Hyppää pääsisältöön

Tyttären kuolema, oikeudenkäynnin irvikuva, korruption kauheat seuraukset – 7 tarinaa Oscar-elokuvien ja tosielämän kohtaamisesta

Mads Mikkelsen elokuvassa Yhdet vielä
Mads Mikkelsen Thomas Vinterbergin ohjaamassa elokuvassa Yhdet vielä. Mads Mikkelsen elokuvassa Yhdet vielä Kuva: LANDMARK MEDIA / Alamy Yhdet vielä,Mads Mikkelsen

Mitä tänä vuonna Oscar-ehdokkuuksia saaneet elokuvat kertovat maailmasta? Se saattaa näkyä paremmin, kun käännämme katseemme hieman sivuun elokuvien julkkiskultista. Toimittaja, Oscar-kommentaattori J.P. Pulkkinen esittelee seitsemän ihmistä ja tosielämän tarinaa, joilla kullakin on yhteys johonkin ehdokaselokuvaan.

Ida Vinterberg

Jos voi sanoa, että ihmisen henki leijuu elokuvan yllä, niin Tanskan Oscar-ehdokkaan Yhdet vielä yllä leijuu ohjaajan tyttären Ida Vinterbergin henki.

Thomas Vinterbergin tunnemme, hän on Lars von Trierin ohella tunnetuin Dogma-ohjaaja. Dogma on Tanskassa 1990-luvulla syntynyt elokuvanteon suuntaus, joka halusi puhdistaa elokuvan kikkailusta ja pintakiillosta. Vinterbergin Juhlat (1998) on sen tunnetuimpia edustajia. Jahti oli Oscar-ehdokkaana vuonna 2012. Yhdet vielä, jossa siinäkin pääosassa on Mads Mikkelsen, on kaksinkertainen Oscar-ehdokas.

Yhdet vielä on elokuva opettajista, jotka keski-iän kriisissä alkavat soveltaa “tutkimusta”, jonka mukaan tasainen alkoholinkäyttö edistää luovuutta ja tuottavuutta, siis sen lisäksi että se torjuu tylsyyttä.

He ajattelevat, että kaikenmittaavassa ja kaikkea kontrolloivassa todellisuudessa ei ole tilaa hallitsemattomalle - joka kuitenkin on maailman ja elämän perusolemus. Niinpä he mittaavat vain veren alkoholipitoisuuden, joka on työpäivän aikana syytä pitää 0,5 promillessa.

Vinterberg sanoo pitävänsä opettajia sankarillisina, kun ottaa huomioon miten he asettavat itsensä alttiiksi. Opettajat menevät aggressiivisten, kunnianhimoisten ja pelokkaiden nuorten ihmisten eteen, he ovat hainruokaa.

Entä kenellä oli lähikokemusta opettajista? Vinterbergin 19-vuotiaalla tyttärellä Idalla. Hän oli ankara isänsä elokuvien kriitikko. Tulevan elokuvan käsikirjoitus tavoitti tyttären, joka oli matkalla Afrikassa. Elokuvaa kuvattaisiin Idan koulussa ja hänellä olisi rooli aikuisten käytöksestä ja touhusta huolestuneena teini-ikäisenä. Ida rakastui projektiin, hän tunsi itsensä nähdyksi elokuvan käsikirjoituksessa.

Elämäni tuhoutui, Thomas Vinterberg sanoi. Elokuvan tekeminen tuntui järjettömältä.

Elämän hallitsemattomuus astui peliin. Kun kuvaukset olivat edenneet neljä päivää, Vinterberg sai puhelun Belgiasta. Hänen ex-vaimonsa oli ajanut Idaa tapaamaan ystäviä Pariisissa, kun tapahtui kolari. Ida Vinterberg kuoli välittömästi.

Elämäni tuhoutui, Thomas Vinterberg sanoi. Elokuvan tekeminen tuntui järjettömältä. Kuvata tarina neljästä dokaavasta opettajasta, kun tytär on juuri kuollut. Toisaalta tuntui järjettömältä jättää homma kesken. Vinterberg sanoi, että Ida olisi vihannut sellaista. Prosessi jatkui.

Miten Vinterbergin tragedia muutti elokuvaa? Mitä se vei siitä pois? Mitä se toi lisää? Miten ohjaajan suru ja työryhmän myötätunto voisivat näkyä? Sitä en tiedä, sillä en ole nähnyt elokuvaa.

Ehkä Vinterbergin oma määritelmä kertoo jotain. “Jos nauratte elokuvan neljälle hepulle, se johtuu siitä, että he joka päivä yrittivät niin kovasti saada ohjaajansa nauramaan.”

Yhdet vielä on ehdolla parhaan kansainvälisen elokuvan ja parhaan ohjauksen kategoriassa.

Thomas Vinterberg saapuu tyttäriensä Nanan ja Idan sekä vaimonsa, näyttelijä Helene Reingaard Neumannin kanssa Berlinin kansainvälisille elokuvajuhlille
Ohjaaja Thomas Vinterberg perheineen Berliinin filmijuhlilla vuonna 2016. Ida toinen oikealta. Thomas Vinterberg saapuu tyttäriensä Nanan ja Idan sekä vaimonsa, näyttelijä Helene Reingaard Neumannin kanssa Berlinin kansainvälisille elokuvajuhlille Kuva: JENS KALAENE / EPA Thomas Vinterberg,Berliinin elokuvajuhlat

Aravind Adiga

What a fucking joke.

Aravind Adigan Booker-palkittu esikoisromaani Valkoinen tiikeri sai paljon lukijoita Suomessakin, kun se ilmestyi Tarja Tevan kääntämänä vuonna 2009. Ei ihme, sillä tämä omaperäinen intialainen menestystarina on yhtaikaa hauska, hävytön ja julma.

Adiga on kirjoittanut kertomuksen kirjeeksi. Päähenkilö Balram kirjoittaa sitä Bangaloressa vierailulle saapuvalle Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle, joka haluaa saada oppia yritystoiminnasta.

Balram tietää yrittämisestä yhtä ja toista, mutta hänen mallinsa on niin ankara, että se ei sovi valkoisille miehille. Nämä ovat tuhonneet itsensä irstailulla, matkapuhelimen ja huumeiden käytöllä. Tulevaisuus on keltaisen ja ruskean miehen käsissä, on Balramin viesti.

Kun Balram siteeraa entisen isäntänsä New Yorkissa varttuneen vaimon lausetta ja toteaa, että jotkin asiat voi sanoa vain englanniksi, on tarinan luettuaan helppo tajuta, että se koskee kaikkia kauniita periaatteita, joiden mukaan yhteiskunnan pitäisi toimia. What a fucking joke.

Elokuvan Valkoinen tiikeri synty on tulosta Adigan ja käsikirjoittaja Ramin Bahranin yhteistyöstä, jolla on syvät juuret. He ovat ikätovereita ja opiskelivat yhtaikaa Columbian yliopistossa New Yorkissa.

Bahrani on Yhdysvalloissa syntynyt iranilaisten maahanmuuttajien lapsi, Adiga syntyi Madrasissa (nykyisin Chennai), kouluttautui USA:ssa ja Britanniassa ja toimi talousjournalistina kunnes Valkoinen tiikeri löi läpi. Adiga on omistanut kaksi ensimmäistä kirjaansa Bahranille, joka puolestaan on altavastaajista kertovilla elokuvillaan innoittanut Adigaa.

Thomas Pynchon ja JD Salinger ovat kirjailijanimiä, joihin Adigaa joskus verrataan. Syy ei ole kirjoissa vaan suhteessa julkisuuteen. Adiga ei juuri jakele haastatteluja eikä muutenkaan viihdy julkisuudessa. Henkilöpalvonnan ja yksilötarinan sijasta on pakko siirtää katse kirjojen aiheisiin ja maaperään, josta ne nousevat.

Kuinka nopeasti te pystyisitte nuolemaan 36 000 004 persettä?

Intiaa ei voi ajatella ilman hierarkioita. “Intialla on järkyttävä ennätys yhteiskunnallisen epätasapainon osalta, josta kastijärjestelmä on vain yksi ilmentymä”, kirjoittaa taloustieteilijä Amartya Sen. Ennen status oli syntyperäistä, nykyään sen voi saavuttaa myös kipuamalla sosiaalisessa asteikossa, keinolla joka on Balramille ainoa mahdolliinen.

Pavan Varma kirjoittaa kirjassa Being Indian, että uusi epävarmuus ja uudet mahdollisuudet ovat vain korostaneet intialaisten herkkyyttä tunnistaa se nokkimisjärjestyksen taso, jolla kukin on. Niinpä intialaiset saattavat estoitta kysyä litanian kysymyksiä, joilla vastapuolen paikka määritellään, noita samoja, jotka meidän taajuuksillamme kätketään syvemmälle keskustelun laskoksiin. Mitä isäsi tekee? Missä asut? Mitä opiskelit? Kenelle olet sukua? Keitä maan mahtavia tunnet?

 Man Booker palkittu intialainen kirjailija  Aravind Adiga
Kirjailija Aravind Adiga Man Booker palkittu intialainen kirjailija Aravind Adiga Kuva: EPA/DANIEL DEME Aravind Adiga
Intialainen näyttelijä Adarsh Gourav katsoo ulos junan ikkunasta elokuvassa Valkoinen tiikeri
Kuva elokuvasta Valkoinen tiikeri. Intialainen näyttelijä Adarsh Gourav katsoo ulos junan ikkunasta elokuvassa Valkoinen tiikeri Kuva: �Netflix/Courtesy Everett Collection/All Over Press The White Tiger,Adarsh Gourav

Kun Balram Valkoisessa tiikerissä päättää, ettei aio jäädä orjaksi, kun hän kamppailee palvelijan mielenlaadun ja itsenäisen ajattelun välillä, kun hän kehittää raivoa isäntiään kohtaan ja kun hän lopuksi määrittelee katumuksen periaatteet tarinan kannalta loogisella tavalla, katsoja ja lukija aistivat vimman ja oikeutuksen, jolla yhteiskunnan sortavia rakenteita kyseenalaistetaan.

Niin kuin Adiga kirjoittaa, kansalla on tapana aloittaa tarina rukoilemalla korkeampia voimia. “Niinpä minunkin varmasti pitäisi, teidän korkeutenne, aloittaa nuolemalla jonkin jumalan persettä”, hän panee Balramin kirjoittamaan Wen Jiabaolle. Hinduilla on 36 000 000 jumalaa muslimien yhden ja kristittyjen kolmen jumalan lisäksi. Balramin on rukoiltava lukuisia jumalia, jotta saisi tarinansa kuuluviin. “Kuinka nopeasti te pystyisitte nuolemaan 36 000 004 persettä?”

Erityisesti tällaisen tarinan äärellä tuntee kiitollisuutta siitä, että Aravind Adiga ei ole asettautunut oman yksilötarinansa kanssa varjostamaan kirjaansa.

Valkoinen tiikeri on ehdolla parhaan sovitetun käsikirjoituksen kategoriassa.

Catalin Tolontan

Yksi elokuvan suosikkigenreistäni on se, missä tutkivat journalistit panevat haisemaan. Presidentin miehet ja Spotlight ovat korkealla listallani. Jokainen ammatti tarvitsee sankarinsa.

Muistan hämärästi lukeneeni loppuvuodesta 2015 uutisen romanialaisen Colectiv-yökerhon palosta. Metallibändi Goodbye to Gravityn valolaitteisto sytytti Colectivin akustointiin käytetyn polyuretaanin ja palo levisi nopeasti tilassa, jossa ei ollut varauloskäyntejä.

Kaksikymmentäseitsemän ihmistä kuoli, mukaan lukien neljä Goodbye to Gravityn viidestä jäsenestä. Alexander Nanaun dokumenttielokuva Collective lähtee liikkeelle palosta.

Mutta pahempaa on luvassa. Colectivin palosta sairaalahoitoon joutuneista kuolee kolmekymmentäseitsemän, siis sairaalahoidossa. Bakteeri-infektioita, tulehduksia, matoja.

Ensimmäisissä kuvissa nähdään uhrien omaisia lehdistötilaisuudessa. “Valitettavasti yhteiskuntamme on mätä”, sanoo eräs lapsensa menettänyt. Silloin lyhythiuksinen, huomiota herättämätön keski-ikäinen mies nostaa kätensä ja esittelee olevansa Sports Gazettesta (Gazeta Sporturilor) ja kysyy: “Medialle ja kansalle kerrottiin, että viranomaiset hoitivat tehtävän virheettömästi tarjoten parasta mahdollista hoitoa. Sanottiinko sinulle samaa?”

Se on ensimmäinen Catalin Tolontanin esittämä kysymys, niitä tulee vielä monta dokumentin aikana. Tolontan on Romanian vanhimman urheilulehden toimittaja, eleettömän intohimoinen tutkiva journalisti.

Terveydenhuolto on välttämätöntä. Korruptoituneessa maassa se on hyvä kohde veistää oma siivunsa rahavirroista.

Collective näyttää, miten Tolontan astuu kauas urheilutoimittajafakista ja alkaa ryhmineen ottaa selvää, mitä tekemistä Hexi Pharma -nimisellä desinfiontiaineita sairaaloille myyvällä firmalla on sairaalakuolleisuuden kanssa. Siitä aukeaakin varsinainen matolaatikko. Korruption lonkerot ulottuvat korkealle. Eliitti menee hoitoon vaikkapa Wieniin, siellä on ammattitaitoa ja puhtautta maksaville.

Vähäiselläkin mielikuvituksella voi päätellä, miksi Romanian ja vaikkapa Unkarin Covid-19 -kuolleisuus on niin korkea. Futisstadionit ovat komeita, mutta mitä kuuluu sairaaloihin?.

Terveydenhuolto on välttämätöntä. Korruptoituneessa maassa se on hyvä kohde veistää oma siivunsa rahavirroista. Tolontanin varsinainen erikoisala ei ole sekään vapaa korruptiosta ja epäterveestä läpinäkymättömyydestä. Yrittäkääpä sanoa Tolontanille, ettei urheilua ja politiikkaa saa sotkea!

Mirela Neag ja Catalin Tolontan
Toimittajat Catalin Tolontan ja Mirela Neag dokumenttielokuvassa Collective. Mirela Neag ja Catalin Tolontan Kuva: �Magnolia Pictures/Courtesy Everett Collection/All Over Press dokumenttielokuvat,Cătălin Tolontan,Collective,Mirela Neag

Tolontan on itse lopen kyllästynyt siihen tapaan, millä urheilua seuraava media nielee ne ehdot, joilla sille myydään esimerkiksi Mestarien liigan lähetysoikeudet. Mukana tulee sopimusnivaska, joka on varsinainen sensuuriraamattu. UEFA haluaa fokuksen pysyvän pelkästään pelissä, joten kaikenlainen mahdollinen journalistinen sisältö on siivottu PR-aineiston tieltä.

Niin kuin Tolontan haastattelussa totesi, jos jonkin stadionin katsomoon putoaisi asteroidi, kamerat pysyisivät pallossa. Mitä olisimme nähneet Heyselin vuoden 1985 katastrofista nykysopimuksilla?

Samanaikaisesti tätä kirjoittaessani luen, että Euroopan rikkaimmat futisjoukkueet suunnittelevat Superliigan perustamista. Lisää tulovirtoja todellisuudesta eristetyille miljoonikoille. Lisää kasvuympäristöstään irrotettua antiseptistä futisviihdettä maksukykyisille. Analogia Collectivessa nähtyyn terveydenhuollon tilaan syntyy itsestään.

Collective on ehdolla parhaan pitkän dokumentin ja parhaan kansainvälisen elokuvan kategorioissa.

Swankie

Kaikki katseet epäilemättä kiinnittyvät Frances McDormandiin ja Chloe Zhaoon. Miksei myös Jessica Bruderiin, nuoreen toimittajaan, jonka Harper’s-lehteen kirjoittama reportaasi asuntoautoilla tilapäistöistä toiseen liikkuvista eläkeläisistä kasvoi kirjaksi nimeltä Nomadland. MacDormand osti kirjan elokuvaoikeudet ja näyttelee pääosan elokuvassa, jonka Zhao ohjasi. Se saa monta Oscaria.

Kiinnitetään kuitenkin katse yhteen kirjan nomadeista, sellaiseen joka nähdään myös elokuvassa. Hänen nimensä on Swankie, koko nimeltään Charlene Swankie.

Täytettyään kuusikymmentäneljä Swankiella oli vaikeuksia vuokranmaksussa. Hän päätti muuttaa asuntoautoonsa ja liittyä kasvavaan nomadien (tulee kreikan sanasta nomádas, paimentolainen) joukkoon. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen yhä usemmille on selvinnyt, että elinikäiset työsuhteet ja niiden tuottama eläke eivät enää kannattele ihmisiä. Se minkä heijastuksia näkyy Suomessa, ilmenee jyrkemmin USA:ssa, missä sosiaalinen turvaverkko on reikäisempi.

Jos Trumpin nelivuotinen kausi jotain opetti, niin sen ettei ylenkatse kannata.

Romantisoimatta asiaa Nomadland näyttää, miten kulkurielämä on joillekin ratkaisu. Niin kuin yksi Nomadlandin nomadeista, Bob Wells, sanoo, 50 vuoden sisällä Amerikassa on jo suuria asumiskelvottomia alueita. Yhä usemmat 50-60 -vuotiaat eivät löydä töitä kuin korkeintaan McDonaldsista. Siinä todellisuudessa nomadielämä on osa muutosta.

Kun Swankielle ehdotettiin osallistumista elokuvaan, hän ei ollut järin innostunut. Frances McDormandista hän ei ollut kuullutkaan eivätkä elokuvat muutenkaan olleet kuuluneet hänen elämäänsä niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli viettänyt tien päällä. Tärkeämpää hänelle olisi saada nostettua kajakin asuntoauton katolle ja päästä melomaan Nevadan vesistöihin. Olkapääleikkaus odotti.

Elokuvan Nomadland tosielämän nomadi Swankie
Swankie ja auto. Elokuvan Nomadland tosielämän nomadi Swankie Kuva: /All Over Press Nomadland,Swankie

Jos Trumpin nelivuotinen kausi jotain opetti, niin sen ettei ylenkatse kannata. Globalisaation rautakoura on kilpailuttanut länsimaiden keskiluokkaa köyhyydestä kampeavan kolmannen maailman massojen kanssa. Siinä kisassa osa keskiluokasta putoaa. Nomadland ei ole ainoa Oscar-kisan elokuva, jossa köyhyys näkyy.

Hillbilly Elegyssä, toisessa Oscar-ehdokaselokuvassa yhteiskunnan kriisi näkyy perhepiirissä pikkukaupungissa. Alkuteos, JD Vancen samanniminen kirja, kertoi köyhyydestä keskiluokkaan kivunneesta perheestä, jonka vajoamiselle ja päähenkilön pelastautumiselle Ron Howard antoi Hollywood-käsittelyn. Sen eetokseen kuuluu, että jos yrittää enemmän, on voittaja. Tsemppiä!

Miten Swankien päätös lähteä tien päälle syntyi? Lapset olivat jo aikuisia. Swankie tunsi ettei sopinut eikä sopeutunut heidän elämäntyyliinsä. Washington ei tuntunut terveelliseltä paikalta, ei henkisesti eikä fyysisesti. Nyt seitsemänkymmentäkahdeksanvuotiaana hän elää ilman minkäänlaista lääkitystä ja on terveempi kuin nelikymmenvuotiaana.

I'm going to keep doing it until I can't drive anymore― Swankie
.

Nomadland on ehdolla kuudessa kategoriassa: paras elokuva, ohjaus, naispääosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus.

Abbie Hoffman

“On ehkää osuvaa, että kirjoitan tätä esipuhetta vankilassa.” Näin alkaa Abbie Hoffmanin, Woodstock-sukupolven ikonin, vastakulttuurin yhden näkyvimmän hahmon kirja Steal This Book (1971). Kirja on opas ja kehotus vapaaseen elämään ja sen metodit ovat monin verroin radikaalimpia kuin nykypäivän protestiliikkeiden.

Jo sisällysluettelon tilalla on “tyytymättömyyksien luettelo” (Table of Content -> Table of Discontents). Merkityksillä leikkiminen, porvariston ja kapitalistisen yhteiskunnan arvomaailman ja symbolien hyväksikäyttö ja nurinkääntäminen oli Hoffmanin leipälaji.

Aaron Sorkinin elokuvassa The Trial of Chicago 7 ollaan tuomiolla osallistumisesta mielenosoituksiin demokraattien vuoden 1968 puoluekokouksen yhteydessä. Syytekohdissa on paljon amerikkalaista erityisjuristeriaa (“osavaltion rajanylitys aikeena yllyttää väkivaltaisuuteen”). Tuomari Julius Hoffman on erityisasenteellinen. Oikeudenkäynti on näyttävä farssi.

Hoffman ja Jerry Rubin, toinen vastakulttuuriaktivisti ja sodanvastustaja, toivat oman panoksensa, mikä nähdään elokuvassakin. Eräänä päivänä he tulivat oikeudenistuntoon pukeutuneena tuomarin viittaan. Kun tuomari Hoffman käski heitä riisumaan viitat, alta paljastui Chicagon poliisin univormu.

USA:n hallinto otti ankarat keinot käyttöön, mistä seurauksena oli tuo nykypäivän kiinalaisiin ja venäläisiin oikeudenkäynnin irvikuviin rinnastettava näytös.

Osuvinta Sorkinin elokuvassa on Abbie Hoffmania esittävä Sacha Baron Cohen, oman aikamme rienaaja ja hovinarri. Borat -elokuvien tosi-tv:tä ja piilokameraa ja dokumentaarisuutta yhdistelevä metodi olisi voinut sopia Hoffmanille jos ajat ja vehkeet olisivat olleet toiset.

Hoffmanin “isku” Woodstockin festivaalilla oli itse asiassa Borat-henkinen. Kesken The Who’n setin, Pete Townshendin viritellessä kitaraansa Pinball Wizardin jäljiltä, Hoffman kävi kiinni tämän mikrofoniin ja huusi: “I think this is a pile of shit while John Sinclair rots in prison.”

Kyseinen Sinclair oli silloin MC5-yhtyeen manageri, joika kärsi kymmenen vuoden tuomiota annettuaan kaksi marisätkää peitetehtävässä toimineelle naispoliisille. Townshend ei Hoffmanin tempauksesta tykännyt (“Fuck off! Fuck off my stage!”), vaan tarinan mukaan löi Hoffmania kitaralla selkään. Sananvaihto löytyy otsikolla Abbie Hoffman Incident Who’n Woodstock Festival 1969 -albumilta.

Rennie Davis, David Dellinger ja Abbie Hoffman, amerikkalaiset aktivistit lehdistötilausuudessa, Chicago, 1969
Chigagon mellakoiden syytettyjä lehdistötilaisuudessa vuonna 1969, Abbie Hoffman oikealla. Rennie Davis, David Dellinger ja Abbie Hoffman, amerikkalaiset aktivistit lehdistötilausuudessa, Chicago, 1969 Kuva: CSU Archives/Everett Collection/All Over Press Rennie Davis,David Dellinger,Abbie Hoffman
THE TRIAL OF THE CHICAGO 7, foreground from left: Caitlin Fitzgerald as Daphne O'Connor, Alex Sharp as Rennie Davis, Jeremy Strong as Jerry Rubin, John Carroll Lynch as David Dellinger, Sacha Baron Cohen as Abbie Hoffman, 2020.
The Trial of Chicago 7 THE TRIAL OF THE CHICAGO 7, foreground from left: Caitlin Fitzgerald as Daphne O'Connor, Alex Sharp as Rennie Davis, Jeremy Strong as Jerry Rubin, John Carroll Lynch as David Dellinger, Sacha Baron Cohen as Abbie Hoffman, 2020. Kuva: �Netflix/Courtesy Everett Collection/All Over Press The Trial of the Chicago 7,Sacha Baron Cohen,Jeremy Strong

Mitä Hoffman ja kumppanit tavoittelivat Chicagossa?

Mielenosoitukset olivat vuonna 1968, elokuvan ytimessä oleva oikeudenkäynti alkoi syksyllä 1969. Woodstockin festivaali järjestettiin siinä välissä elokuussa 1969. Hoffman totesi tajunneensa, että festivaalin henki oli juuri sitä, mitä yippiet (Youth International Party, Hoffmanin ja kumppanien perustama liike) olivat Chicagossa hakeneet.

Vietnamin sotkuissa painiskeleva USA:n hallinto otti kuitenkin ankarat keinot käyttöön, mistä seurauksena oli tuo nykypäivän kiinalaisiin ja venäläisiin oikeudenkäynnin irvikuviin rinnastettava näytös. Erona oli kuitenkin se, että niin Hoffmanin ja muun Chicagon seitsikon kuin John Sinclairin tapauksessa ulkoinen painostus alkoi tehota eikä kukaan kärsinyt tuomiotaan täysmääräisenä.

Hoffman diagnosoitiin myöhemmin bipolaarikseksi ja hän kuoli huumeiden yliannostukseen vuonna 1989. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin itsemurha.

The Trial of Chicago 7 on ehdokkaana kuudessa kategoriassa: paras elokuva, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja laulu.

Maxayn Lewis

Näytelmäkirjailija August Wilsonin (1945-2005) tuotannon tunnetuin kokonaisuus on kymmenen näytelmän Pittsburgh-sarja, jonka tehtävä oli kertoa Yhdysvaltain afrikkalais-amerikkalaisen kansanosan kokemuksista ja perinnöstä 1900-luvun Yhdysvalloissa. Yhdeksän näytelmistä sijoittuu Pittsburghiin, Ma Rainey’s Black Bottom kertoo muutamasta päivästä “bluesin äidin” Ma Raineyn levytyssessiossa Chicagossa vuonna 1927.

Juuri tuota nimenomaista sessiota ei todellisuudessa ollut, vaikka Ma Rainey Chicagossa levyttikin. Ei ole ollut olemassa trumpetisti Levee Greeniä, jonka roolista Chadwick Boseman sai Oscar-ehdokkuuden, hänen kaltaisiaan muusikoita kylläkin. Eikä elokuva ole nimetty Ma Raineyn takamuksen mukaan, sillä kyseinen Black Bottom oli muotitanssi. Tosin niin kuin tansseissa usein käy, laulajan fyysinen olemus ja tanssin sanallinen kuvasto ovat yhtä ja samaa.

“All the boys in the neighborhood/ They say your black bottom is really good/ Come on and show me your black bottom/ I wanna learn that dance”

Hyvää laulajaa aina tarvitaan, mutta eturivissä on vähän tilaa.

Ma Rainey (1886-1939) oli osa ensimmäistä levyttänyttä blues-sukupolvea, sitä joukkoa, jota voimme kuunnella tänäkin päivänä. Tarinoiden mukaan Ma Raineyn esiintymiset olivat hypnoottisia kokeumuksia, minkä Viola Davis elokuvassa hienosti ruumiillistaa. Mutta mistä on peräisin se elokuvan valittava (“moanin’”) laulusoundi, josta Ma Rainey tunnettin?

Ääni kuuluu Maxayn Lewisille. Hän syntyi Tulsassa Oklahomassa nimellä Paulette Parker, ihaili jazzin ja bluesin suuruuksia, perusti kouluikäisenä tyttöyhtyeen. Vuonna 1967 Ike Turner poimi hänet yökerhosta koelauluun ja Parkerista tuli runsaan vuoden ajan Ikettes-ryhmän jäsen. Parker teki muutaman soolosinglen, oli kiertueella Bobby “Blue” Blandin kanssa, löysi sitä kautta Andre Lewisin, tulevan aviomiehensä. Tässä vaiheessa Paulette oli jo Maxayn Lewis ja yhteisen bändin nimi Maxayn.

LP levyn kannessa soullaulaja Maxayn Lewis
Maxayn Lewisin levyn kansi 1970-luvulta. LP levyn kannessa soullaulaja Maxayn Lewis Maxayn Lewis,Maxayn
Chadwick Boseman as Levee,Viola Davis as Ma Rainey and Colman Domingo as Cutler in the musical drama "Ma Rainey's Black Bottom"
Viola Davis ja edesmennyt Chadwick Boseman ovat ehdolla pääosista elokuvassa Ma Rainey’s Black Bottom. Chadwick Boseman as Levee,Viola Davis as Ma Rainey and Colman Domingo as Cutler in the musical drama "Ma Rainey's Black Bottom" Kuva: STELLA Pictures / Splash News Ma Rainey's Black Bottom,Viola Davis

Maxaynin levyiltä löytyvät versiot Rolling Stonesin biiseistä Gimme Shelter ja You Can’t Always Get What You Want kertovat hyvin millainen kyky Maxayn Lewis, laulajana samaa kategoriaa kuin samaan aikaan läpimurtonsa tehneet Chaka Khan ja Roberta Flack. Hyvää laulajaa aina tarvitaan, mutta eturivissä on vähän tilaa.

Lista niistä artisteista ja bändeistä, joissa Maxayn Lewis on laulanut on liian pitkä tähän kirjattavaksi. Siksi tuntuu hyvältä, että Ma Raineyn noustessa elokuvan myötä esiin, nousee esille myös hänen äänensä, Maxayn Lewisin ääni.

Ma Rainey’s Black Bottom on ehdokkaana viidessä kategoriassa: miespääosa, naispääosa, pukusuunnittelu, maskeeraus ja lavastus.

Herman Mankiewicz

Will you accept three hundred per week to work for Paramount Pictures? All expenses paid. The three hundred is peanuts. The millions are to be grabbed out here and your only competition is idiots. Don't let this get around.
― Herman Mankiewicz

Kelpaako 300 dollaria viikossa? Miljoonia jaossa, kilvoittelijoina silkkoja idiootteja!

Herman Mankiewiczin sähke kirjailijakollegalle Ben Hechtille Hollywoodista New Yorkiin vuodelta 1926 kertoo paljon rahan ja menestyksen houkutuksista, joiden kanssa 20-30 -lukujen lahjakkaat kirjoittajat joutuivat painimaan.

Herman Mankiewicz ja Ben Hecht kirjoittivat useita käsikirjoituksia, joista Hollywoodin mylly jauhoi hienoja elokuvia. Mankiewicz tunnetaan erityisesti käsikirjoituksestaan elokuvakaanonin pitkäaikaisen kärkielokuvaan Kansalainen Kane (Citizen Kane), jonka ihmepoika Orson Welles ohjasi.

Hechtistä tuli yksi elokuvamaailman arvostetuimmista käsikirjoittajista (Etusivu uusiks’, Arpinaama, Noiduttu, Notorious), mutta suurta romaania hän ei koskaan kirjoittanut. Mankiewicz kuoli alkoholistina, suuri romaani jäi tekemättä.

Niin sanotun helpon rahan ja menestyksen seireeninlaulu on luovan alan ammattilaisten ikuinen moraalinen ongelma. Myydäkö kykynsä ja työpanoksensa sellaiseen tarkoitukseen, jossa lopputuote ei vastaa omia päämääriä? Myydäkö sielunsa?

Missään taiteen ja viihteen näyttämöillä ei luovan työn ristiriitaisuus ole ollut niin vahvasti esillä kuin Hollywood-elokuvissa. Elokuvateollisuus rakastaa tarinoita taiteilijoiden tuskasta ja kompromissien raastavuudesta.

Monet parhaista amerikkalaiselokuvista ovat kytkeytyneet menestyksen ja tuhon dialektiikkaan: Auringonlaskun katu, A Star is Born (kaikki versiot), Laulavat sadepisarat, Särkyneiden haaveiden katu, Kairon purppuraruusu, Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?, Barton Fink, L.A. Confidential, The Player - Pelimies, Mulholland Drive…

Elokuva Mank kertoo, miten Hollywoodiin saapunut nuori nero pestaa kokeneen käsikirjoittajan Herman Mankiewiczin kirjoittamaan elokuvaa, jonka on tarkoitus olla radiossa ja teatterissa loistaneen ohjaajan debyytti valkokankailla.

Tarinan aiheeksi lutviutuu mediamagnaatti William Randolph Hearst ja hänen tähteyttä tavoitteleva rakastajattarensa Marion Davies, vaikka yhteyksien peittämisessä ollaan hyvinkin tarkkoja. Koukkuna tässä oli se, että Mank oli kuulunut Hearstin seurapiiriin ja oli hyvää pataa Daviesin kanssa. Mankin dokaaminen ei kuitenkaan sopinut Hearstille, sillä hän halusi pitää Daviesin kuivilla.

David Fincherin ohjaama ja hänen isänsä Jack Fincherin (1930-2003) jo 90-luvulla kirjoittama elokuva on niin täynnä Hollywoodin triviaa ja elokuvaviittauksia, että sen katsominen on elokuva-arkeologiaa.

Yksi asia kuitenkin on, mistä kaikki ovat samaa mieltä: Herman Mankiewicz keksi käsikirjoitukseen keskeisen sanan, “Rosebud”.

Mank oli sikäli harvinainen juoppo, että hänen seuransa oli mielenkiintoista ja hauskaa, vaikka hän illallisilla saattoi oksentaa ruokalajien välillä ja haukkua kaikki paikallaolijat. Hänen verbaliikkansa ja kykynsä briljanttiin dialogiin näkyi niin pöytäseurassa kuin käsikirjoituksissa. Vaikka logiikka saattoi heittää, niin eloisuus ja terävyys olivat omaa luokkaansa, niin kuin Welles oli huomannut jo silloin kun oli palkannut Mankin kirjoittamaan kuunnelmia.

Mankiewiczin ja Wellesin yhteistyö, joka lopulta päätyi kiistaksi siitä, kuka elokuvan kirjoitti, vie kohti elokuvanteon peruskysymystä. Kuka on tekijä?

Welles palkkasi Mankin kirjoittamaan lupaamatta hänelle käsikirjoittajastatusta, näin luki sopimuksessa ja tämä oli myös tähtikultin vankistamista ajavan RKO-yhtiön toive. Järjestely oli hyvin tyypillinen Hollywoodissa. Esimerkiksi edellä mainittu Ben Hecht osallistui myös sellaisten elokuvien kuin Tuulen viemää, Meidän vastaeronneiden kesken, Kapina laivalla ja Casino Royale kirjoittamiseen, mutta hänen nimeään ette lopputeksteistä löydä.

Yhdysvaltalainen elokuvakäsikirjoittaja Herman J. Mankiewicz
Herman Mankiewicz Yhdysvaltalainen elokuvakäsikirjoittaja Herman J. Mankiewicz Kuva: Copyright � Everett Collection / Everett Collection/All Over Press Herman J. Mankiewicz
Gary Oldman elokuvassa Mank  Herman Mankiewiczin roolissa
Gary Oldman on Ocsar-ehdokkaana parhaasta miespääosasta elokuvassa Mank. Gary Oldman elokuvassa Mank Herman Mankiewiczin roolissa Kuva: �Netflix/Courtesy Everett Collection/All Over Press Mank,Gary Oldman,Herman J. Mankiewicz

Mankiewicz kirjoitti 327 sivua otsikolla American. Welles teki siitä kaksituntisen elokuvan nimeltä Citizen Kane. Mank kuitenkin halusi nimensä valkokankaalle ja kompromissi saavutettiin. Käsikirjoittajiksi on merkitty Herman J. Mankiewicz ja Orson Welles. Elokuvan tekijyyteen liittyvää kiistaa se ei lopettanut.

Yksi asia kuitenkin on, mistä kaikki ovat samaa mieltä: Herman Mankiewicz keksi käsikirjoitukseen keskeisen sanan, “Rosebud”. Citizen Kanessa se on Kanen viimeinen sana, jonka merkitystä toimittajat etsivät, turhaan. Katsojat tietävät enemmän.

Mank on ehdokkaana kymmenessä kategoriassa: paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, pukusuunnittelu, maskeeraus, musiikki, lavastus ja ääni.

Artikkelin kirjoittaja J.P. Pulkkinen on Annan Möttölän kanssa kommentaattorina Yle Teeman ja Areenan suorassa Oscar-gaala -lähetyksessä.

OSCAR-GAALA 2021 juliste
OSCAR-GAALA 2021 juliste Kuva: A.M.P.A.S Oscar-gaala,93rd Academy Awards
Kommentit

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa