkia, toiveita ja propagandaa.

  • Bram van Sambeek ratkoo fagotti-Bachia pätevästi

    Levyarvostelu

    Fagotisti Bram van Sambeek soitti itsestään ilmiön edellisellä Orbi-levyllään, jolla hän versioi hevi-klassikoita varsin erikoisen yhtyeen kera. Tuoreella Bach-julkaisulla van Sambeek palaa yksinään taidemusiikin helmoihin, mutta meno vähintään yhtä kiihkeää, tanssillista ja omapäistäkin. Soolopuhaltajien sammumattomaan Bach-janoon on nimittäin tarjolla peräti kolme erilaista mutta pätevää ratkaisua.

  • Bachin soolosellosarjat paljastavat käyrätorvesta uusia puolia - muttei toisinpäin

    Levyarvostelu

    Jukka Harju piipahtelee RSO:n soolokäyrätorven paikalta solistin ja kamarimuusikon tehtävissä säännöllisesti, mutta harvoin hän joutuu luottamaan osaamiseensa niin yksin kuin Alban uutuuslevyllä, jolla Harju soittaa kolme Johann Sebastian Bachin soolosellosarjaa. Ikonisen ja kevyesti moniäänisen sello-ohjelmiston versiointi vaatii sekä taiteellisten että soittoteknisten ratkaisujen löytämistä käyrätorven mukavuusalueen ulkopuolelta - mutta Jukka Harjun tapauksessa siitä seuraa hyviä asioita ainakin käyrätorvelle jos ei Bachille.

  • Onko Martinaitytėn sointipintaminimalismi saanut sokerikuorrutuksen?

    Levyarvostelu

    Viime vuonna lumouduin taas yhdestä levy-yhtiö Ondinen poimimasta baltialaisesta säveltäjästä. Žibuoklė Martinaitytėn orkesteriteosten hitaat, plastiset ja sointipintavetoiset prosessit tuntuivat raikkailta ja mielekkäiltä siinä trendikkäässä musiikkivirrassa, jota kutsun diatoniseksi mystiseksi minimalismiksi. Nyt Ondine on julkaissut seuraavan annoksen tätä amerikkalaistunutta liettualaissäveltäjää, ja kun sinfoniaorkesteri on typistynyt jousiksi, rikkaat sointipinnat ovat paikoin typistyneet sokerikuorrutukseksi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua