Hyppää pääsisältöön

”Vammaisuus ei välttämättä ole ihmiselle este, jonka yli hän haluaisi päästä” – Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen on palkittu tekstiili- ja käsitetaiteilija, aktivisti sekä täydellisyyden häiritsijä

Jenni-Juulia Wallinheimo heimonen, intialainen naisohjaajakollega (vas.) ja Airbnb-vuokraisännän pikkupoika World Film Festivaleilla.
Jenni-Juulia Wallinheimo heimonen, intialainen naisohjaajakollega (vas.) ja Airbnb-vuokraisännän pikkupoika World Film Festivaleilla. Kuva: Jenni-Julia Wallinheimo-Heimosen kotialbumi Kuusi kuvaa,Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen pyrkii horjuttamaan taiteellaan ihmisten oletuksia ja ennakkokäsityksiä vammaisuudesta. Vaikka omille jutuilleen kikattavaa taiteilijaa pidetään usein aurinkoisena ja positiivisena, hän on omasta mielestään pikemminkin inhorealisti.

Taiteilijaperhe ja turvallinen koulu

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosella on synnynnäinen luustosairaus osteogenesis imperfekta, minkä vuoksi hänen luunsa murtuvat tavallista helpommin.

Pieni vauva nukkuu kädet nyrkissä parisängyllä, vieressä iso rottweiler katselee vauvaa.
Kaksiviikkoinen Jenni-Juulia Ira-rottweilerin valvovan silmän alla vuonna 1974. Pieni vauva nukkuu kädet nyrkissä parisängyllä, vieressä iso rottweiler katselee vauvaa. Kuva: Jenni-Julia Wallinheimo-Heimosen kotialbumi Kuusi kuvaa,Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Kun Wallinheimo-Heimoselta kysytään, miten ominaisuus vaikutti hänen lapsuuteensa, ei hän osaa vastata. Hän eli perheessä, jossa hänen ja pari vuotta nuoremman siskon diagnoosi sekä näkövammaisuus olivat kaikille perheenjäsenille aivan tavallista arkea.

Wallinheimo-Heimosen äiti oli graafikko ja isä korjasi autoja. Kiinnostus taiteeseen ja käsitöihin periytyi taiteilijan vanhemmilta. Vaikka hän lapsena kokeilikin pianon soittoa, kuvataidekerhoa ja hetken jopa rytmistä kilpavoimistelua, hän oppi pienestä pitäen tekemään taidetta ja käsitöitä oma-aloitteisesti.

Pohjoishelsinkiläiselle Wallinheimo-Heimoselle koulu oli turvasatama toisinaan hektisen arjen keskellä. Suomalaisessa yhteiskoulussa hänen tarpeensa huomioitiin hyvin ja opettajat olivat aidosti kiinnostuneita hänen kuulumisistaan.

Wallinheimo-Heimonen onkin huolissaan siitä, onko nykykouluissa enää samanlaisia resursseja huomioida lapsia yksilöinä.

Peruskoulun jälkeen taiteilijaksi tahtonut Wallimheimo-Heimonen pääsi Helsingin kuvataidelukioon, joka oli yhteiskoulun jälkeen hänelle melkoinen shokki. Hän opiskeli uudessa lukiossa ruhtinaalliset kaksi viikkoa.

– Kuvataidelukiossa nuoret taiteilijanalut laitettiin heti ruotuun. Käytävän lattialla istuminen oli kielletty ja oppituntien alussa opettajaa piti tervehtiä seisten vatsa sisäänvedettynä.

Wallinheimo-Heimonen riensi heti vanhan koulunsa rehtorin luo ja onnistui vaihtamaan takaisin vanhan turvallisen yhteiskoulun lukioon. Joku toinen oli sattumalta perunut opiskelupaikkansa juuri samana aamuna.

– Ehkä tuo kertoo siitä, ettei minulla siinä iässä ollut vielä samanlaista epävarmuudensietokykyä

Yksinäiset opiskeluvuodet

Jäätyään lukion jälkeen ensimmäiselle varasijalle Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeissa Wallinheimo-Heimonen aloitti tekstiilialan ammattikorkeakouluopinnot Hämeenlinnassa.

Opiskeluvuodet eivät olleet ruusuilla tanssimista, vaan ajanjaksoa värittivät yksinäisyys ja identiteettikriisi. Elämä Hämeenlinnassa oli yksinäistä ja kului lähinnä kotona. Ainoa puhelin löytyi lähikioskilta, ja kavereita saattoi kutsua kylään vain postikortein.

Taiteilija muistelee kaikkien opiskelija-asuntojensa olleen tavalla tai toisella hirvittäviä: Hämeenlinnassa hän asui ahtaassa solussa ja takaisin Helsinkiin muutettuaan käpyläläisen kerrostalon pohjakerroksessa. Huoneisto oli tarkoitettu oikeastaan työhuoneeksi. Hiukset ja tiskit oli pestävä vessan lavuaarissa, ja pienestä ikkunasta näkyi vain toisen talon seinä.

– En valinnut tuolta ajalta kuvaa itsestäni, koska en vielä tiennyt, kuka olen. Istuin kaikki illat kotona ja lainasin kirjastosta self help -oppaita ja psykologian klassikkoteoksia. Jälkikäteen ajateltuna se vain lisäsi ahdistusta.

Seuraavana keväänä taiteilijan onnistui päästä sisään taideteolliseen. Nekin vuodet olivat raskaita: liikuntarajoitteisuutta ei osattu hänen mukaansa huomioida opetuksessa ja opiskelijoilta vaadittiin paljon. Oli pystyttävä mahdottomiin, sillä jonossa oli jatkuvasti liuta ihmisiä, jotka haaveilivat koulutusohjelmaan pääsystä.

– En ymmärrä, miksi kaikki aina sanovat, että opiskelijaelämä on ihanaa. Minulle se ei ollut. Koko ajan mietit sitä, riittävätkö rahasi tonnikalaan ja makarooniin tai seuraavaan vuokraan.

Kaksi kuvaa limittäin kotialbumissa: toisessa näkymä huoneeseen, jonka perällä valoverhokatoksella koristettu sänky, toisessa keittöön, jonka seinällä avohyllyjä täynnä pieniä purkkeja ja säilytystavaroita.
Taiteilijan pyörävarastoksi kuvailema nuoruusajan asunto Helsingin Käpylässä. Kaksi kuvaa limittäin kotialbumissa: toisessa näkymä huoneeseen, jonka perällä valoverhokatoksella koristettu sänky, toisessa keittöön, jonka seinällä avohyllyjä täynnä pieniä purkkeja ja säilytystavaroita. Kuva: Jenni-Julia Wallinheimo-Heimosen kotialbumi Kuusi kuvaa,Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Wallinheimo-Heimosen varsinainen läpimurto tapahtui pari vuotta valmistumisen jälkeen, kun Suomessa järjestettiin vammaispoliittisille taiteilijoille suunnattu TARU-projekti Helsingin Lasipalatsissa. Hänen luustosairauttaan käsitellyt yksityisnäyttelynsä Mä en kestä – hellyydestä hajoavat luut vuonna 2003 sekä neljä vuotta myöhemmin julkaistu Pretty Woman -elokuvasta tehty pastissi Pretty Cripple saivat paljon positiivista huomiota.

Sen jälkeen Wallinheimo-Heimonen onkin käsitellyt taiteessaan ainoastaan vammaisuuteen liittyviä teemoja.

Politiikkaa ja pehmeää provosointia

Vaikka Wallinheimo-Heimosen työt ovat värikkään karnevalistisia, ne ovat teemoiltaan usein synkkiä ja joskus provosoivia: helmin ja paljetein koristellut teokset kuvaavat milloin katkenneita luita, milloin piestyjä naisia.

Hän on tehnyt myös useita performansseja julkisilla paikoilla ja muun muassa maannut itse rakentamansa muovikuvun sisällä Rapsuta rampaa -nimisessä teoksessa, joka tarjosi näyttelyn kävijöille mahdollisuuden ”silittää vammaista henkilöä”.

– Minulle sanotaan aina, että olen niin aurinkoinen ja positiivinen ihminen. Se ei pidä paikkaansa, olen vihainen ja vaarallinen vammainen.

Yksi teos, jota yhä usein kysytään erilaisiin näyttelyihin, on taiteilijan YK:n vammaissopimuksen ratifioimista varten rakentama pyörätuolikaruselli. Se on kiertänyt useassa paikassa Kirkkohallituksen tuulikaapista Kuurojen liiton Valkeaan taloon. Vaikka suurikokoisen työn varastointi ja kuljettaminen tuottaa taiteilijalle usein harmaita hiuksia, hän pitää siitä, miten hyviä keskusteluja se on tuottanut ihmisten kanssa.

– Minulle teos korostaa sitä, miten pyörätuoli on sellaista tarvitseville usein nimenomaan ilon ja vapautumisen väline, vaikka se näyttäytyy ulkopuoliselle usein rajoitteena.

Kaksi pientä lasta, toinen rattaissa ja toinen seisomassa pihamaalla rakenteilla olevan taideteoksen vierellä.
Pyörätuolikarusellin rakennusta taiteilijan kotipihalla Nurmijärven Klaukkalassa. Kaksi pientä lasta, toinen rattaissa ja toinen seisomassa pihamaalla rakenteilla olevan taideteoksen vierellä. Kuva: Jenni-Julia Wallinheimo-Heimosen kotialbumi Kuusi kuvaa,Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Vaikka Wallinheimo-Heimonen korostaa vammaisverkostoja ja vertaistuen tarjoamisen merkitystä, hän sanoo tekevänsä töitään ensisijaisesti vammattomalle yleisölle. Hän toivoo ei-vammaisten oppivan katsomaan niiden kautta asioita uudella tavalla.

– Monilla vammattomilla ihmisillä on sellainen käsitys, että heidän elämänsä olisi negatiivisella tavalla erilaista, jos he esimerkiksi yllättäen vammautuisivat.

Pelko on Wallinheimo-Heimosesta ymmärrettävä, mutta hyvin vahingollinen. Niin kauan kuin ihmiset pitävät vammattomuutta normaalina ja vammaisuutta automaattisesti jonkinlaisena tragediana, he tulevat tahtomattaankin ylläpitäneeksi ennakkoluuloja vammaisuudesta.

Taiteilija tahtoo nostaa esille myös eron vammaisina syntyneiden ja vammautuneiden ihmisten kokemusmaailmojen sekä lähtökotien välillä: koko elämänsä jonkinlaisen ominaisuuden kanssa elänyt henkilö tarvitsee usein paljon vähemmän apua arkeensa, kuin jossain vaiheessa elämäänsä vammautunut henkilö.

Wallinheimo-Heimosta ei esimerkiksi hävetä pystyttää näyttelyään konttaamalla lattialla, mutta vammautunut taiteilija saattaisi tarvita samassa tilanteessa avustajan. Ero pitäisi hänestä huomioida paljon paremmin esimerkiksi vammaispalveluita suunniteltaessa.

– Länsimaissa vammaisista alle 20 prosenttia on syntynyt vammaisina. Jos ainoastaan vammautuneet pääsevät julkisuudessa ääneen, me niin kutsutut alkuperäisvammaiset jäämme näkökulmamme kanssa sivuun.

Marginaalitaiteilijan maailmanvalloitus

Vuonna 2006 Wallinheimo-Heimosen paralympiaurheilija Ronja Ojasta tekemä lyhytelokuva Illusionist´s Visions valittiin World Film Festivaleille San Franciscoon. Festivaali Piilaaksossa osoittautui kuitenkin täydeksi katastrofiksi.

Taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen poseeraa kameralle intialaiskollegansa ja pikkupojan kanssa World Film Festivaaleilla.
Wallinheimo-Heimonen, intialainen ohjaajakollega (vas.) ja Airbnb-vuokraisännän lapsi World Film Festivaleilla. Taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen poseeraa kameralle intialaiskollegansa ja pikkupojan kanssa World Film Festivaaleilla. Kuva: Jenni-Julia Wallinheimo-Heimosen kotialbumi Kuusi kuvaa,Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Festivaalin järjestäjät olivat riitaantuneet keskenään ja jättäneet tuotannon kesken. Wallinheimo-Heimonen muistaa istuneensa useissa viikon kestäneiden festivaalien näytöksissä yksin järjestäjien liuetessa vähin äänin paikalta. Vaikka reissusta tuli taiteilijalle lopulta lähinnä lomamatka, hän osaa nykyään nauraa tapahtuneelle.

– Olin vuokrannut auton, jolla ajoin pitkin moottoriteitä katsomaan kaikki mahdolliset näyttelyt. Autossa kuuntelin vitsinä Donald Trumpin silloista vaalikanavaa ilman pienintäkään uskoa siitä, että hänestä tulisi maan seuraava presidentti.

Ensimmäisen elokuvafestivaalimatkan jälkeen Wallinheimo-Heimosen lyhytelokuvia on näytetty Brasiliassa, Australiassa, Kanadassa ja ympäri Eurooppaa. Hän tykkää silti edelleen kertoa San Franciscon matkastaan, koska ajattelee sen toimivan surkuhupaisana esimerkkinä siitä, millaista itsensä työllistävän taiteilijan arki usein on. Todellisuus ei aina vastaa sitä, mitä etukäteen on luvattu.

– Nykyään otan paljon paremmin selvää siitä, millaisiin tapahtumiin osallistun. Olen etukäteen yhteydessä järjestäjiin ja selvitän, keitä muita tapahtumaan on kutsuttu.

Kokemus on opettanut Wallinheimo-Heimoselle, että pääsy taidemaailman valtavirtaan on vaikeaa ja vaatii jatkuvaa oma-aloitteisuutta. Vammaispoliittiisen taiteen tapahtumien ja festivaalien yleisö on auttamatta pieni, eivätkä galleristit varsinaisesti juokse hänen tai muiden samalla kentällä työtä tekevien perässä.

– Teen töitäni siitä huolimatta, vaikkei niille olisi etukäteen olemassa näyttelytilaa. Tähän ikään mennessä olen myös oppinut, milloin minua kutsutaan projekteihin mukaan töitteni vuoksi eikä vain edustamaan jonkinlaista vähemmistökiintiötä.

Wallinheimo-Heimosen kokoelmanäyttelyn pystytystyöt Vantaan Galleria K:ssa.
Wallinheimo-Heimosen kokoelmanäyttelyn pystytystyöt Vantaan Galleria K:ssa vuonna 2017. Wallinheimo-Heimosen kokoelmanäyttelyn pystytystyöt Vantaan Galleria K:ssa. Kuva: Jenni-Julia Wallinheimo-Heimosen kotialbumi Kuusi kuvaa,Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Muutos on kuitenkin hitaasti nähtävissä ja vammaispoliittista taidetta on alettu noteeraata aiempaa paremmin. Parhaat esimerkit tästä löytyvät ulkomailta, etenkin Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta, joissa molemmissa on muun muassa vammaisille taiteilijoille varattuja residenssejä.

Maailmalla on taiteilijan mukaan myös useita alan elokuvafestivaaleja. Niitä on kuitenkin kahdenlaisia. On hyvää tarkoittavien vammattomien ihmisten tuottamia festivaaleja, joilla näytetään pääosin ei-vammaisten ohjaajien elokuvia vammaisuudesta. Niiden näkökulma on hänestä kuitenkin usein ongelmallinen ja niissä vammaisuus esitetään eräänlaisena sankaritarinana siitä, miten protagonisti ominaisuuksistaan huolimatta pääsee ”vaikeuksien kautta voittoon”. Osa festivaaleista on sellaisia, joiden tuotannosta ovat vastuussa vammaiset ihmiset itse.

– Vammaisuus ei välttämättä ole ihmiselle este, jonka yli hän haluaisi päästä. Siksi pyrinkin nykyään olemaan mukana projekteissa, jossa aiheita käsitellään vammaisten omalla äänellä.

teksti: Tommi Kokkonen