Hyppää pääsisältöön

Lievästi absurdeja kokemuksia yhdessä ihmisten kanssa – Tellervo Kalleisen tie nykytaiteilijaksi oli polveileva

Viisi diivamaisesti pukeutunutta neitoa Lufthansan matkustajalentokoneen edessä.
Viisi diivamaisesti pukeutunutta neitoa Lufthansan matkustajalentokoneen edessä. Kuva: Tellervo Kalleinen Kuusi kuvaa,Tellervo Kalleinen

Tellervo Kalleinen ja hänen puolisonsa Oliver Kochta-Kalleinen tunnetaan osallistavista taideteoksista, jotka vievät osallistujat hieman absurdien, mutta merkillisellä tavalla tärkeältä tuntuvien kokemusten äärelle. Heidän tunnetuin teoksensa on jo vuonna 2005 alkunsa saanut Valituskuoro, joka on toteutettu eri puolilla maailmaa arviolta vajaat 200 kertaa. Siinä osallistujat tekevät ja esittävät kuoroteoksen, jonka teksti koostuu heidän itsensä tuottamista erilaisista arkisista valituksista ja harmitteluista.

Tellervo Kalleinen syntyi Lohjalla vuonna 1975 melko tavalliseen perheeseen. Hänen äitinsä oli äidinkielenopettaja ja isä ekonomisti. Lisäksi perheeseen kuului isoveli, Tero.

– Muutimme Lohjalta Helsingin Pitäjänmäkeen rintamamiestaloon ennen kuin täytin viisi vuotta. Tero oli esikuvani – hänestä tuli maailmanmatkaaja ja lääkäri.

Tie nykytaiteilijaksi ei alkujaan ollut millään muotoa itsestäänselvä: taiteilijan kutsumusta ei ollut. Perheen lapsia ei myöskään erityisesti viety kulttuuriharrastuksiin tai taidenäyttelyihin.

– Ei todellakaan! Mutta suhtautuminen kulttuuriin oli myönteinen ja sitä arvostettiin. Vanhemmat seurasivat kulttuuria itse ja äiti oli aina kirja kädessä lukemassa, ellei ollut korjaamassa äidinkielen kokeita.

Tellervo Kalleisen lapsuudenperhe vehreällä pihalla, taustalla puurakennus.
Tellervo Kalleisen lapsuudenperhe: Tellervo, Tero-veli sekä äiti Tuula ja isä Jukka. Perhe muutti kuvan ottamisen aikaan, vuonna 1980 Lohjalta Helsingin Pitäjänmäkeen. Tellervo Kalleisen lapsuudenperhe vehreällä pihalla, taustalla puurakennus. Kuva: Tellervo Kalleinen Kuusi kuvaa,Tellervo Kalleinen

Kalleinen on huomannut myöhemmin myös toisen tärkeän piirteen lapsuudenkodin ilmapiirissä:

– Vanhemmillani oli aina tapana puhua ihmisistä hyväntahtoisesti. Ehkä siksi olen edelleen herkkä sille, jos kuulen ihmisten puhuvan muista selän takana pahaa.

Taidekurssit innostivat kokeilemaan eri taiteenaloja

Tellervo Kalleisen koulutiellä oli omat hankaluutensa: alakoululaisena häntä vaivasivat eksymisen pelko ja selittämättömät itkukohtaukset.

– En tiedä mistä se johtui, mutta koulun alkaessa minulla oli voimakas eksymisen pelko. Olin myös itkeskelijä: itkin koulussa oikeastaan joka päivä, pienimmästäkin syystä. Koulunkäynti alkoikin sillä, että eksyin heti ensimmäisenä päivänä koulurakennuksessa. Huono alku leimasi kaikkia niitä ala-asteen vuosia.

Pitäjänmäen ala-asteella Kalleinen tutustui samalla luokalla olleeseen Niina Lehtoseen, josta tuli elämänikäinen ystävä.

– Niina sanoi, että olin hänen mielestään aluksi ollut tosi ärsyttävä, kun itkin koko ajan. Mutta jotenkin hän sitten kuitenkin lämpeni minulle. Meistä tulikin erottamattomat!

Niina Lehtosen vanavedessä Tellervo Kalleinen meni Annantalon keramiikkakurssille.

– Se oli meille molemmille tärkeä sysäys. Siellä oli ihana tunnelma, oli kiva rupatella ihanan keramiikkaopettajan ja muiden oppilaiden kanssa. Sitä kautta löysimme kuvanveistokurssille, jossa oli opettajana hienot taiteilijat Antti Arkoma ja Jaakko Niemelä. Sitä kautta innostuin myös valokuvasta ja menin valokuvakurssille. Sitten tulivat Meriharjun taideleirit.

Muutamaa vuotta myöhemmin Tellervo Kalleinen ja Niina Lehtonen löysivät tiensä Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskuksen kulttuuripainotteiseen nuorisotaloon Narriin, Itä-Pasilaan.

– Siellä oli jälleen kerran aivan loistavia vetäjiä, jotka olivat joko taiteilijoita tai muuten vain asialle omistautuneita. Sain siellä aivan uudenlaisen aikuisen mallin: ajattelin, että hyvänen aika, voivatko aikuiset olla näin hauskoja, huumorintajuisia, luovia ja hulluja – ja kuitenkin samalla vastuullisia. Heissä oli kaikkea sitä hyvää, mitä aikuisuuteen kuuluu. Sieltä alkoi rakentua suuntaviivoja sille, millainen aikuinen itse halusin olla.

Narrin siviilipalvelusmies Kalle ideoi kokeellisen performanssiryhmän ja bändin. Niiden parissa Kalleinen vietti seuraavat vuodet.

Niina, Tellervo ja Elias katsovat yläviistosta kameraa kohti valkoista taustaa vasten.
Islänskur Punkhoipur -bändi: kuvassa Niina Lehtonen, Tellervo ja Elias noin vuonna 1991. Niina, Tellervo ja Elias katsovat yläviistosta kameraa kohti valkoista taustaa vasten. Kuva: Tellervo Kalleinen Kuusi kuvaa,Tellervo Kalleinen

– Bändijuttu oli mulle todella mullistava. Muutin aikaisin pois kotoa, koska kolme meidän bändiläistä vuokrasi talon Siltamäestä. Muutkin bändiläiset hengailivat siellä paljon ja treenasimme siellä. Se oli kyllä aikamoista aikaa.

Elämä talossa oli jatkuvaa performanssia, eikä se tainnut ilahduttaa naapurustoa. Kun Kalleinen kävi kutsumassa naapuriperhettä omiin ylioppilasjuhliinsa, naapurin rouva vastasi kutsuun uhkaamalla soittaa poliisit paikalle.

– Ne hetket, jolloin me treenattiin mä koin sellaista onnea, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Se oli mulle aivan mullistavaa. En olisi ikinä itse voinut tajutakaan, että voi olla tällainenkin tapa olla yhdessä. Se nykytaide, mitä nykyisin teen, ammentaa tuosta kokemuksesta. Minua kiinnostaa se rooleista suhteellisen riisuttu, hieman absurdi tilanne, joka niissä syntyy.

Bänditoiminta oli punkhenkistä, laulu- ja soittotaitoa ei varsinaisesti tarvittu.

– Kalle kirjoitti biisit, hän oli nerokas biisintekijä. Minäkin tein muutaman. Me kaikki taisimme laulaa ja rummutimme kuka mitäkin.

Kuvataideakatemiaan meno vaikutti aluksi suurelta virheeltä

Kuvataideakatemiaan Kalleinen päätyi Niina Lehtosen ja heidän uuden ystävänsä, Mirka Raiton vanavedessä – mutta vasta muutamaa vuotta näitä myöhemmin.

– Niina pääsi Kuvataideakatemiaan ensimmäisenä. Mirka pääsi seuraavana vuonna. Minä jäin vähän niin kuin nalli kalliolle siinä.

Muutaman vuoden aikana Tellervo Kalleinen mietti, mitä oikeastaan halusi tehdä. Työväenopiston taidekurssilla opettanut kuvataiteilija Paavo Paunu kehotti häntä hakemaan Kuvataideakatemiaan.

– Olin yllättynyt, mutta kun Niina ja Mirka jo olivat siellä, se ei tuntunut kaukaiselta ajatukselta.

Kuvataideakatemia ei kuitenkaan ollutkaan sellainen uusien leikkikaverien leikkikenttä, mitä Tellervo Kalleinen oli toivonut. Kuvataiteen alalla vallitseva individualistinen kulttuuri löi vasten kasvoja.

– Me piirsimme vakavina alastonmallia piirustusluokassa. Eikä siinä mitään. Minä vain en yhtään tajunnut sitä juttua. Olin aivan ihmeissäni ja mietin levottomana, missä kaikki uudet leikkikaverini olivat. Olin odottanut, että siellä olisi ollut enemmän ihmisiä, joiden kanssa voisi tehdä luovaa yhteistyötä.

Eräs opettajista oli lausahtanut, että kuvataiteilijan ammatti on maailman yksinäisin. Kalleinen tunsi tulleensa aivan väärään paikkaan.

– Olin aivan kauhuissani. Joku väärinkäsitys oli varmaankin tapahtunut! Menin aika pian varsinaisiin syövereihin ja ajattelin, etten pysty siihen.

Viisi diivamaisesti pukeutunutta neitoa Lufthansan matkustajalentokoneen edessä.
Voukkoset-ryhmä lähdössä Saksan- ja Itävallan-kiertueelle. 1990-luvun loppu. Viisi diivamaisesti pukeutunutta neitoa Lufthansan matkustajalentokoneen edessä. Kuva: Tellervo Kalleinen Kuusi kuvaa,Tellervo Kalleinen

Terapiamielessä Kalleinen perusti muiden opiskelijoiden kanssa Voukkoset-ryhmän, joka alkoi esiintyä laulaen suuren maailman tyyliin Kuvataideakatemian juhlissa ja pian myös muualla.

– Kyse ei ollut laulutaidosta, vaan kaikesta siitä hauskasta, joka näistä esiintymisistä alkoi seurata.

Pian Voukkoset järjesti itselleen Saksan- ja Itävallan-kiertueen, jonne he haalivat ihan mitä tahansa esiintymisiä minne tahansa paikkoihin, mitä he sattuivat saamaan.

– Matka oli kuin yksi kokonaisvaltainen performanssi, se oli hauskaa ja vapauttavaa. Minun, Niinan ja Mirkan nykyisellä performanssiryhmällä JOKAklubilla on edelleen Berliinissä vakioyleisö, joka on nähnyt meidät noista päivistä alkaen. Siitäkin lähti hyvän kierre!

Kalleista mietitytti kuitenkin yhä oman taiteilijuuden suunta: toisin kuin esimerkiksi Niinalla ja Mirkalla hänellä ei ollut mitään aivan “omaa” taiteellista praksista. Niinpä hän alkoi ottaa enemmän vastuuta Voukkoset-ryhmästä. Hän ideoi hankkeen, jossa kuka tahansa saattoi pyytää Voukkoset esiintymään kotiinsa. Vastineeksi ryhmä saisi dokumentoida tilanteen valokuvin ja käyttää niitä taidenäyttelyissään.

– Saimme ainoastaan yhden vastauksen ilmoitukseemme. Kun menimme Helsingin Puistolassa olevaan asuntoon, paikalla odotti alaston mies. Tai itse asiassa hän odotti meitä alushousuissa ja kysyi hyvin kohteliaasti, saisiko hän ottaa ne pois. Ja me annoimme luvan. Lusimme sitten sen vierailun. Hän kyllä käyttäytyi erittäin korrektisti ja tarjosi teetä. Katsoimme hänen valokuva-albumeitaan. Kaikki oli hyvin korrektia. Saimme siitä absurdeja valokuvia, mutta meillä kaikilla oli vähän huono olo sen jälkeen. Menin siitä itse asiassa vähän lukkoon, kun siitä ei tullutkaan sellainen hyvän energian juttu.

Ihmisten kanssa yhdessä tehden

Vuosituhannen vaihteessa Tellervo Kalleinen tapasi tulevan puolisonsa Oliver Kochtan, ja he lähtivät yhdessä Saksaan, jossa Oliverilla oli taideopinnot kesken. Tellervo opiskeli vaihto-oppilaana Braunschweigissa ja Hampurissa sijaitsevissa taidekorkeakouluissa. Hampurissa hän esitteli Puistolassa tehtyjä valokuvia professorilleen Gregor Schneiderille, joka käsitti niiden tarkoituksen väärin: professori luuli kuvien olevan ihmisten kodeissa tehtyjä kuvitteellisia elokuvakohtauksia.Tästä väärinymmärryksestä syntyi teosidea.

– Elokuvakohtauksia ihmisten kanssa heidän kodeissaan? Se oli minusta aivan loistava idea! Siitä syntyi lopputyöni In the middle of the movie, jota aloin siellä Hampurissa tekemään.

Tärkeää oli, että teosta tehtiin yhdessä ihmisten kanssa.

– Siinä mukaan tuli myös tämä tärkeä sana kanssa. En tee asioita, joissa ihmiset ovat jotenkin hassusti materiaalina tai välineenä, vaan nimenomaan teemme heidän kanssaan yhdessä jotakin sellaista, mikä on molemmille vähän ihmeellistä mutta silti motivoivaa ja kiinnostavaa.

Nykyisin Tellervo ja Oliver työskentelevät yhdessä, mutta sekään ei aluksi ollut itsestäänselvää.

– Me vaikutimme alkuun niin erilaisilta ihmisiltä, että mikään ei viitannut siihen että voisimme tehdä yhdessä töitä. Mutta Muu ry kutsui minut performanssifestivaalinsa, Amorph!03:n kuraattoriksi, ja se kuulosti niin haastavalta, että pyysin Oliverilta apua. Hän onnekseni vastasi myöntävästi.

Oliver Kochta-Kalleinen ja Tellervo Kalleinen mikrofonit kädessä juontamassa Finlandia-talon lavalla.
MUU ry:n Amorph!03-festivaalin kuraattorit Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen juontamassa mikrovaltioiden huipputapaamista Finlandia-talossa vuonna 2003. Oliver Kochta-Kalleinen ja Tellervo Kalleinen mikrofonit kädessä juontamassa Finlandia-talon lavalla. Kuva: Tellervo Kalleinen Kuusi kuvaa,Tellervo Kalleinen

Yhdessä he kehittelivät teemaksi “mikrovaltioiden huipputapaamisen”, jonne kutsuttiin kuuden mikrovaltion edustajat. Mikrovaltiot ovat pienten ihmisryhmien perustamia, ja niiden jäsenet pitävät niitä itsenäisinä valtioina vaikka muut valtiot tai kansainväliset organisaatiot eivät tunnustakaan niiden suvereniteettia – tai edes tiedä niiden olemassaolosta.

– Meitä kiinnosti ajatus valtiollisesta performanssista: se, että joku porukkaa vain julistautuu valtioksi ja alkaa toimia sen mukaisesti. Se on jonkinlainen performanssi. Monet mikrovaltiothan ovatkin taideprojekteja, mutta eivät suinkaan kaikki.

Tapahtumaa varten vuokrattiin Finlandia-talosta tilat ja siellä pidettiin hyvin muodollinen huipputapaaminen. Tapahtuman sponsoreiksi saatiin Helsingissä toimivia suurlähetystöjä, joten huipputapaamisen jälkeen voitiin vielä tarjota osallistujille laadukkaita viinejä Finlandia-talon pihalla. Vieraana olevat mikrovaltiot avasivat seuraaviksi päiviksi suurlähetystöt Harakan saarelle.

Tapahtuman jälkeen Oliver ehdotti Tellervolle, että he jatkaisivat yhdessä työskentelyä. Pian tämän jälkeen he kehittelivät idean Valituskuoro-teoksesta, josta tuli kansainväinen menestys.

– Oliver on kotoisin Itä-Saksasta, ja hän oli asunut sen jälkeen Hampurissa ja Islannissa. Eräänä päivänä hän sanoi, että kaikissa paikoissa, missä hän oli elänyt, ihmiset tuntuivat valittavan – oli heidän elämänsä laatu sitten ihan minkälainen tahansa. Nappasin siitä heti kiinni. Aloimme molemmat miettimään, että tämä on kyllä erittäin kiinnostava ilmiö.

Tästä ajatuksesta syntyi Valituskuoro, jossa luodaan yksilöiden valituksesta suurta yhteisöllistä kokemusta. Ihmisethän pitävät sekä laulamisesta että valittamisesta.

He tarjosivat ideaa moniin paikkoihin, ennen kuin he vihdoin saivat tilaisuuden toteuttaa teos Birminghamissa vuonna 2005. Teos toteutettiin seuraavaksi Helsingissä Kiasman ARS 06 -näyttelyn yhteydessä. Sen jälkeen Kalleinen ja Kochta-Kalleinen ovat olleet itse mukana toteuttamassa Valituskuoroa 14 eri kaupungissa. Suuren suosion vuoksi he loivat nettisivun, jossa kerrotaan, miten halukkaat voivat itse järjestää valituskuoron omatoimisesti. Nettisivu on tämän linkin takana. Näitä valituskuoroja on maailmassa tehty jo vähintään 140, mutta luultavasti oikea lukema on lähempänä kahta sataa.

Iso ryhmä kuubalaisia opiskelijoita, käsissään ruskeita paperipusseja.
5.9 Cartuchos – Paper Bag Stories From Cuba -teokseen liittyvä kuva Havannan biennaalissa vuonna 2019. Kuubalaiset opiskelijat valmiina levittämään kaupungin torimyyjille teokseen liittyviä ruskeita paperipusseja. Iso ryhmä kuubalaisia opiskelijoita, käsissään ruskeita paperipusseja. Kuva: Tellervo Kalleinen Kuusi kuvaa,Tellervo Kalleinen

Taidetta tehdään merkityksellisyyden kokemuksen vuoksi

Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen asuvat nykyisin Tellervon lapsuudenkodissa Pitäjänmäellä.

– Ostimme sen vanhemmiltani joitakin vuosia sitten ja vanhemmat rakennuttivat pienen talon puutarhan toiseen päätyyn. Meillä on siis tällainen kahden talon yhteisö yhteisellä pihapiirillä ja yhteisellä koiralla.

Pitäjänmäen ala-asteelta asti tuttu Niina Lehtonen Braun sekä taideharrastuksista löytynyt Mirka Raito ovat edelleen tiivis kolmikko.

– Olemme kasvaneet yhdessä taiteilijoina ja ihmisinä. Niina asuu nykyään Berliinissä ja Mirka Hampurissa. Teemme edelleen töitä yhdessä JOKAklubi -taiteilijaryhmänä.

Kalleinen toivoo, että hänellä riittää energiaa taiteen tekoon vielä pitkään.

– Jos ajattelee niitä tarpeita, joita ainakin itsellä on tässä ammatissa toimimisen taustalla, niin yksi on ainakin merkityksellisyyden kokemus.

Siihen pääseminen on kuitenkin usein tuskaisen tien takana: Kalleisen mukaan yksikään taideteos ei ole syntynyt helposti. Kalleisen ja Kochta-Kalleisen uusin teos on Raumalla syyskussa 2020 avautunut Keskustelupuisto. Se on rakentamattomalle tontille pelillisesti toteutettu puisto. Sen suunnitelivat ja toteuttivat 6–89-vuotiaat raumalaiset – keskustellen ja neuvotellen keskenään kahden vuoden ajan.

Kuusi kuvaa -ohjelman kuudes kuva, se jota ei vielä ole otettu, on Kalleiselle kuva, joka on otettu tulevaisuudessa jonkin merkityksellisen, juuri valmistuneen taideteoksen äärellä. Siinä on ihmisiä lievästi absurdin, mutta silti merkityksellisen tilanteen äärellä.

– En osaa kyllä vielä yhtään sanoa, mitä siinä näkyy.